Sunnuntaicover VIII

·

Facebookiin muuan kaverini linkitti Albert Leen ”Country Boyn” ja harkitsin kyseisen rallatuksen ja kitaranpikkausryöpytysihmeen sijoittamista tännekin, mutta päädyin sittenkin suosikki-pullonkaulakitaristiini Bonnie Raittiin. Vaikka videoklippi puhuu ”Kokomosta”, kyseessä on ns. oikeasti sikermä kahdesta Raittin opettajan ”Mississippi” Fred McDowellin kappaleesta, joista ensimmäinen on nimeltään ”Write Me a Few of Your Lines” ja toinen ”Kokomo Blues”. Esimerkiksi Road Tested -livellä puhutaan kuitenkin ”Kokomo Medleystä”, siitä varmaankin sekaannus.


Jottei asiasta jäisi epäselvyyksiä, pistetäänpä perään duetoksi. Bonnien seurana on mies, joka keksi hiphopin jo joskus 1940-luvun alkupuolella.

Olen aina tykännyt Raittin slide-soiton vahvasta rytmisyydestä. Sonny Landreth on ehkä mielikuvituksekkaampi koloristi, mutta Bonniella on kunnon juureva ote. Kunhan joku vain kieltäisi häntä soittamasta sähköpianoa…

Liikkuu ja käy Likefestiin

·

Aika on mennyt kääntäessä ja äidin kuolinpesän asioita järjestäessä. Järjestelyjä on kuolinpesäksi huomattavan vähän, joten ei voi kuin järkyttyneenä kuvitella millaista puuha voisi vähänkään enemmän pahimmillaan olla – tai millainen viidakko odottaisi äidin kotona, jos hän olisi kuollut vähän yli vuosi sitten, ennen kuin muutti pois asunnosta johon hän oli ehtinyt kerätä tavaraa vuodesta 1981 alkaen.

Mutta on tässä muutakin keritty puuhaamaan. Piskuinen taloyhtiömme järjesti bileet naapureille ja tuttaville, bileissä esiintyi noin neljien harjoitusten jälkeen taloyhtiön oma bändi, tällä kertaa tosin muutamalla ulkopuolisella täydennettynä. Hauskaa oli sekä soittaa että bilettää, kun sääkin suosi. Tämän vuoden Muusikoiden.netin tapaamisen osalta se esitys johon olin lupautunut laulamaan peruuntui soittajavajausten vuoksi, joten pääsen lähtemään tapahtumaan tavallista pienemmällä stressillä. Mukavaa. Alkaa olla aika edistää paria muuta, äänityksellisempää musiikkihanketta.

Kirjallisella puolella ei kuulu muuta kuin että viimeisten taittokorjausten jälkeen Karsta on lähdössä näinä päivinä painoon. Pehmeäkantinen viipyy siellä parisen viikkoa. Perjantain Likefestissä ei ole vielä siis esitellä painotuotetta, mutta bileistä on tulossa muuten maininot:

LikeFest 2009
jälleen perjantaina 28.8. klo 21:00—3:00
Ravintolalaiva Wäiskissä (Hakaniemenranta 11, 00530 Helsinki) Röyhkä ja Rättö ja Lehtisalo
God Given Ass
Vanity Beach
The Atomic Blast
Monday Box
Hail Chant
AIDS86
dj olenko

Seuraava kirjaprojekti, työnimeltään Muurahaispuu, on sekin tavallaan astunut askeleen eteenpäin. Olen nimittäin kirjoittanut tänään kolmekin apurahahakemusta, joiden työsuunnitelman keskeisenä osana tämä kirjahanke on. Kirja vaatii aika paljon pohjatyötä mm. 1900-luvun helsinkiläisen historian ja kaupungissa vuosisadan alussa vaikuttaneen melkoisen monikulttuurisen yhteisön katoamisen selvittelyssä, joten valmista jälkeä ei kannata odottaa ihan äkkiä. Veikkaisin, että tämän hankkeen osalta puhutaan suunnilleen syksystä 2011. Toivottavasti kustantamo sopeutuu siihen mennessä ajatukseen, että tällä kertaa kirjan kanteen ei (näillä näkymin) ole mahdollisuuksia painaa sitä SciFi-sanaa.

Saattaa olla, että minut tapaa vielä tänä alkusyksynä jonakin kauniina arkipäivänä Kontulan/Kurkimäen ja Myllypuron välisessä metsikössä etsimässä, josko se kirjan nimeä innoittanut muurahaispuu olisi sittenkin olemassa. 70-luvulla kävin usein koiran kanssa katsomassa sitä: lähellä hiekkakuoppaa seisoi komea, kolmihaarainen koivu, jonka tyvi oli täynnä käytävänaukkoja ja niissä vilisti muurahaisia. Voi olla, että käytäväverkosto tuhosi puun, voi olla että Kivikon teiden rakentaminen. Niillä kulmilla asuva kollega ei ainakaan ole löytänyt kuvailemaani puuta.

