Sunnuntaicover IX

· Yksi kommentti ·

Kun S kerran löysi tämän, niin laitetaan teidänkin iloksenne. Kyseessä on Se-yhtyeen laulaja/lauluntekijä/kitaristi Yarin sooloversio ”Mitä me tehdään?” -biisistä, joka siis on käännösversio Lou Reedin ”Pale Blue Eyesistä”.

Ilmeisesti nauhoitus on samasta vuoden 1979 televisio-ohjelmasta, jossa suurta kohua herätti Yarin toinen kappalevalinta, hänen oma sävellyksensä ja sanoituksensa ”Varjot” – ja, ennen kaikkea, sen säkeet ” sillä kaikki järjestyy / kun ei oo tarkka vitustaan”. Itse laulun traaginen tarina jäi tämän varjoon, tajusin itsekin vasta paljon myöhemmin mistä siinä oikeastaan taisi olla kyse.

Mutta Soundi-lehtikin otsikoi arvostelunsa Sen kakkosalbumista: ”Onneksi se oli vain pahaa unta”.

Myyntimenestyksiä

·

Kuten kaikki Stephen Jay Gouldinsa lukeneet tietävät, Edgar Allan Poen merkittävin menestysteos hänen elinaikanaan oli The Conchologist’s First Book. Se puuttuu Jaana Kaparin hienosta Kootut teokset -suomennoksesta (Teos 2006) hyvin yksinkertaisesta syystä: kyse oli Poen nimiin (hänen suostumuksellaan ja avustuksellaan) laitetusta halpalyhennelmästä englantilaisen Thomas Wyattin kalliista teoksesta Manual of Conchology. (Tuohon aikaan näkinkenkien keräily oli tärkeä osa biologian opetusta.)

Tässä suhteessa olen onnistunut pistämään Poea paremmaksi: ainoa toiseen painokseen (tähänastisena) elinaikanani päässyt teos on sentään kokonaan itse kirjoittamani Kotistudio. Uusi versio Oma studio on sekin lähtenyt hyvin liikkeelle. Olen itse asiassa melkoisen hämmästynyt, jos siitä ei oteta lisäpainoksia.

Tänään postiluukusta kolahti uusi Riffi-lehti ja sieltä löytyi melkoisen kehuva arvostelu kirjasta. Tämä on minulle tärkeää: äänitystekniikasta kirjoittaessani minulla on kovin helposti tuntu, että kirjoitan asiasta josta en oikeasti tiedä mitään. Minun on esimerkiksi tunnustettava että äänitin kokonaista rumpusettiä ensi kertaa vasta tänä kesänä, puoli vuotta sen jälkeen kun olin neuvonut Omassa studiossa moniakin keinoja äänittää rumpusettiä. (Äänitys onnistui mainiosti, joten ilmeisesti ainakin osa neuvoista oli ihan päteviä.) Riffi on tajunnut joka tapauksessa kirjan idean aivan oikein:

Lähestymiskulma on tietoisesti ei-oppikirjamainen ja tunnelmoiva pohdiskelu tuo enemmänkin mieleen vertaiskeskustelun kuin akateemisen oppirakennelman. Kirjaa voi suositella myös niille oppikirjansa jo sisäistäneille: Mäkelän ajatuksiin kun voi peilata sitten omia näkemyksiään ja tarpeen tullen perustella niitä itselleen uudestaan, tai päätyä johonkin uuteen metodiin.

On aina ilahduttavaa huomata, että lukijalle on välittynyt juuri se, mitä olen yrittänytkin sanoa. Täytyy vain toivoa, että Karstasta tuli yhtä ilmaisuvoimainen. Se nähdään muutaman viikon päästä, kun kirja tulee painosta ja pääsee lukijoiden ja kriitikoiden käsiin.

