Kirjakaupparauhaa

Piti vain – näin pikkujoulupitoisesta viikosta toivuskellessani – kertoa, että olen ensi tiistaina (16.12.) joskus kello kahdeksantoista jälkeen Ison Roban Rosebud-kirjakaupassa kertoilemassa John Lennon -elämäkerran suomentamisesta.

Paikalla on tämän ”tähtisuomentajan” lisäksi muutakin kulttuurin kermaa, kuten Pentti Jarla suoraan Fingerporista, Otso Kantokorpi joltakin ostarilta, Matti Rönkkö ja Anu Silfverberg.

Niin, ja jos kirjakauppasi tai lehtipisteesi valikoimiin kuuluu Kirjailija-lehti, kannattaa pitää silmällä ensi viikolla ilmestyvää joulukuun numeroa. Se lukemistoliitteestä löytyy kolme pientä esimerkkiä Ursula Kroeber Le Guinin hieman vähemmän tunnetusta kirjallisesta puolesta.

Olimme kymmenes luukku

Tapanilassa on mainio joulukalenteriperinne, jossa käydään eri talojen pihoilla piipahtamassa toviksi jouluisissa tunnelmissa. Tänä vuonna kalenteri venyi ensi kertaa meille asti – teknisesti ottaen eri postinumeroalueelle – ja paikalle saapuneet kuutisenkymmentä henkeä saivat glögin ja pipareiden lisäksi osallistua monikieliseen Oi kuusipuu -yhteislauluun. Hauskaa.

Sää ei täällä rannikolla ollut jouluinen kuin valokuvissa. Tuo valkoinen oli varsin märkää. No, ehdin minä sentään aamulla hivenen lumityöskennelläkin.

Tuo valtava pallo taivaalla

Kirkasvalolampun puutteessa olen käyttänyt Leena Tähtisen ja Silja Pohjolaisen kirjaa Aurinko – tähden tarina (WSOY 2005), joka tarttui kesällä hihaan joutsalaisen kirjakaupan tarjouksesta.

Valoisaa teksti onkin, valoisaa ja poukkoilevaa. Ehkä nimenomaan aiheen vuoksi? Olen tosin tunnistavani saman kirjoitustyylin Tähtisen Tähdet ja avaruus -lehteen kirjoittamissa, usein (hah!) paljon hämärämmistä kohteista kertovissa jutuissa. Kirjan mittaan venytettynä tyylissä on kyllä jotakin minua vähän häiritsevää. Okei, olen ehkä aiheesta vähäsen tietäväisempi kuin kirjan (oletettu) keskivertolukija, mutta vaikka ala olisi minulle täysin outo, en silti erityisemmin ihastuisi siihen, että minuun suhtaudutaan rivien välissä viisitoistavuotiaana. Tai että saisin tuollaisen vaikutelman rivienvälien sisällöstä.

Asiasisällön suhteen ei sinänsä ole valittamista. Alkuaan suomeksi kirjoitetusta teoksesta puuttuvat tietenkin monien puutteellisesti toimitettujen käännöskirjojen kankeat anglismit (mainitsiko joku kustantamon, jonka nimessä on T ja C?), joten siinä mielessä ylipirteä, mutta aidosti suomenkielinen teksti on… öh, piristävää. Näyttävä piirros- ja valokuvitus tukevat sisältöä hyvin. Kirja on myös ainakin toistaiseksi kestänyt aikaa melkoisen hyvin, vaikka kirjoittajat tuntuvatkin yrittävän sitoa kirjaa mahdollisimman tiukasti omaan julkaisuhetkeensä toistelemalla juuri sen hetken aurinkoilmiöitä ja auringonpilkkujakson vaihetta. Kirjan mukaan meidän pitäisi olla nyt hyvällä alulla seuraavaan pilkkujaksoon, mutta kuten asiaa seuranneet tietävät, jo hieman huolestuttavalta vaikuttanut auringonpilkuttoman ajan venähtäminen tuntui hieman sotkeneen rytmiä.

Yleistajuisissa tiedekirjoissa häiritsee kovin usein kirjoittajien ylimielinen asenne menneiden aikojen ”kuvitelmia” kohtaan ja rivien välistä huokuva omahyväisyys siihen, että meidän aikanamme kaikki oleelliset kysymykset ovat saaneet oikean vastauksensa. (Mikä tarkoittaisi sitä, että tiede olisi aivan helkutin paljon tylsempi elämänala kuin se onkaan – pelkkää kirjanpitoa.) Tähtinen ja Pohjolainen eivät sorru tähän harhaiseen omahyväisyyteen lainkaan niin pahasti kuin jotkut virkaveljensä, mutta hivenen kuitenkin. Loppujen lopuksi Aurinko ei ole lainkaan niin hyvin ymmärretty kapine kuin kirja antaa ymmärtää. Mielenkiintoinen oli tieto, että Aurinko olisi kirkastumassa paljon nopeammin kuin yleensä esitetään – niin että Maa muuttuisi elämälle kelvottomaksi jo suunnilleen miljardin vuoden kuluessa. Liikuttavan lapsellinen oli käsitys, että se joka tältä planeetalta joutuisi lähtemään uuden kodin etsintään, olisi mitään mitä voidaan kutsua ”ihmisiksi”. Kannattaisikohan tutustua evoluutioteorian perusteisiin?

