Kirjamessuaikataululiitukausi

·

Ensi viikonloppuna ovat sitten vuorossa Helsingin jo perinteiset kirjamessut. Vastikään julkaissut tieteiskirjailija Mäkelä on tietysti paikalla moneenkin otteeseen, esimerkiksi seuraavasti:

* * *

Lauantaina klo 15:00 Louhi-lavalla:

Isomäki Risto, Hyvönen Viivi, Leinonen Anne, Mäkelä J. Pekka:
Miten kuvata kuvaamatonta?

Poikkeaako tieteis- ja fantasiatarinoiden kirjoittaminen tavallisesta kirjailijantyöstä? Mistä fantastiset ideat ovat peräisin? Miten kuvata asioita, jotka puuttuvat arkitodellisuudstamme? Alan kirjailijat vastaavat ja ehkä myös paljastavat, mitä kirjoittavat parhaillaan.

(Tämän jälkeen, kello 16, olen jututettavissa pienimuotoisemmin sf-seurojen osastolla kaffeklatschin muodossa. )

* * *

Sunnuntaina klo 14:30 Louhi-lavalla
Mäkelä J. Pekka
Karsta
Mäkelän neljännessä scifiromaanissa ihmiskunnasta on jäänyt jäljelle vain yhteiskunnan hylkiöt. Heidän tehtävänään on siivota sankareiden jäljet ja oppia elämään toisenlaiseksi muuttuneessa maailmassa.

(Hmmm, tästä lyhytesittelystä saattaisi joku herkkäuskoisempi kuvitella, että pidän ei-sankareita hylkiöinä. Asiahan on pikemminkin päinvastoin: mitä sukkelammin kaikenlaiset sankaruusgeenit ja -meemit juuritaan pois lajimme perimästä, sitä paremmat selviämismahdollisuudet meillä on.)

* * *

Tämän lisäksi olen perjantaina kello 14-20 päivystämässä Suomen Kääntäjien ja tulkkien liiton osastolla. Tällä kerralla ei järjestetä perinteistä live-käännösesitystä, vaan pannaan yleisö töihin: osastolle voi tulla yrittämään klassikkoteosten ensimmäisten kappaleiden suomentamista.

* * *

Ai niin, ensimmäinen minun silmiini sattunut Karsta-arvostelukin on ilmestynyt. Tällä kertaa ensimmäisenä ehätti mainio Kirjavinkit-sivusto. Kovin arvostelevaisesta arvostelusta ei ollut kyse – mutta ehkäpä kirja nyt vain sattuu olemaan oikeasti erinomainen?

”Syyttomilla ei ole mitaan pelattavaa”

·

Elokuussa yksitoista vuotta sitten kyläilin ystäväni Leenamaijan luona. Stereoista kantautui minulle täysin ennenkuulumatonta, uudenlaista musiikkia: basistin korva kiinnittyi tietysti ensimmäisenä melkein pelottavan voimakkaisiin bassokulkuihin, mutta pian seasta erottui vahvoja laulumelodioita, tarinoita, tumman uhkaavia tunnelmia, harkittuja soundeja, äärimmäisen tyylikästä minimalismia. Vaikka kyse oli ”konemusiikista”, se ei kuulostanut konemusiikilta, vaan orgaaniselta ja luontevasti kehittyvältä. Kyseessä oli tietenkin Massive Attackin vastikään ilmestynyt Mezzanine. Hommasin levyn itselleni niin pian kuin rahatilanne salli, ja sitä on tullut kuunneltua taajaan kaikki nämä yksitoista vuotta. Minun korvissani se on jotakuinkin hienoin 90-luvulla ilmestynyt albumi.

Pitkään odotettu 100th Window oli viisi vuotta myöhemmin väistämätön pettymys: minimalismi ja tyylikkyys olivat kadonneet sekalaisen rojun sekaan, uhkaavat tunnelmat latistuneet pikkusievyydeksi. Saman vuoden Provinssirock-keikka jäi väliin, valitettavasti. Eilen tuli tilaisuus korjata puute.