Kieli on (yhä edelleen) virus ulkoavaruudesta

· 2 kommenttia ·

En voi väittää olevani mikään erityisen antaumuksellinen Laurie Anderson -fani, mutta vuonna 1988 julkaistu konserttielokuva Home of the Brave teki kyllä vaikutuksen. (Saisivat lopultakin julkaista jutun dvd:llä.) Andersonin tausta on klassisessa musiikissa ja lyhytelokuvissa, mutta hänen ilmaisunsa kehittyi vähitellen kohti kokeellista elektronista musiikkia ja performanssitaidetta. Home of the Brave oli huikean huumorintajuinen synteesi tästä kaikesta.

Soittamisen harrastajalle leffasta jäi mieleen myös joukko hulvattomia soitinteknisiä innovaatioita: Maailman kolein analoginen samplensoittaja, eli kieletön viulu jossa tallan paikalla oli nauhurin äänipää ja jousenjouhien tilalla pätkä ääninauhaa. Puku, jonka eri kohtiin oli kiinnitetty rumpukoneen padeja, jolloin rumpujensoittamisesta tuli tanssi. Aurinkolasit, joiden kehyksissä oli kontaktimikit vahvistamassa pään ääniä, kuten leukojen loksauttamista kiinni. Niin, ja elokuvan lopun paritanssi William S. Burroughsin kanssa.

Elokuvan jälkeen kontaktit Andersonin ilmaisuun ovat olleet lähinnä sattumanvaraisia, joten tilaisuus nähdä hänet livenä Juhlaviikkojen Huvilateltassa oli toki käytettävä hyväksi. Visuaaliset elementit oli karsittu minimiin – lavallahan oli Andersonin lisäksi soittamassa vain kosketinsoittaja Serth Calhoun ja Andersonin elämänkumppani Lou Reed kitaristina, joten kaikkien oli keskityttävä ensisijaisesti äänimaiseman tuottamiseen. Silti homma toimi hienosti ja kuulosti miltei välittömästi vanhoilta levyiltä ja elokuvasta tutulta Andersonilta. Käytössä oli myös vanha temppu muuntaa puheääni elektronisesti miehen ääneksi – tekniikka on kehittynyt sen verran, että nyt puheesta sai paljon paremmin selvää.

Ja, ennen kaikkea, ne tarinat. Yllättävät näkökulmat, omalaatuiset muistot, keskustelujen katkelmat. Eräänlainen nykytodellisuuden lausuttu tieteiskirjallisuus, vaihtoehtohistoria joka on sittenkin täysin totta tänään ja kaikille tuttua. Dystopiat jotka ovat niin tosia ja arkisia että ovat hulvattoman hauskoja.

Lou Reed pääsi soittamaan välillä muutaman omankin sävelmänsä. Hänen ilmaisunsa on paljon hiomattomampaa ja karumpaa, mikä lomitti loppujen lopuksi varsin tyylikkäästi Andersonin hiotumpaa ilmaisua. Myös sanoitusten vahingossa kuultujen kahvilakeskustelujen henki toimi kokonaisuudessa, joka hyvin pitkälti (edelleen) käsitteli kommunikaatiota. ”Pale Blue Eyes” on monille minun laillani suomalaisessa uudessa aallossa marinoituneille tutumpi Se-yhtyeen lauluna ”Mitä me tehdään?”, Reedin oma versio pelaili hyvin samanlaisissa tunnelmissa.

S totesi keikan jälkeen menneensä katsomaan Lou Reediä, mutta tykänneensä Laurie Andersonista. Kuten, epäilemättä, moni muukin.

Pistetäänpä loppuun kahdeksankötlukuinen versio Andersonin kenties toiseksi tunnetuimmasta kappaleesta ”Language Is a Virus”. (Tunnetuin on tietysti yllättävä ensihitti ”O Superman”.) Klippi väittää olevansa Home of the Bravesta, mutta tämä on kyllä minusta eri versio (ja ainakin eri versio kuin leffan soundtracklevyllä). Kokoonpanokin on eri, mutta olin tunnistavinani kyllä leffassakin mukana olleet kosketinsoittaja Joy Askew’n ja kitaristi Adrian Belew’n.

