Vesivahinkoyliopistosta ja KOTUSin alasajosta

Kollega Tiina Arppe kirjoittaa Aalto-yliopistosta ja (ilmeisesti tämän hankkeen rahoittamiseksi tarpeellisesta?) Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen alasajosta omassa blogissaan, joten tyydyn laittamaan linkin.

Useampikin nimekäs kollega on lähettänyt KOTUSin kohtalosta postia ministeri Sari Sarkoo – eikun Sarkomaalle ja saanut samanlaisen automaattivastauksen, jossa – ihan totta – pelataan tuolla lapsellisella ”vammaiset lapset vastaan KOTUS” -kortilla.

Mutta eihän tämä tähän jää. Kirjallisuuden ja muun kulttuurin alan järjestöt kokoavat parhaillaan rivejään.

Isoäiti

Huomaan, vanhoja valokuvia skannaillessani, käyneeni kamera kourassa keväällä 1978 Neuvostoliiton avaruustekniikkaa esittelevässä näyttelyssä. Paikka on ollut erään kuvan kattopalkeista päätellen uuden uljas Messukeskus, luultavasti se osa mitä silloin kutsuttiin Paasikivi-halliksi. (Kirjamessuilla huomasin, että sf- ja mangaväki oli tungettu pois oikeiden kirjojen tieltä siihen edelleenkin tunnistettavaan tilaan, joka oli siihen aikaan nimeltään UKK-halli ja jossa näin aikanaan jokusen erinomaisen konsertin.)
.

Tämä hämäräperäisen näköinen laite on jäljennös Lunahodista, kaikkien nykyisten automaatti-planeettaluotaimien esiäidistä, joka vaelteli Kuun pinnalla marraskuussa 1970. Silloin neukkujen automaattivekottimeen suhtauduttiin vähän pilkallisesti: pelkkä kauko-ohjattava robottiauto ei tuntunut ollenkaan niin hienolta kuin amerikkalaisten harrastama tieteellisesti täysin koulimattomien taistelulentäjien lähettäminen hyppelemään planeettamme kaksoselle. Mutta niin vain muunkin maailman avaruustutkimus on seurannut sittemmin Lunahodin jälkiä Apollojen sijaan.

Olettekos muuten huomanneet, että parhaillaan Kuuta tutkii kolme automaattiluotainta, joista yksikään ei ole amerikkalainen, eurooppalainen eikä neu- eikun venäläinen?

Niistä yksi on japanilainen, toinen kiinalainen ja kolmas intialainen.

Hiljaa, hiljaa juhlitaan

Suomen PEN vietti eilen 80-vuotisjuhliaan ravintola Laulumiehissä varsin vähälukuisena. Vaikka sananvapaudesta niin kovasti kohkataan, sanan- ja ajatuksenvapautta jo kahdeksankymmentä vuotta Suomessa ajaneen järjestön juhliin eivät virallista edustajaansa olleet vaivautuneet lähettämään esimerkiksi Suomen Kääntäjien ja Tulkkien Liitto tai Suomen Kirjailijaliitto. Molempien rivijäsenenä vähän nolottaa. Itse olin menossa paikalle alun perin vain PENin rivijäsenenä, mutta sain samana päivänä tehtäväkseni tuoda tilaisuuteen myös Eino Leinon seuran tervehdyksen. Ainoa muu paikalle päässyt johtokunnan jäsen, Elisabeth Nordgren, oli siellä PENin entisenä pitkäaikaisena puheenjohtajana.

Ehkä sanan- ja ajatuksenvapauden tavoittelussa ei ole mitään juhlimista? Sananvapaudesta tuntuvat nykyään kiihkeimmin kohkaavan ne, jotka ovat innokkaimmin viemässä kanssaihmisiltään ilmaisun, asumisen ja työnteon vapautta poliittisen mielipiteen, uskonnon, etnisen alkuperän tai ihonvärin perusteella. Kovin usein heidän argumentointinsa kuulostaa siltä, että kyse ei ole sananvapauden kannattamisesta, vaan Ainoan Oikean Totuuden julistamisen vapaudesta ja kaikkien muiden totuuksien sananvapauden kieltämisestä.