Jäähallin piippuhylly ei ole erityisen ihanteellinen paikka konserttien seuraamiseen, mutta Massive Attackin tapauksessa se toimi keskimääräistä paremmin: muusikot jäivät joka tapauksessa suuren osan ajasta tarkoituksella hillityn ja harkitun yläluokan valoshow’n varjoihin. Soundit toimivat kohtuullisen hyvin. Hetkittäin mietin, miten huonosti oikeastaan tunnen bändin tuotantoa kun niin iso osa kappaleista kuulosti oudoilta, mutta biisilistaa vilkaistuani tajuan, että materiaali oli isolta osin kokonaan uutta.

Massive Attackin musiikkiin sopii se, mitä on sanottu metallista ja urkumusiikista: oleellista eivät ole melodiat tai harmoniat, kyse on astumisesta sisään äänien ja soundien muodostamaan neliulotteiseen fantasiamaailmaan. Kaksi rumpalia, basisti, kitaristi ja kosketinsoittajat – sekä viisi vokalistia – tuottivat tämän äänimaiseman ilmeisesti suurelta osin ns. livenä, mikä piti kokonaisuuden elävänä, luontevana ja hengittävänä. Musiikissa on riittämiin dynamiikkaa pitämään monesti yhteen riffiin tai rytmiin perustuvat kappaleet mielenkiintoisina.

Tehokas valojen ja säleikköisen taustascreenin käyttö häiritsi hieman ainoastaan suosikkiraitoihini kuuluvassa ”Inertia Creepsissä”, kun niin kovin herkästi jäi lukemaan sillä vilistäviä uutisotsikoita poliisin harjoittaman kansalaisvalvonnan kiristymisestä nyky-Britanniassa yli neuvostomittojen. Provinssissa kaikki taustakangasviestit oli käännetty suomeksi (Rockdata-Latvis oli ilmeisesti joutunut paiskomaan käännöstöitä koko edellisen yön), nyt mukana oli vain muutama suomenkielinen lause.

Illan aloittajana toiminut Martina Topley Bird (joka oli myös yksi Massiven laulajista) olisi toiminut paremmin pienemmässä tilassa. Musiikki toi modernissa minimalismissaan minun mieleeni jotkut 80-luvun puolivälin kummallisemmat brittieksentrikkoartistit – Young Marble Giantsin ja Durutti Columnin, vaikkapa.

Kaiken kaikkiaan vaivan arvoinen ilta. (Etenkin kun läheisen ravintola Gandin ruokakin oli erinomaista.)

Pikkuvirkamiehen… öh… kasvukertomus

· Yksi kommentti ·

Minun piti mennä jo tuoreeltaan katsomaan eteläafrikkalais-uusiseelantilainen tieteiselokuva District 9, joka selvästikin pelailee vähän samanlaisella asenneilmastolla kuin minkä ansiosta Karstan henkilöt ovat päätyneet siihen jamaan kuin ovat päätyneet. Alkusyksyyn kertyi kuitenkin erinäisiä iltoja vieviä aktiviteetteja – kuten äidin asunnon tyhjennys – joten tilaisuus koitti vasta nyt.

Elokuvan lähtökohta on herkullinen: valtava muukalaisten avaruusalus on haaksirikkoutunut Maahan, ja aluksen miljoonaväestö on tilapäisesti asutettu Johannesburgin slummiin. Muukalaiset tykkäävät autonrenkaiden pureskelusta ja kissanruoan syömisestä, näyttävät jonkinlaisilta kaksimetrisiltä ja kaksijalkaisilta äyriäisiltä, ovat enimmäkseen suhteellisen harmittomia – ja kiistämättömän vastenmielisen näköisiä ja oloisia. Tämä antaa tietysti mahdollisuuden tarkastella Etelä-Afrikan kipeää lähimenneisyyttä ja sen irvokkaita puolia scifimäisen tyylikkäästi vääristyneessä peilissä – joskin ymmärtääkseni tällä kertaa pikemminkin vähätellen kuin liioitellen.