Joka tapauksessa kirjaa voi vilpittömästi suositella vallan hyvänä johdatuksena taivaankappaleeseen, jota ilman meitä ei olisi.

Puhdas työpöytä

Vanhat valokuvat on skannattu, arkistoitu, mapitettu. Pois silmistä, pois mielestä, vaikka kuvat ovatkin tarjonneet monta tilaisuutta arvostaa nykyisen elämäni rauhallista onnellisuutta.

Symbolisena voi pitää myöskin parin viime päivän urakkaa, pöytäkoneen kovalevyn formatointia ja koko ohjelmistokatraan uudelleenasennusta. Windows XP:lle sopiva huoltoväli tuntuu olevan noin vuoden mittainen, mikä on melkoista edistystä 98SE:n puolen vuoden formatointiväliin. Ainakin minusta tuntuu, että tuossa ajassa koneeseen kertyy säännöllisestä huoltelusta huolimatta kaikenlaista sälää ja tauhkaa hidastamaan ja aiheuttamaan satunnaista ohjelmien kaatuilua. Osittain kyse on vain ohjelmien päivityksestä, osittain muustakin. Äänenkäsittely tietenkin rassaa systeemiä paljon enemmän kuin kevyempi työ- tai harrastekäyttö. Ja, joka tapauksessa, käytän operaatioon sen vaatimat pari päivää aikaa mieluummin silloin kun minulla on siihen aikaa sen sijaan, että odottaisin koneen rupeavan kaatuilemaan urakalla juuri kaikkein kiireisimpänä aikana. Tässä vaiheessa kirjailijan työtehtäviin kuuluu joka tapauksessa ennen kaikkea miettimistä ja lähdekirjallisuuden lukemista, jota pystyy hyvin tekemään sillä aikaa kun kone asentaa, lataa, säätää ja raksuttaa omia aikojaan.

Kaikki ns. hyötytavata – projektit, tiedostot, tiedostojen varmuuskopiot sun muut – ovat tietenkin eri levyosioilla kuin käyttöjärjestelmä. Niinpä niitä ei tarvitse joka kerta siirrellä paikasta toiseen, vaikka tekeehän siivoaminen hyvää myös niiden osioilla. Kovalevyt ovat kuluvaa ja herkästi tuhoutuvaa tilaa. Säännöllinen huoltaminen auttaa pitämään ne – ja niiden sisältämän tavaran – hengissä ainakin vähän kauemmin.

Nyt on sitten siistimmin toimiva ja – toivon mukaan – vähän luotettavampi kone valmiina Karstan suunnittelu- ja kirjoitusurakkaan. Pohdiskelen vain, pitäisikö etsiä jostakin jonkinlainen kolmiulotteinen CAD-ohjelma kirjassa tarvittavan avaruusaluksen suunnitteluun, vai tyydynkö luonnostelemaan sen vain tylsästi paperille.

Saabismin kohtalonhetket

Aamun paikallislehti kertoi laajalti nykyään General Motorsin omistaman Saabin vaikeuksista. Automerkin tarina saattaa olla hyvinkin ns. tiensä päässä.

Ainoa auto, jonka olen koskaan omistanut – ja senkin puoliksi silloisen avovaimoni kanssa – oli Saab.

Kyseessä oli silloin kolmetoistavuotias Saab 99, paljon ajettu, kulunut ja jonkun luultavasti nuoren entisen omistajan (tai käyttäjän) vähän päältä tuunaama. Hän ei ollut selvästikään pitänyt kromista: listat oli joko poistettu tai maalattu mustiksi. Alkuaan ruskeasta autosta oli maalattu tumman metallinpunainen.

Kyseisen Saabin ajoista lähtien minun ensimmäinen mielikuvani auton omistamisesta on tämä: Pimeä pikkupakkasilta taloyhtiön parkkipaikalla, jota valaisee yksinäinen katulamppu. Katulampun sinertävässä hämyssä näkyy pystyyn nostetun konepellin varjo, konepellin alta näkyy ysiysin massiivinen kaksilitrainen moottori, äänettömänä ja elottomana, moottorin metallipintoja peittävä huurrekerros kimaltelee hiljaa valohämyssä. Minä yritän taskulampun valossa keksiä konepellin alta jonkin syyn sille, miksi moottori ei käynnisty.