Mene tiedä.

Kontulalaiset, kivikkolaiset, kurkimäkeläiset ja myllypurolaiset – kysymys

1970-luvulla käveleskelin usein Kontulan ja Myllypuron välisellä metsäalueella – siellä, missä nykyään on Kurkimäen ja Kivikon raja. Osittain kyse oli koiran kanssa lenkkeilystä, minkä lisäksi omiin ajatuksiin vaipunut käveleskely metsäpoluilla oli muutenkin mukavaa puuhaa.

Eräs näiltä reissuilta mieleen jäänyt kohde oli Kehä ykköstä lähellä olleen hiekkakuopan lähellä ollut iso, vanha, kolmihaarainen koivu, jossa oli muurahaispesä. Minusta vaikutti jotenkin siltä, että mustat muurahaiset olivat asettuneet taloksi jonkun muun kaivamaan tunneliverkostoon: puun tuohen läpi tunkeutuvat käytävät olivat selvästi isompia kuin muurahaiset itse. Pesä myös ylsi puussa muistaakseni pääni korkeudelle, eli pitkälti yli puolentoista metrin.

Lieneeköhän tuota puuta enää olemassa? Kivikkoon muuttanut kirjailijakollega on ystävällisesti etsinyt sitä pyynnöstäni kenkänsä puhki (kiitos, Asta!), mutta ei ole löytänyt. Voi tosiaan olla, että puu on jäänyt rakennustyömaiden ja teiden tielle ja kadonnut.

Olisi kiinnostavaa kuulla, onko kukaan muu kiinnittänyt puuhun huomiota silloin kun se vielä oli olemassa.

Entisiltä ajoilta

Järjestellessäni ja skannaillessani kuva-arkistoa eteen tuli myös pari rullaa filmiä, jotka olin kuvannut lukioaikaisista luokkatovereistani – toisena keväänä koulussa ja koulun urheilukentällä, toisena keväänä Suomenlinnan epävirallisella luokkaretkellä.

Muutaman luokkatoverin kanssa olen ollut koulun jälkeen tekemisissä satunnaisesti – Olli-Pekan kanssa kausittain hyvinkin paljon – toisia en ollut taas nähnyt oikeastaan kertaakaan sitten lakkiaisten keväällä 1980.

Ennen eilistä.

Helsingin yhteislyseo vietti lauantaina satavuotisjuhliaan, samassa yhteydessä pidettiin myös meidän lukioluokkamme pienimuotoinen kokous. Kahdestakymmenestäyhdeksästä paikalle oli saapunut pitkälti toistakymmentä henkeä.

Meistä oli tullut lääkäreitä, sairaanhoitajia, insinöörejä, liikkeenjohdon konsultteja, trubaduureja, luokanopettajia, suomentajia, virkamiehiä, fysioterapeutteja, pian isoäitejä,…  Yllättävän nopeasti kuluneet kaksikymmentäkahdeksan vuotta tuntuivat karisevan harteilta, ihmisten tapa puhua, reagoida muiden juttuihin ja heittää väliin huulta olivat pysyneet ällistyttävän entisellään. Ilahduttavaa, sillä minulla on porukasta muutenkin lähinnä erittäin hyviä muistoja.

* * *

EDIT: Tältä me näytimme lauantaina. Mukana monia samoja ihmisiä kuin edellisessä kuvassa. Kuva koulun sivuilta. (Kolmantena vasemmalta on luokanvalvojamme Anja Hölttä, upea ihminen.)

* * *

Kuvagallerian penkominen toi esiin myös mielenkiintoisen teknisen seikan. Minulla on ollut viitisen vuotta aktiivisessa käytössä toimintahäiriöinen järjestelmäkamera 70-luvun lopulla ja 80-luvun alussa. Tietyillä nopeammilla valotusajoilla peili on ilmeisesti siirtynyt liian hitaasti syrjään filmin tieltä ja kuviin on jäänyt leveä tumma vyöhyke.