(Enkä itse asiassa lainkaan hämmästele, sivumennen sanoen, että nigerialaiset ovat hermostuneet elokuvasta.)

Elokuvan päähenkilöksi kohoaa aluksi perin montypythonmainen virkamies, joka tyytyväisenä hoitaa hieman sottaista mutta pitkällä tähtäimellä kaikkien parhaaksi tarkoitettua muukalaisväestön lisääntymisen hillitsemistehtäväänsä onnellisena ja asiastaan vakuuttuneena. Valitettavan pian hän kuitenkin kompastuu yhteen tieteiselokuvien latteimmista kliseistä ja koko homma alkaa mennä vauhdilla alamäkeä. Seuraavaksi käsikirjoitusosasto alittaa itsensä marssittamalla valkokankaalle Absoluuttisen Pahan yhtenä  kolmesta kaikkein kuluneimmista Hollywood-scifi-inkarnaatoistaan.

Loppupuolella työryhmän ideattomuutta ja aivottomuutta korostetaankin näyttävästi paiskomalla verta ja suolenpätkiä pitkin valkokangasta ja paljastetaan, ettei scifielokuvien maailmoissa kannata yrittää tehdä bisnestä suinkaan geeni- tai asetekniikan kaltaisilla ääliöaloilla: ei, todella suuret rahat odottavat ottajaansa ”Valitettavasti meidän on kerrottava, että poikanne on menehtynyt työtehtävissä suojellessaan Absoluuttisen Pahan loukkaamattomia etuja” -kukkavihkojen ja -suruadressien tuotannossa ja jakelussa.

Sääli. Alun perusteella työryhmällä oli käsissään helmi, ja ovela uutiskatsaus/dokumenttielokuva -kerrontatyylikin toimi oikeastaan aika hyvin loppuun saakka. Kesällä, kun elokuvasta alkoi tulla ensimmäisiä ennakkotietoja, ehdin jo vähän toivoa että tässä tulisi lääkettä pinttyneeseen epäluulooni sf-elokuvia kohtaan, mutta eipä niin onnellisesti käynyt. Ehkäpä on odotettava niin kauan että ison budjetin sf-leffoja alkavat rahoittaa muutkin kuin amerikkalaiset, joiden Absoluuttinen Paha -fiksaatioon ei tunnu auttavan mikään muu kuin tukevat betoniaidat ja syntyvyyden pakkosäännöstely, jos nekään.

Kertoma

·

Luin Ursula K. LeGuinin The Tellingin (2000) suhteellisen tuoreeltaan. Koitimme ystäväni Evan kanssa saada kirjaa siihen aikaan Liken alamerkkinä toimineen Kääntöpiirin kustannusohjelmaan, mutta korkeammat tahot katsoivat, että LeGuin on WSOY:n kirjailija. Sittemmin on tietenkin käynyt selväksi, että Södikaa kiinnostavat vain LeGuinin fantasiakirjat. The Telling on ”scifiä”, osa LeGuinin loisteliasta ”hainilaista sykliä”, johon ovat kuuluneet myös hänen läpimurtoteoksensa Pimeyden vasen käsi, minulle hyvin tärkeä kirja Osattomien planeetta ja varhainen ekoscifiteos Maailma, vihreä metsä. Tänä vuonna The Telling ilmestyi lopulta suomeksi BTJ:n kustantamana.

Kirjan nimestä käytiin laajaa keskustelua Risingshadow.netin sivuilla kirjan ollessa vielä käännösvaiheessa. ”The Telling” on teoksessa erittäin keskeinen käsite, jolle ei löydy helposti kovinkaan itsestäänselvää suomennosta. Minun ehdotukseni olisi ollut Kertoma – matematiikasta tuttu termi vähän uudessa merkityksessä. Itse kirjassa ”The Tellingin” käännös on ”Suuri Tarina” enkä ole ihan vakuuttunut siitä että termi on onnistunut. Kyse ei ole yhdestä tarinasta, vaan pikemminkin monien pienien tarinoiden kertomisen, välittämisen, oppimisen ja säilyttämisen perinteestä. Jyrki Iivosen suomennoksen nimi Kahdesti haarautuva puu viittaa kirjassa usein esiintyvään symboliin ja on siinä mielessä kohtuullisen onnistunut.