Anderson on tänäkin iltana Huvilassa, tosin keikka lienee loppuunmyydyhkö.

Sunnuntaicover VIII

·

Facebookiin muuan kaverini linkitti Albert Leen ”Country Boyn” ja harkitsin kyseisen rallatuksen ja kitaranpikkausryöpytysihmeen sijoittamista tännekin, mutta päädyin sittenkin suosikki-pullonkaulakitaristiini Bonnie Raittiin. Vaikka videoklippi puhuu ”Kokomosta”, kyseessä on ns. oikeasti sikermä kahdesta Raittin opettajan ”Mississippi” Fred McDowellin kappaleesta, joista ensimmäinen on nimeltään ”Write Me a Few of Your Lines” ja toinen ”Kokomo Blues”. Esimerkiksi Road Tested -livellä puhutaan kuitenkin ”Kokomo Medleystä”, siitä varmaankin sekaannus.


Jottei asiasta jäisi epäselvyyksiä, pistetäänpä perään duetoksi. Bonnien seurana on mies, joka keksi hiphopin jo joskus 1940-luvun alkupuolella.

Olen aina tykännyt Raittin slide-soiton vahvasta rytmisyydestä. Sonny Landreth on ehkä mielikuvituksekkaampi koloristi, mutta Bonniella on kunnon juureva ote. Kunhan joku vain kieltäisi häntä soittamasta sähköpianoa…

Liikkuu ja käy Likefestiin

·

Aika on mennyt kääntäessä ja äidin kuolinpesän asioita järjestäessä. Järjestelyjä on kuolinpesäksi huomattavan vähän, joten ei voi kuin järkyttyneenä kuvitella millaista puuha voisi vähänkään enemmän pahimmillaan olla – tai millainen viidakko odottaisi äidin kotona, jos hän olisi kuollut vähän yli vuosi sitten, ennen kuin muutti pois asunnosta johon hän oli ehtinyt kerätä tavaraa vuodesta 1981 alkaen.

Mutta on tässä muutakin keritty puuhaamaan. Piskuinen taloyhtiömme järjesti bileet naapureille ja tuttaville, bileissä esiintyi noin neljien harjoitusten jälkeen taloyhtiön oma bändi, tällä kertaa tosin muutamalla ulkopuolisella täydennettynä. Hauskaa oli sekä soittaa että bilettää, kun sääkin suosi. Tämän vuoden Muusikoiden.netin tapaamisen osalta se esitys johon olin lupautunut laulamaan peruuntui soittajavajausten vuoksi, joten pääsen lähtemään tapahtumaan tavallista pienemmällä stressillä. Mukavaa. Alkaa olla aika edistää paria muuta, äänityksellisempää musiikkihanketta.

Kirjallisella puolella ei kuulu muuta kuin että viimeisten taittokorjausten jälkeen Karsta on lähdössä näinä päivinä painoon. Pehmeäkantinen viipyy siellä parisen viikkoa. Perjantain Likefestissä ei ole vielä siis esitellä painotuotetta, mutta bileistä on tulossa muuten maininot:

LikeFest 2009
jälleen perjantaina 28.8. klo 21:00—3:00
Ravintolalaiva Wäiskissä (Hakaniemenranta 11, 00530 Helsinki) Röyhkä ja Rättö ja Lehtisalo
God Given Ass
Vanity Beach
The Atomic Blast
Monday Box
Hail Chant
AIDS86
dj olenko

Seuraava kirjaprojekti, työnimeltään Muurahaispuu, on sekin tavallaan astunut askeleen eteenpäin. Olen nimittäin kirjoittanut tänään kolmekin apurahahakemusta, joiden työsuunnitelman keskeisenä osana tämä kirjahanke on. Kirja vaatii aika paljon pohjatyötä mm. 1900-luvun helsinkiläisen historian ja kaupungissa vuosisadan alussa vaikuttaneen melkoisen monikulttuurisen yhteisön katoamisen selvittelyssä, joten valmista jälkeä ei kannata odottaa ihan äkkiä. Veikkaisin, että tämän hankkeen osalta puhutaan suunnilleen syksystä 2011. Toivottavasti kustantamo sopeutuu siihen mennessä ajatukseen, että tällä kertaa kirjan kanteen ei (näillä näkymin) ole mahdollisuuksia painaa sitä SciFi-sanaa.