Olin viasta kyllä hyvin selvillä – sehän näkyi selvästi jokaisessa kehitetyssä filmirullallisessa – mutta jostakin syystä ei tullut näköjään mieleenkään viedä vehjettä korjattavaksi. Siitäkään huolimatta, että tienasin kameralla jopa jonkin verran rahaa (senttasin muutamia matkajuttuja mm. Apuun.) Ehkä Praktica LTL ei tuntunut tarpeeksi hienolta kameralta, että siihen olisi kannattanut uhrata enempää rahaa? En tiedä. Sain tarpeekseni vasta joskus vuoden 1983 tienoilla, jolloin kannoin kameran kanikonttoriin ja lähdin niillä rahoilla viikonlopuksi Ruisrockiin.

Jos joku teistä muuten tietää näppärän keinon saada tuo tummentunut vyöhyke siististi paikattua Photoshopissa, otan vinkkejä vastaan hyvin kiitollisena.

* * *

Koulun satavuotisjuhlissa tapasin myös sisareni ystävän, joka oli saanut käsiinsä uusimman julkaistun suomennokseni ennen minua. Riitta oli ollut WSOY:n kirjakaupassa juuri kun sinne oli tuotu Philip Normanin John Lennon -elämäkertaa. Hän oli sitten lukenut kaikki kahdeksansataa sivua puolessatoista vuorokaudessa. Olen vaikuttunut. Ja ilahtunut saamistani kehuista käännöstyön suhteen.

Itse kävin hakemassa kirjapaketin postista vasta tänään. WSOY on selvästi satsannut hankkeeseen. Kirja on näyttävän näköinen. Erityisen iladuttava asia on kuvaliite. Siihen on saatu melkoinen määrä juuri niitä kuvia, joihin kirjan tekstissäkin viitataan. Tämä ei ole välttämättä mitenkään itsestään selvää. Usein suomalaisversioissa on eri kuvat kuin alkuteoksessa. Tämä johtuu siitä, että niiden oikeudet joudutaan haalimaan eri lähteistä kuin tekstin käännösoikeudet, joten homma saattaa mennä melkoisen hankalaksi ja kalliiksi. Silloin turvaudutaan usein jonkun sellaisen kuvatoimiston tarjontaan, jolta saadaan edullisesti kohtuullisen hyvä kuvavalikoima.

* * *

Menneisyys oli läsnä monessa mielessä myös eilisillan konsertissa. Nigeriläinen Etran Finatawa soittaa modernisti käsitellen musiikkia, jonka juuret ovat tuaregien ja wodaabe-kansan musiikissa. Sähkökitaran läsnäolosta huolimatta syntyy vahva vaikutelma vuosisatojen, ehkä vuosituhansienkin läsnäolosta. Groovaavaa musiikkia voisi toisaalta verrata vaikkapa James Browniin – biisit rakentuvat toistuville rytmikuvioille, joiden päälle on hyvä laulaa varsin vapaaseen tahtiin – mutta samalla tulee tunne, että tällaista musaa pitäisi oikeastaan kuunnella yhtyeen keskellä, niin että osallistuu grooveen itsekin jollakin kilkuttimella. Minulla on vähän sellainen käsitys että tuaregikulttuuri saattaisi olla jossakin määrin suorahkoa jatkoa niille paimentolaisille, jotka asuttivat Saharaa savannikauden aikana yli kuusituhatta vuotta sitten – ja joista osa lähti sitten itään Niilin soille perustamaan Egyptiä. Ehkä juuri tästä syystä kuvittelen kuulevani musiikissa vuosituhansien äänen.