LeGuin on tunnetusti koulutukseltaan sosiaaliantropologi ja se näkyy tässä kirjassa vieläkin selvemmin kuin hainilaissyklin muissa teoksissa. Tämän tieteisromaanin tiede on nimenomaan kulttuuriantropologia. ”Ekumeenin tarkkailijan” tittelillä Aka-nimisellä syrjäisellä planeetalla toimiva päähenkilö Sutty on oikeastaan hyvin puhtaasti tekemässä etnografista kenttätutkimusta. Työssään hän joutuu pohtimaan myös oikeuttaan sekaantua tutkimuskohteensa toimiin silloin, kun hän kokee todistavansa hirvittävää vääryyttä. Siltä osalta kirjan tematiikka tuo mieleen Strutgatskin veljesten klassikon Hankalaa olla jumala.

Sutty on elänyt nuoruutensa yksijumalaisen uskonnollisen despotismin keskellä, ja hän näkee Akan vallanneessa ateistisessa järjenpalvonnassa aivan liikaa samoja piirteitä. Asia on hänelle hyvin henkilökohtainen, monestakin syystä, ja puolueettomana tarkkailijana pysyminen osoittautuu jotakuinkin mahdottomaksi. Hänen ratkaisunsa on yrittää auttaa säilyttämään uuden hallinnon vainoamaa tarinankerrontaperinnettä, vanhoja kirjoituksia ja vanhoja kirjoja, jotka ”järkevät” modernistit yrittävät tuhota taantumuksellisena uskonnollisena roskana.

LeGuinin Aka-planeetta on tulkittu usein Kiinaksi, ja tähän suuntaan tietysti viittaavat myös vanhojen teosten ”käsitemerkki”-kirjoitus sekä se, että se vanhakaan uskonto (tai vanhat uskonnot) ei sisältänyt mitään mitä voisi (Maan, ts. länsimaisen kulttuurin näkökulmasta) pitää jumaluutena. LeGuin on liian fiksu rakentamaan täydellistä maailmaa tai täydellistä teologiaa. Suttyn hahmon kannalta on paljon parempi kirjallinen(kin) ratkaisu laittaa hänetä ihmettelemään uskontoa (tai ”uskomusjärjestelmää”, tai ”perinnettä”) josta hän erottaa vain irrallisia, sekavia palasia, jotka eivät suostu asettumaan kovinkaan hyvin hänen terralaisiin käsityksiinsä uskonnon aineksista.

Tieteisromaaniksi Kahdesti haarautuva puu on rytmiltään harvinaisen verkkainen. Mitään suurta ei tapahdu, ja suurin osa pienistäkin asioista tapahtuu rivien välissä – ja muuttuu suureksi, jostakin näkökulmasta katsoen. Jotkut ongelmat löytävät ratkaisunsa, jotkut ratkaisut muodostavat uusia ongelmia. Moni asia jää auki, kuten todellisessakin elämässä. Tämä on hiljaisessa rytmissään hieno, kaunis ja monessa suhteessa myös viisas kirja.

Tällä viikolla olen kuunnellut lähinnä Beatleseja

·

Ensikosketukseni The Beatlesin musiikkiin tapahtui 1970-luvun alussa siihen aikaan ei-niin-kovin tavattomalla välillisellä tavalla.