Kyllä tuon kanssa pääsääntöisesti tultiin joten kuten toimeen, ja aikaa myöten minäkin – uudempiin automaattiryyppyautoihin sitä ennen tottunut – opin säätelemään ryyppyä niin ettei moottori tulvinut. Ainakaan kovin usein. Lopulta päätimme M:n kanssa luottaa autoon niin paljon, että lähdimme sillä kuukauden reissulle Keski-Eurooppaan. Sitä varten se oli hankittukin, kumpikaan emme tarvinneet (onneksi) autoa juurikaan muuhun työ- tai harrastustoimintaan. Jätimme kotiin takapenkin istuinosan, jolloin selkänojan kaatamalla perään saatiin tila patjalle ja kohtuullisen mukava nukkumapaikka kahdelle.

Reissu vei Unkariin, Itävaltaan, Liechtensteiniin, Saksaan tuttavien mökille ja sitten Roskilden festivaalien (yllätys yllätys) kautta kotiin. Vanha ysiysi kesti matkan rasitukset kohtuullisen hyvin. Vaduzissa palasimme kaupunkikävelyltä autolle ja huomasimme, että sen alta valuu pieni nestenoro – rutikuivana hellepäivänä. Pienen paniikin jälkeen kävi ilmi, että akku oli päässyt liikkumaan paikoiltaan ja painunut sylinteriryhmän kylkeä vasten, jolloin akun pintaan oli sulanut pieni kolo. Tämä ei aiheuttanut matkan aikana suurempia ongelmia, kunhan muistimme lisätä silloin tällöin tislattua vettä. (Aikaa myöten vuotanut akkuvesi tosin syövytti poikki akkua ja auton runkoa yhdistäneen maadoitusjohdon, mutta vasta kauan reissun jälkeen.) Itävallan Alpeilla, parin kilometrin korkeudessa, hyvin lämminnyt ja jo hyvän tovin ajettu kaasutin tulvi, minkä ei olisi pitänyt olla yllätys minulle, vanhalle Pirsig-fanille: pienempi ilmanpaine tietenkin muuttaa ilman ja bensiinin seoksen suhdetta juuri tuohon suuntaan. No, onneksi mahdollisuuksia moottorin käynnistämiseen alamäkilähdöllä oli ns. runsaasti…

Loppupäivän ajomatka alaspäin, miltei jatkuvalla moottorijarrutuksella, luultavasti rasitti kytkintä melkoisesti. Sylinteri jouduttiinkin vaihtamaan vähän myöhemmin, kun kytkinpolkimen tuntumakohta oli muuttunut mielenkiintoisen vaihtelevaksi: muutaman kerran tuli lähdettyä liikennevaloista hulppeasti renkaat ulvoen, kun veto välittyi moottoriin paljon nopeammin kuin olin odottanutkaan. M, vielä omaanikin tuoreemman kortin haltija, kieltäytyi kokonaan ajamasta ennen kuin kävimme saksalaiskorjaamossa. Matkailu avartaa lompakkoa, kuten Pahkasika asian laittamattomasti totesi.

Kaikesta huolimatta selvisimme suhteellisen kunnialla koto-Suomeen ja kotiin – melkein. Kytkin hajosi lopullisesti Itäväylällä, kolmisen kilometria ennen kotipihaa. Kuului pieni paukahdus ja helinää, eikä moottorin voima enää välittynytkään pyöriin asti. Onneksi liikenne oli hiljaista ja vauhtia oli sen verran, että auto saatiin tyylikkäästi liu’utettua tienlaitaan pois tieltä. Koska vuonna 1990 kenelläkään normaali-ihmisellä ei vielä ollut kännykkää, jouduin tekemään pikku kävelyretken Itäkeskukseen soittamaan hinausauton.

Autonomistajuus jatkui hieman pidempään kuin avoliitto: ysiysi ehti toimia saman vuoden loppusyksystä muuttoautonani Vuosaaresta Korsoon. Seuraavan vuoden alussa auto sai sitten lopulta uuden omistajan, jolla se näytti yhä olevan vielä 2000-luvun alkupuolella, kun tulin jostakin uteliaisuudenpuuskasta asiaa autorekisteristä vilkaisseeksi.

Itselläni ei sen jälkeen ole ollut tosiaankaan minkäänlaista halua omistaa autoa. Ei halua eikä onneksi tarvettakaan.

Huomisen kulttuuriuutinen – täällä jo tänään

Muutama tunti sitten päättynyt Suomen Kirjailijaliiton yleiskokous* hyväksyi peräti kaksikymmentäyksi uutta jäsentä. Yksi heistä on Kata Kärkkäinen.

Onnittelut ja tervetuloa!