Malilainen Tinariwen on kuitenkin vedonnut minuun ehkä vahvemmin. Heidän musiikkinsa toimii jossain määrin paremmin ihan vain kuunneltunakin. Tuskin se johtuu siitä, että heillä on kokoonpanossaan myös basisti.

Ugandan Joel Sebunjo viittasi vuosituhansiin hyvin suoraan kertoessaan erään laulunsa aiheen syntyneen Ugandan alueella sijainneessa kuningaskunnassa viitisen tuhatta vuotta sitten kulkusirkkaepidemian aikana. Luulen, että monet eurooppalaiset historioitsijat tuhahtaisivat hieman ajatukselle, että itäisessä Afrikassa olisi ollut kuningaskuntia sanan länsimaisessa mielessä jo ennen Egyptin nousua. Tiedä häntä – alueen historia perustuu pitkälti suullisiin lähteisiin, joten ajoitukset voivat tosiaan heittää tuhatkin vuotta puoleen tai toiseen. Tiedetään kuitenkin, että Afrikan poikki ulottuvien yhteisöjen verkosto kauppareitteineen on hyvin vanha. Tämä ikiaikainen ja ilmeisesti melkoisen hyvin toiminut infrastruktuuri hajosi vasta 1800-luvun mittaan. Uutta ei ole valitettavasti vieläkään syntynyt, ei ainakaan maiden rajojen ylittävänä.

Äänettömiä jälkiä

Taannoin kyllästyin ikivanhan (ja ilmaiseksi saadun) skannerin oikkuiluun ja kulutin apurahaa uudempaan malliin. Kesti hetken tajuta, että uuden laitteen rahkeet riittävät myös negatiivien ja diojen skannaamiseen joltisellakin kuvanlaadulla. Niinpä rupesin kaivelemaan esille muutosta muuttoon tutkimattomina ja tonkimattomina kulkeneita laatikoita. Mielenkiintoisia asioita löytyikin.

En muistanutkaan, että olin raahannut kameraa niin monille festareille. Yllä vuoden 1980 Ruisrockissa musisoiva The Tourists olisi hyvin pitkälti maailman unohtama – ja myös minun unohtamani – yhtye, ellei tuo vasemmalla seisova, hämäävästi kolmikätiseltä näyttävä kitaristi olisi nimeltään Dave Stewart ja ellei tuo tyylikkäisiin mustiin hansikkaisiin sonnustautunut laulajatar olisi nimeltään Annie Lennox. Myöhemmin samana vuonna hajonneen Touristsin musiikki ei tosiaankaan tehnyt vaikutusta – etenkään kun seuraavana esiintyi huikean energinen, brittiläisten Two Tone -skakuvioiden huippuihin kuulunut The Selecter.

Minä olen aina ollut siitä kummallinen ja hankala festivaalikaveri, että menen paikalle kuuntelemaan musiikkia – läheltä ja suhteellisen kovaa – ehkä tanssimaankin: en dokaamaan, en istumaan piknikillä monen sadan metrin päässä lavasta. Festivaalit ovat loistavia paikkoja löytää musiikkia, josta ei ole koskaan ennen kuullutkaan, ja josta ei ole aikaisemmin edes voinut kuvitella diggailevansa. Ehkä tästä syystä olen ollut useinmiten festivaaleilla itsekseni. Ja siitä syystä jotkut festivaaliseuralaiseni ovat toivoneet, että olisivat jääneet kotiin odottamaan, että se mutainen ja väsynyt nulkki palaa kehumaan, miten kivaa oli vaikka satoi koko ajan ja rahat loppuivat jo perjantaina.

Ehkä kamera oli sitten jonkinlainen matkakumppanin korvike?