Top of the Poppers -nimikkeen alla julkaistiin paljon coveralbumeja päivän hiteistä ja klassikoistakin. Meille oli jostakin päätynyt kyseisen ”yhtyeen” Beatles-kasetti, jota kuunneltiin taajaan – etenkin kesän veneretkillä. Yleensä meillä oli tapana ajaa moottoriveneemme jonkun Helsingin kaupungin omistaman saaren rantaan, asettua siihen aloillemme ja viettää aikaa saaressa niin kauan kunnes ruokavarat alkoivat olla vähissä. Paitsi että tällainen lomailu oli muutenkin mukavaa, se sopi meidän Kaappari-nimiselle veneellemme. Moottori oli jokseenkin epäluotettava Bedfordin vanha kuorma-automoottori, ja sitä paitsi veneen korkea peräkajuutta otti tuulta niin tehokkaasti että oli parempi muutenkin pysytellä saarten suojissa – ja rantaan päästyä laatia melkoinen köysiviidakko veneen ympärille pitämään sitä paikoillaan. Iltaviihteestä vastasi lähinnä kasettinauhuri, joka oli alkuaan hankittu toimittajavanhempien haastattelukäyttöön. En muista oliko meillä muita kasetteja kuin tuo Beatles-coverkokoelma, mutta ainakin sitä kuunneltiin paljon. Etenkin ”Michelle”, ”Something” ja ”Long and Winding Road” tuovat minulle edelleenkin mieleen veneen pienen ja hämärän keulakajuutan, jossa nukuimme pikkusiskon kanssa.

Kun musiikinharrastukseni muuttui 80-luvulla intohimoiseksi ja miltei pakkomielteiseksi, Beatlesiin ja bändin merkitykseen tuli tietysti tutustuttua enemmänkin. Siinä vaiheessa suurimman vaikutuksen tekivät Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band ja The Beatles -tuplalevy, molemmat rikkaita ja monisävyisiä paketteja. Ensimmäinen bändini Kumpula-projekti soitti ”Come Togetheriä”, joka on sittemminkin ollut ykköslemppareitani bändin lauluista.

Viime viikon lopulla tulin hankkineeksi bändin jotakuinkin koko levytetyn tuotannon.

Kyseessä on tietenkin tuore boksi, joka sisältää kaikki albumit, Past Masters -nimisen tuplallisen albumeilla julkaisemattomia singleraitoja sekä dvd-levyllisen pienoisdokumentteja levyjen syntyvaiheista.

Päädyin boksin stereoversioon osittain ihan vain halvemman hinnan ja paremman saatavuuden vuoksi. Iso osa bändin tuotantoa tehtiin nimenomaan monoksi ja stereoversiot olivat vain pikaisesti rykäistyjä lisätuotteita. Stereokuva on nykymittapuun mukaan perin omituinen: rummut ovat miltei järjestään jommassakummassa laidassa, laulukin usein aivan muualla kuin nykynormien mukaisesti keskellä. Ensimmäisten albumien stereoversioilla kaikki soittimet ovat toisessa kaapissa ja kaikki laulut toisessa. Osittain tähän on ollut ihan tekninenkin syy: 1960-luvun miksauspöydissä ei ollut modernimpien versioiden pannauspotentiometrejä, vain kytkin jossa oli kolme asentoa: vasen, keskellä ja oikea.

Ennakkopeloista huolimatta omituinen stereokuva ja ”moderni” masterointi eivät ole oikeastaan häirinneet kuuntelua edes kuulokkeilla. Varhaislevytysten stereokuvassa soittimia kuuluu jonnin verran myös laulupuolelta: kaikki äänitettiin yhdellä otolla ja soitanta vuosi laulumikkeihin. Musiikin kompressointi on puolestaan tehty hyvin huolellisesti ja tyylikkäästi. Tavallaan äänikuva vastaa hyvin sitä millaiselta nämä levyt ovat kuulostaneet 60-luvun putkilaitteilla: elektroniputkilla tehty vahvistus kompressoi ja pyöristää soundia aivan eri tavalla kuin nykyään suosittu transistoritekniikka. Ylimpiä ja alimpia taajuuksia on hieman korostettu niin että bändin mainiot basisti ja rumpali pääsevät vähän paremmin esiin. Parissa kappaleessa yläpään nosto tuo joitakin lyömäsoittimia vähän turhan kärkkäästi esille, muuten ei valittamista.