(Saatan piipahtaa myös asuntoesittelyssä eräässä tietyssä kontulalaistalossa, jos sattuu sopiva kohdalle ja minun annetaan valokuvata.)

Siinä sivussa voin sitten keräillä ideoita siihen kirjahankkeeseen, jonka työnimeä en missään nimessä halua lopulliseksi kirjannimeksi: Alshain II on korni. Ja sitä paitsi tykkään näistä yksisanaisista, lyhyistä nimistä. Jossakin vaiheessa pallottelin työnimeä Paluu, jolle saattaisi olla juonessa vähän perusteitakin, mutta ei se oikein svengaa. No, sen suhteen voi ruveta stressaamaan tuonnempana. Parin vuoden päästä.

Raatajat rahanalaiset, syytetyt sysimustat

· 2 kommenttia ·

Science Daily -verkkotiedelehti uutisoi saman asian, josta New Scientist kirjoitti jo tovi sitten: ihmiskunta on saattanut hyvinkin vaikuttaa Maapallon ilmastoon jo tuhansien vuosien ajan.

Tällä kertaa kysymys on ennen kaikkea Suomessakin perinteisestä kaskiviljelystä. Sitä harjoitetaan nykyään onneksi suhteellisen vähän, mutta harjoitetaan silti (mm. Amazonasin alueella). Ideanahan on polttaa metsäalue niin että palon tuottamat ravinteet saavat tilalle kylvetyn viljan kasvamaan ilman muita lannotteita kohtuullisen hyvin – muutamia vuosia. Sitten on raivattava ja poltettava uusi kaskipelto. Ymmärrettävästi tämä tuottaa aika jumalattomasti kaikenlaisia kasvihuonekaasuja – itse asiassa melkoisen paljon enemmän per syöjä kuin modernimmat ruoankasvatusmenetelmät.

Aikaisemmin on uskottu, että ihmiskunnan väkiluku olisi ollut menneinä aikoina liian pieni, että tällaisenkaan ilmastoterrorin vaikutus olisi mitenkään voinut näkyä koko planeetan mittakaavassa. Nyttemmin tutkijat eivät ole enää niin varmoja.

Vaikuttaa siis siltä, että ne meistä jotka elävät vielä edes muutamia vuosikymmeniä, joutuvat siivoamaan paitsi isiensä ja isoisiensä sukupolvien tyhmyys- ja ahneuspäissään aiheuttamia sotkuja, myös paljon kaukaisempien esivanhempiensa tihutöitä. Ties kuinka monenteenkymmenenteen polveen asti.

Kirjoituksiani – ja kirjojani – pidempään lueskelleet saattavat arvella, että minun mielestäni ihmiskunnan kaikkien ongelmien juuri ja alkusyy on maanviljelyn keksiminen noin kuutisentuhatta vuotta sitten. Vaikuttaa yhä ilmeisemmältä, että kyllä se jokseenkin ainutlaatuisen lyhytnäköinen ja harkitsematon keksintö olikin. Silloisissa muuttuvissa ilmasto-olosuhteissa se tosin oli ilmeisesti ainoa tapa, jolla päättymässä olleen vehreänkostean paratiisikauden jälkeen kasvaneet ihmispopulaatiot saatiin pidettyä hengissä. Mutta maanviljelyksen keksimiseen pätee aivan sama kuin muihinkin hätäratkaisuihin: pitkän aikavälin seurauksia ei pahemmin fundeerattu.

Les Paul (1915-2009)

·

Lester William Polfuss, Les Paul on poissa. Me kaikki kotiäänittäjät otamme hatun pois päästä ja nauhoitamme hiljaisen hetken.

Pitkän uransa varrella tämä kantrijazziskelmäkitaristi ehti nimittäin olla paitsi yksi merkittävimpiä umpirunkoisen sähkökitaran (ns. lankkukitaran) kehittäjiä, myös moniraitatekniikan ja nauhakaiun keksijä. Hän oli myös ensimmäisiä kotistudioharrastajia – tai pitäisi kai sanoa kotistudioammattilainen. Les Paul teki silloisen vaimonsa Mary Fordin kanssa levyjä mieluiten kodin rauhassa.

YouTubesta löytyi hauska vanha televisiopätkä, jossa pääsemme tutustumaan moniraitataustojen lisäksi Les Paulin kitaransoittotaitoon. Sitä paitsi ”How High the Moon” on yksi suosikkibiisejäni.

Se on siellä.

·

Karstan lähes valmis taitto lähti eilen sähkökustin polkemana kohti kustannustoimittajaa. Tästä seurasi tietenkin myös kirjahyllyjärjestyksellinen toimenpide.

Koska minä käsittelen (toivon mukaan) tekstiä seuraavan kerran vasta katsellessani sitä valmiiksi painetun kirjan sivuilta, kirjan materiaalia ja printtejä sisältävä mappi siirtyi käden ulottuvilta kirjahyllyn etäisimpään nurkkaan edellisten kirjojen mappien seuraksi.