EDIT. Koska täkäläinen paikallislehtikin katsoi aiheelliseksi noteerata uusista jäsenistä vain Kärkkäisen, laitetaanpa sitten edes tänne koko komea lista: Raili Alahautala, Martti Anhava, Sanna Eeva, Simo Halinen, Ville Hytönen, Silja Järventausta, Sari Kanala, Anneli Kanto, Marko Kitti, Riku Korhonen, Kata Kärkkäinen, Juhani Laulajainen, Arne Nevanlinna, Eero Pasanen, Anneli Poukka, Markku Rönkkö, Pauliina Susi, Mila Teräs, Reijo Vahtokari, Jussi Valtonen sekä nimimerkkiä Max Manner käyttävä kirjailija. Muutaman tosin olisin kuvitellut olleen jäsenenä jo useamman vuoden.

* Kuten tämän blogin lukijoille epäilemättä on jo selvääkin, uudet jäsenet valitsee liiton yleiskokous jäsentoimikunnan ehdotuksesta – ei kirjailijaliiton johtokunta, kuten jotkut kulttuurilliselta tietotaidoltaan kyseenalaiset julkaisut ovat väittäneet.

Tietokirjailijasta kaunokirjailijaksi

Kotistudion paluun, eli Kotistudio-kirjan uuden, kolmannen laitoksen tekstit lähtivät lauantai-iltana kuvittaja-Kivelle ja toimittaja-Stellalle. Molemmilta on odotettavissa tiukkoja kommentteja ja tärkeitä korjausehdotuksia, mutta ei vielä. Nyt voin pistää kaljuuntuvaan päähän vaihteeksi toisen hatun. On aika oikeasti ruveta suunnittelemaan Karstaa.

Todennäköisesti joulukuu, muine kiireineen, menee suunnittelussa, rakenteen hiomisessa, henkilögallerian luonnehtimisessa ja lähdekirjallisuuden lukemisessa. Voisinkin oikeastaan päättää näin alustavasti, että ensimmäisen luvun kirjoittaminen alkaa tammikuun 2. päivänä 2009. Ensimmäisen kirjoituspäivän päättäminen hyvissä ajoin on aikaisempien kirjojen kohdalla osoittautunut hyväksi innosteeksi, toivotaan että tällä kertaa jekku toimii yhtä hyvin.

Alkusyksystä kuvittelin vielä optimistisesti, että olisin ehtinyt tehdä suurimman osan suunnittelutyöstä jo marraskuussa, joten pääsisin varsinaisiin kirjoitushommiin vielä tämän vuoden puolella. Katteeton optimismi on ennenkin kuulunut helmasynteihini, myönnetään. Marraskuu meni Kotistudion tekstin toimitustyössä, ja siihen meni aikaa enemmän kuin olin kuvitellutkaan. Niin, teinhän minä kuun mittaan myös erittäin miellyttävän pikku käännöstyön – sellaiselta kirjailijalta ja sellaiseen julkaisuun, joita voisin muutamien kollegojen tuntevan lievää kateutta. Niin minäkin tunnen aina niitä kääntäjätuttavia kohtaan, jotka pääsevät suomentamaan tämän kirjailijasankarini töitä. Kerron asiasta lisää kun ko. julkaisu alkaa olla saatavilla.

Sitä odotellessa parantelen eilen iskenyttä flunssanpoikasta, juon paljon teetä ja riipustelen muistiinpanoja. Ja suunnittelen samalla myös erästä toista projektia, jonka toistaiseksi konkreettisin osanen riippuu edessäni seinällä.

Perustimme järjestön

Suomessahan on tunnetusti melkoinen pula yhdistyksistä, joten perustimme tänään yhden lisää. Sen nimi on Viite – Tieteen ja teknologian vihreät ja siitä tulee Vihreän liiton jäsenjärjestö. Perustavan kokouksen hyväksymien sääntöjen mukaan yhdistyksen tarjoituksena on mm.

… edistää toiminnallaan vihreitä arvoja: luonnon- ja ympäristönsuojelua, kestävää kehitystä, yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta, tasa-arvoa ja suvaitsevaisuutta…

… edistää korkeatasoisen ja objektiivisen tutkimustiedon käyttöä päätöksenteon pohjana

… edistää kriittistä keskustelua tieteen ja teknologian roolista yhteiskunnassa.

Perustavassa kokouksessa oli mukana parisenkymmentä henkeä (joista kaksi kansanedustajia), mutta tavoitteena on tehdä Viitteestä hyvää vauhtia Vihreiden suurin valtakunnallinen henkilöjäsenjärjestö. Potentiaalista jäsenistöä on paljon, eikä jäsenkriteereissä vaadita luonnontieteellistä tai teknisen alan tutkintoa tai muuta sellaista. Minkään toisen puolueen jäsen ei saa tietenkään olla.

Viite tulee varmasti näkymään mm. ensi kesän Finnconissa.