Saattaa olla, että minut tapaa vielä tänä alkusyksynä jonakin kauniina arkipäivänä Kontulan/Kurkimäen ja Myllypuron välisessä metsikössä etsimässä, josko se kirjan nimeä innoittanut muurahaispuu olisi sittenkin olemassa. 70-luvulla kävin usein koiran kanssa katsomassa sitä: lähellä hiekkakuoppaa seisoi komea, kolmihaarainen koivu, jonka tyvi oli täynnä käytävänaukkoja ja niissä vilisti muurahaisia. Voi olla, että käytäväverkosto tuhosi puun, voi olla että Kivikon teiden rakentaminen. Niillä kulmilla asuva kollega ei ainakaan ole löytänyt kuvailemaani puuta.

(Saatan piipahtaa myös asuntoesittelyssä eräässä tietyssä kontulalaistalossa, jos sattuu sopiva kohdalle ja minun annetaan valokuvata.)

Siinä sivussa voin sitten keräillä ideoita siihen kirjahankkeeseen, jonka työnimeä en missään nimessä halua lopulliseksi kirjannimeksi: Alshain II on korni. Ja sitä paitsi tykkään näistä yksisanaisista, lyhyistä nimistä. Jossakin vaiheessa pallottelin työnimeä Paluu, jolle saattaisi olla juonessa vähän perusteitakin, mutta ei se oikein svengaa. No, sen suhteen voi ruveta stressaamaan tuonnempana. Parin vuoden päästä.

Raatajat rahanalaiset, syytetyt sysimustat

· 2 kommenttia ·

Science Daily -verkkotiedelehti uutisoi saman asian, josta New Scientist kirjoitti jo tovi sitten: ihmiskunta on saattanut hyvinkin vaikuttaa Maapallon ilmastoon jo tuhansien vuosien ajan.

Tällä kertaa kysymys on ennen kaikkea Suomessakin perinteisestä kaskiviljelystä. Sitä harjoitetaan nykyään onneksi suhteellisen vähän, mutta harjoitetaan silti (mm. Amazonasin alueella). Ideanahan on polttaa metsäalue niin että palon tuottamat ravinteet saavat tilalle kylvetyn viljan kasvamaan ilman muita lannotteita kohtuullisen hyvin – muutamia vuosia. Sitten on raivattava ja poltettava uusi kaskipelto. Ymmärrettävästi tämä tuottaa aika jumalattomasti kaikenlaisia kasvihuonekaasuja – itse asiassa melkoisen paljon enemmän per syöjä kuin modernimmat ruoankasvatusmenetelmät.

Aikaisemmin on uskottu, että ihmiskunnan väkiluku olisi ollut menneinä aikoina liian pieni, että tällaisenkaan ilmastoterrorin vaikutus olisi mitenkään voinut näkyä koko planeetan mittakaavassa. Nyttemmin tutkijat eivät ole enää niin varmoja.

Vaikuttaa siis siltä, että ne meistä jotka elävät vielä edes muutamia vuosikymmeniä, joutuvat siivoamaan paitsi isiensä ja isoisiensä sukupolvien tyhmyys- ja ahneuspäissään aiheuttamia sotkuja, myös paljon kaukaisempien esivanhempiensa tihutöitä. Ties kuinka monenteenkymmenenteen polveen asti.