Kirjan suhteen on kyllä vieläkin töitä edessä. Takakansiteksti pitää viimeistellä, ja varmaankin saan hyväksyttäväkseni myös uusimman kansiversion viimeistellyn version ennen kuin se lähetetään painoon. Kansi ei nimittäin olekaan tuo viereisessä laatikossa komeileva Verne-henkinen työ, vaan vallan toisenlainen. Ei huonompi, mutta erilainen ja modernimmin scifimpi – jos sanonta sallitaan. Tykkään siitäkin, ja Martinahon Lassen viivapiirros elää kyllä kirjan sisäsivuilla.

Seuraavaksi pitäisi varmaankin ostaa uusi harmaa mappi. Oikeastaan kaksi: toisen selkään nimi Muurahaispuu ja toisen selkään epävalmiimman tuntuinen Alshain II. Kumpaakaan en rupea täyttämään millään suurella kiireellä. Tämän hetken kaavailujen mukaan minulta ilmestyy vuonna 2010 korkeintaan novelli tai pari – tykästyin ajatukseen niiden kirjoittamisesta Tähtivaeltajassa julkaistun ”Kolmekymmentä vuotta” -tarinan myötä, joten koetan ideoida muutaman lisää. Romaaniprojektit viisi (Muurahaispuu) ja kuusi (seuraava Alshain-maailman kirja) saavat kypsyä kaikessa rauhassa. Tai jos ideoita rupeaa syntymään kovaa vauhtia ja käännöstöiden lomaan sopii muutaman kuukauden palkaton periodi, niin sitten kirjoitetaan ideat pois.

Versio 3.1

· Yksi kommentti ·

Karsta alkaa lähestyä valmistumistaan. Kustannustoimittajan tämän kierroksen kommentteja on ollut varsin niukalti, ja niistäkin kohtuullinen osa on ollut pikataiton tavutusvirheitä. En tiedä osaanko itse suhtautua tekstiin millään tavoin objektiivisesti, mutta tauon jälkeen teksti tuntuu oikeastaan ihan hyvältä. Eri asia sitten, onko se sitten hyvä vai huono merkki.

Sekaan on tässäkin vaiheessa ilmestynyt pariin kohtaan lyhyen kappaleen verran uutta tekstiä. Ei mitään oleellista, vain pieniä anekdoottimaisia detaljeja, jotka tuntuvat siltä että kertojahahmoni saattaisi juuri sillä kohtaa mainita asiasta. Luultavasti tällaisia mieleenjuolahduksia tulee vielä sittenkin kun kirja on lähtenyt painoon. Tavallaan minua harmittaa edelleenkin, että mieleen juolahti vasta Alshainin ollessa painossa idea lisätä tekstin sekaan yksi tieto, joka ei kyseiselle kirjalle olisi merkinnyt oikeastaan mitään – se olisi ollut vain yksi pieni turha tieto siinä missä kyseisen aurinkokunnan kahden sisemmän planeetan nimet – mutta olisi tehnyt helpommaksi aloittaa seuraavan Alshain-maailmaan sijoittuvan romaanin rakentaminen. Kyseessä olisi ollut, Tšehovin kielikuvaa käyttäen, sopiva ensimmäisen näytöksen seinällä roikkuva haulikko, jolla olisi voinut sujuvammin ampua seuraavassa näytöksessä. Nyt on selvittävä ilman.

Ensimmäisen kustannustoimittajan ja ateljeekriitikoiden nähtäville päätyneen Karsta-version ensimmäinen luku päättyi virkkeeseen ”Näkemiin, äiti.” Vaikka en vielä silloin tiennytkään mitä kesällä tulee tapahtumaan, sanan olisi pitänyt olla kirjan asiayhteydessäkin ”Hyvästi”. Kirjan kertoja on erilaisessa elämäntilanteessa kuin minä, hän on menettänyt oman äitinsä poliittiselle vainolle vuosia aikaisemmin. Minun äitini oli jälleen kerran lupautunut ateljeekriitikokseni ja hän sai käsikirjoitusnipun mukaansa joutuessaan taas kerran sairaalaan toukokuun lopussa. Tällä kertaa lukeminen ei kuitenkaan onnistunut, ja kirjoittaminenkin osoittautui hyvin vaikeaksi. Syyksi osoittautui sittemmin verisuonitukos vasemmassa aivopuoliskossa ja siitä seurannut lievä oikeanpuoleinen halvaus, muiden pitkäaikaisten sairauksien lisäksi. Karsta jäi häneltä lukematta.

Katulaulajatar

·

Perjantaina seisoimme hetken aikaa lissabonilaisella kävelykadulla kuuntelemassa sokeaa fado-laulajaa, joka säesti itseään triangelilla. S totesi, että hänelle tuli mieleen Kihauksessa nähty Dona Rosa. Tämänpäiväinen googlailu paljasti, että kysymyksessä tosiaan taisi tosiaan olla useita levyjä tehnyt ja maailmanmusiikin merkittäväksi persoonallisuudeksi mainittu Dona Rosa itse.