Joihinkin opiskelu- ja järjestötuttuihin tosin tuli törmättyä toisinaan festareillakin, toisinaan heidän kanssa tuli siellä pyörittyäkin koko lailla paljon. Kuten alemman kuvan väkeen, joka tässä poseeraa Roskildessa heinäkuun alussa 1982. Keskellä seisova nuori nainen aiheutti minulle  (ja eräälle toiselle) hyvin paljon sydänsuruja vain muutamaa kuukautta myöhemmin. Silti hän on mukana myös vuoden 1983 Roskilden festivaalikuvasadossa ja toimi itse asiassa muutaman vuoden ajan hoviparturinani, kun minulla oli edellinen sänkitukkakauteni 1980-luvun puolivälissä. Asioita ei ehkä koskaan puhuttu läpi tai selvitetty, mutta kavereina pysyttiin siitä huolimatta.

Muistikuvia ja niitä oikeita

Jostakin lapsuuden hämäristä on jäänyt mieleen kummalliselta tuntunut satukirja. Muistin siitä vain mystisen tunnelman, jossain määrin pelottaviltakin tuntuneet kuvat ja sen, että tarinan aasi… ei kun siis sankari oli aasi. Olen useammankin vuoden ollut sitä mieltä että kirjan nimi oli luultavasti Piilomaan pikku aasi. Lopulta rohkaistuin, kävelin lastenosastolle (mikä on pelottava kokemus lapsettomalle nelikymppiselle) ja lainasin kyseisen opuksen. Juuri se sama kirjahan se oli.

Ehkä lastenkirjoja ei pitäisi lukea uudestaan aikuisena – ennen lukemattomia lastenkirjoja kyllä kannattaa lukea, niissä ei ole muistojen painolastia. Piilomaalla sitä painolastia on runsaasti, niin ison vaikutuksen se aikanaan teki. Nyt, nelisenkymmentä vuotta myöhemmin, Lea Pennasen tarina tuntuu… no, aikamoiselta tuubalta. Kornilta. Oikeastaan melkomoiselta kokoelmalta fantasiakirjallisuuden kliseitä. Aasin tilalle vain joku sikopaimen, Mukkelis Muulin tilalle Pahuuden Ruhtinas, kettujen tilalle örkkejä. Lasse Lämpän tilalle jonkinlainen keksijävelho ja niin edelleen, niin satukirjasta on tullut silkkaa nuorisofantasiaa.

Mutta Maija Karman kuvitus on edelleenkin vaikuttavaa. En tiedä mikä siinä pelotti: ehkä hampaat. Piilomaan aaseilla ja muuleilla on nimittäin monissa kuvissa melkoisen isot, näkyvät hampaat, mitä ei lastenkirjoissa useinkaan näytetä. (Paitsi ehkä pahisten tapauksessa.) Karman kuvat monine, pitkine, sarjakuvamaisine etenemisineen (portaissa, liukumäissä) ovat teknisesti tietoisen luonnosmaisia, karkeitakin, mutta samalla sisältävät paljon enemmän yksityiskohtia ja elämää kuin satukirjojen tavanomainen ylisiisti, huoliteltu ja sievistelty tyyli.

Sense of wonder lienee aikaan ja paikkaan sidottua. Muistan olleeni melkoisen otettu myös C. S. Lewisin Narnia-kirjasta Prinssi Kaspianin matka maailman ääriin, mutta lukiessani sitä pari vuotta sitten uudestaan muistan ajatelleeni lähinnä: ”Mitähän tää kirjailija on oikein nappaillut tätä kirjoittaessaan?”

En tiedä miten tarina toimisi, jos sen lukisi ensi kertaa aikuisena. En uskalla suositella. Aikuisen luettavia satukirjoja sen sijaan ovat Shel Silversteinin Antelias puu (josta tulee aina pala kurkkuun) ja Crockett Johnsonin Valtteri ja violetti väriliitu, hillittömän voimaannuttava kirja täynnä sense of wonderia. Niin, ja tietysti muumit.