Kirjoituksiani – ja kirjojani – pidempään lueskelleet saattavat arvella, että minun mielestäni ihmiskunnan kaikkien ongelmien juuri ja alkusyy on maanviljelyn keksiminen noin kuutisentuhatta vuotta sitten. Vaikuttaa yhä ilmeisemmältä, että kyllä se jokseenkin ainutlaatuisen lyhytnäköinen ja harkitsematon keksintö olikin. Silloisissa muuttuvissa ilmasto-olosuhteissa se tosin oli ilmeisesti ainoa tapa, jolla päättymässä olleen vehreänkostean paratiisikauden jälkeen kasvaneet ihmispopulaatiot saatiin pidettyä hengissä. Mutta maanviljelyksen keksimiseen pätee aivan sama kuin muihinkin hätäratkaisuihin: pitkän aikavälin seurauksia ei pahemmin fundeerattu.

Les Paul (1915-2009)

·

Lester William Polfuss, Les Paul on poissa. Me kaikki kotiäänittäjät otamme hatun pois päästä ja nauhoitamme hiljaisen hetken.

Pitkän uransa varrella tämä kantrijazziskelmäkitaristi ehti nimittäin olla paitsi yksi merkittävimpiä umpirunkoisen sähkökitaran (ns. lankkukitaran) kehittäjiä, myös moniraitatekniikan ja nauhakaiun keksijä. Hän oli myös ensimmäisiä kotistudioharrastajia – tai pitäisi kai sanoa kotistudioammattilainen. Les Paul teki silloisen vaimonsa Mary Fordin kanssa levyjä mieluiten kodin rauhassa.

YouTubesta löytyi hauska vanha televisiopätkä, jossa pääsemme tutustumaan moniraitataustojen lisäksi Les Paulin kitaransoittotaitoon. Sitä paitsi ”How High the Moon” on yksi suosikkibiisejäni.

Se on siellä.

·

Karstan lähes valmis taitto lähti eilen sähkökustin polkemana kohti kustannustoimittajaa. Tästä seurasi tietenkin myös kirjahyllyjärjestyksellinen toimenpide.

Koska minä käsittelen (toivon mukaan) tekstiä seuraavan kerran vasta katsellessani sitä valmiiksi painetun kirjan sivuilta, kirjan materiaalia ja printtejä sisältävä mappi siirtyi käden ulottuvilta kirjahyllyn etäisimpään nurkkaan edellisten kirjojen mappien seuraksi.

Kirjan suhteen on kyllä vieläkin töitä edessä. Takakansiteksti pitää viimeistellä, ja varmaankin saan hyväksyttäväkseni myös uusimman kansiversion viimeistellyn version ennen kuin se lähetetään painoon. Kansi ei nimittäin olekaan tuo viereisessä laatikossa komeileva Verne-henkinen työ, vaan vallan toisenlainen. Ei huonompi, mutta erilainen ja modernimmin scifimpi – jos sanonta sallitaan. Tykkään siitäkin, ja Martinahon Lassen viivapiirros elää kyllä kirjan sisäsivuilla.

Seuraavaksi pitäisi varmaankin ostaa uusi harmaa mappi. Oikeastaan kaksi: toisen selkään nimi Muurahaispuu ja toisen selkään epävalmiimman tuntuinen Alshain II. Kumpaakaan en rupea täyttämään millään suurella kiireellä. Tämän hetken kaavailujen mukaan minulta ilmestyy vuonna 2010 korkeintaan novelli tai pari – tykästyin ajatukseen niiden kirjoittamisesta Tähtivaeltajassa julkaistun ”Kolmekymmentä vuotta” -tarinan myötä, joten koetan ideoida muutaman lisää. Romaaniprojektit viisi (Muurahaispuu) ja kuusi (seuraava Alshain-maailman kirja) saavat kypsyä kaikessa rauhassa. Tai jos ideoita rupeaa syntymään kovaa vauhtia ja käännöstöiden lomaan sopii muutaman kuukauden palkaton periodi, niin sitten kirjoitetaan ideat pois.