The Beatles -tupla taitaa edelleen pysyä suosikkialbuminani, vaikka kyse onkin enemmän neljän sooloprojektin kokoelmasta kuin bändilevystä. Beatlesien tausta on mustan rhythm’n’bluesin ohella brittiläisessä music hall -perinteessä, jonka henkeä ”Valkoisen tuplan” ja Pepperin tyylikirjossa on roppakaupalla. Tuplalla on tietysti myös ”Revolution 9” -äänikollaaši, joka aukaisi minun korviani toisenlaisille musiikeille. Mutta nyt on ollut tilaisuus ottaa myös aikaisempaa parempaa tuntumaa Rubber Souliin ja Revolveriin, enkä lainkaan ihmettele levyjen arvostusta.

Hauskaa on ollut verrata näitä uudelleenmasterointeja muutaman vuoden takaiseen Love-albumiin. Kyseessähän oli Cirque de Soleilin Beatles-musiikille perustuva show, jota varten Beatlesin tuottaja sir George Martin miksasi liudan klassikkoja uudestaan poikansa Giles Martinin kanssa. Vaikka raitoihin ei lisätty mitään mikä ei olisi ollut Beatlesin levyttämää, Martinit yhdistelivät palasia eri kappaleista. Lopputulos toi tuttuja kappaleita esiin aivan uudessa valossa, ja ensi kertaa Beatleseja kunnolla cd-levyä varten remasteroituna: ei olisi ollut mitenkään kohtuutonta sisällyttää sitäkin levyä boksiin.

Mutta onhan tämä ilmankin melkoisen massiivinen pläjäys. Ellei pipodiskoon mahtuisi koko hoito vallan sujuvasti, tulisi helposti mieleen poltella omien suosikkien kokoelmalevy. Edellisten lisäksi siellä olisivat ainakin Liverpool-sarjan laulut (”In My Life”, ”Penny Lane”, ”Strawberry Fields Forever”), ”Julian” ja ”Blackbirdin” kaltaisia loppuaikojen nättejä balladeja, ”Norvegian Wood” (jonka tarinan suomentamani Lennon-elämäkerta aukaisi aivan uudella tavalla) monta George Harrisonin laulua, ”I Feel Fine” makeine feedbackintroineen,…

Onhan noita. Käsittämättömän runsas, tasokas ja monipuolinen tuotanto: Nelisentoista albumia (laskutavasta riippuen) vain kahdeksassa vuodessa. Beatlesin myötä portit lävähtivät auki monelle muullekin persoonallista ja raja-aitoja rikkovaa musiikkia tekevälle ryhmälle.

Karstaa korviin

· 2 kommenttia ·

Karstaa pitäisi olla nyt kaupoissa. Sen kunniaksi lukaisin pienen pätkän ensimmäisen luvun alkua ”nauhalle” (toisin sanoen kovalevylle):

Kuuntele: Karsta – ensimmäisen luvun alku

Yksikin mikrofoni olisi riittänyt, mutta käytin tilaisuutta hyväkseni ja kokeilin, miten neljä eri mikrofonit reagoivat ääneeni. Neljästä kolme tuotti vallan käyttökelpoista tulosta, yksi – se joka on tarkoitettu bassorummulle – kohisi turhan paljon näin hiljaisella puheäänellä.

Pian, pian

·

Perjantaina kustannustoimittajani Stella tekstaroi: ensimmäiset Karsta-kappaleet olivat saapuneet Liken konttorille. Omat kirjailijankappaleeni saapuvat alkavalla viikolla.

Asian kunniaksi tein pientä päivittelyä Yrttimaa.netin sivuille ja lisäsin Karsta-sivun. Jos sivuilta löytyy hölmöyksiä, korjausehdotuksia otetaan mielihyvin vastaan.