Huhusta huolimatta – ei. (kai)

Eilen illalla Rumban 25-vuotisjuhlan yleisön joukossa kiersi huhu, että illan päätteeksi luvattu ”Suomen paras livebändi” olisi ollut yhtä lailla 25-vuotisjuhliaan viettävä Sielun veljet. Varmuuden vuoksi menin kysymään asiaa päätoimittaja-Viljamilta, joka ilmoitti ettei näin tapahdu: ”Siinä oli liikaa säätöä.” Yllä oleva kuva ei olekaan eilisillan kekkereistä, vaan Roskilden rytmiteltasta heinäkuussa 1984. Tanskan-keikka ei ollut parhaita näkemiäni siekkariesityksiä, mutta keskinkertaisenakin – yleisellä keikkojen asteikolla – vallan erinomainen. Siekkarit totisesti oli Suomen paras livebändi.

Kuvan ottamisen aikaan en tiennyt, että rytmiteltassa pyöri muun yleisön joukossa 19-vuotias Sippi-lempinimellä tunnettu kiihtelysvaaralainen, josta tuli kuusitoista vuotta myöhemmin vaimoni.

Siekkarien kultakauden aikoihin olin Rumballe ainoastaan puolisäännöllinen lukija. Kirjalliset kontribuutioni alkoivat vasta joskus vuoden 1993 tietämissä, jolloin keksimme kaverini/uussukulaiseni/työtoverini Mikaelin kanssa tarjota päätoimittaja Rami Kuusiselle neljän jutun sarjaa efektilaitteista. Rami suostui ja päkelsimme sarjaan peräti kolme osaa – palkkioepäselvyyksien vuoksi neljäs osa jäi lopulta tekemättä. Mikael katsoi sitä paitsi aiheelliseksi pitää rocktoimittajan hommiin pientä etäisyyttä siihen aikaan hyvässä nosteessa olleen Kyyria-bändinsä vuoksi. Minä kuitenkin jatkoin vähän myöhemmin arvostelujen ja haastattelujen tekemistä, jatkoin suunnilleen kymmenen vuoden ajan: haastatteluja taisi tulla lähes sata, levyarvioita toista tuhatta. Sinä aikana lehti muuttui melkoisesti Ramin aikaisesta esoteerisesta monikulttuurijulkaisusta syvän kriisin kautta huomattavan paljon ammattimaisemmin toimitetuksi rock- ja popmusiikkilehdeksi. Efektilaitejuttusarja poiki vuosia myöhemmin minun puolisäännöllisen ”Kotistudion keittokirja” -palstani ja se puolestaan toimi pohjana ensimmäiselle Kotistudio-kirjalle.

Ja jottei tämä verkostojen kudonta ihan kesken jäisi, kerrottakoon vielä että tutustuin Rumban nykyiseen päätoimittajaan Viljami Puustiseen vuonna 1996, jolloin hän toimi apulaisohjaajana Lobotomiateatterin Woyzeck-tehtaassa, johon minä puolestani tein musiikin. Minä olin Michael Nymanina hänen Peter Greenawaylleen myös Provokaattorissa (säestämäni monologi, jossa lauloin Matleena Kuusniemen kanssa duettoakin) ja Espoon kesäteatterin Markiisitar de Sadessa. Niin, ja olihan meillä lyhytikäiseksi jäänyt bändikin nimeltä Hämärän vartijat, joka esiintyi joskus nelisen vuotta sitten Taiteiden yönä Liken kirjakaupassa ja Kiasman kahvilassa.

Eilisissä bileissä olikin monia tuttuja, ja Rami Kuusinen -vainaa sai ansaitun maljansa. Huhujen kumoutumisen johdosta emme sitten Sipin kanssa jääneet varmistamaan mikä versio tarinasta lopulta oli tosi, mutta tulipa nähtyä lyhyet mutta mainiot keikat mm. Notkealta Rotalta & Liekehtiviltä Torsioneilta (joka tietysti vetoaa tällaiseen Kontula-expattiin, sen jälkeen kun opin ottamaan bändin musiikin Kontula-kuvan pelkästään hauskana, parodisena fiktiona) ja Indicalta, jonka aloitusbiisissä oli muuten huomattavan vahvoja Bollywood-vaikutteita.