Elokuussa yksitoista vuotta sitten kyläilin ystäväni Leenamaijan luona. Stereoista kantautui minulle täysin ennenkuulumatonta, uudenlaista musiikkia: basistin korva kiinnittyi tietysti ensimmäisenä melkein pelottavan voimakkaisiin bassokulkuihin, mutta pian seasta erottui vahvoja laulumelodioita, tarinoita, tumman uhkaavia tunnelmia, harkittuja soundeja, äärimmäisen tyylikästä minimalismia. Vaikka kyse oli ”konemusiikista”, se ei kuulostanut konemusiikilta, vaan orgaaniselta ja luontevasti kehittyvältä. Kyseessä oli tietenkin Massive Attackin vastikään ilmestynyt Mezzanine. Hommasin levyn itselleni niin pian kuin rahatilanne salli, ja sitä on tullut kuunneltua taajaan kaikki nämä yksitoista vuotta. Minun korvissani se on jotakuinkin hienoin 90-luvulla ilmestynyt albumi.
Pitkään odotettu 100th Window oli viisi vuotta myöhemmin väistämätön pettymys: minimalismi ja tyylikkyys olivat kadonneet sekalaisen rojun sekaan, uhkaavat tunnelmat latistuneet pikkusievyydeksi. Saman vuoden Provinssirock-keikka jäi väliin, valitettavasti. Eilen tuli tilaisuus korjata puute.
Jäähallin piippuhylly ei ole erityisen ihanteellinen paikka konserttien seuraamiseen, mutta Massive Attackin tapauksessa se toimi keskimääräistä paremmin: muusikot jäivät joka tapauksessa suuren osan ajasta tarkoituksella hillityn ja harkitun yläluokan valoshow’n varjoihin. Soundit toimivat kohtuullisen hyvin. Hetkittäin mietin, miten huonosti oikeastaan tunnen bändin tuotantoa kun niin iso osa kappaleista kuulosti oudoilta, mutta biisilistaa vilkaistuani tajuan, että materiaali oli isolta osin kokonaan uutta.
Massive Attackin musiikkiin sopii se, mitä on sanottu metallista ja urkumusiikista: oleellista eivät ole melodiat tai harmoniat, kyse on astumisesta sisään äänien ja soundien muodostamaan neliulotteiseen fantasiamaailmaan. Kaksi rumpalia, basisti, kitaristi ja kosketinsoittajat – sekä viisi vokalistia – tuottivat tämän äänimaiseman ilmeisesti suurelta osin ns. livenä, mikä piti kokonaisuuden elävänä, luontevana ja hengittävänä. Musiikissa on riittämiin dynamiikkaa pitämään monesti yhteen riffiin tai rytmiin perustuvat kappaleet mielenkiintoisina.
Tehokas valojen ja säleikköisen taustascreenin käyttö häiritsi hieman ainoastaan suosikkiraitoihini kuuluvassa ”Inertia Creepsissä”, kun niin kovin herkästi jäi lukemaan sillä vilistäviä uutisotsikoita poliisin harjoittaman kansalaisvalvonnan kiristymisestä nyky-Britanniassa yli neuvostomittojen. Provinssissa kaikki taustakangasviestit oli käännetty suomeksi (Rockdata-Latvis oli ilmeisesti joutunut paiskomaan käännöstöitä koko edellisen yön), nyt mukana oli vain muutama suomenkielinen lause.
Illan aloittajana toiminut Martina Topley Bird (joka oli myös yksi Massiven laulajista) olisi toiminut paremmin pienemmässä tilassa. Musiikki toi modernissa minimalismissaan minun mieleeni jotkut 80-luvun puolivälin kummallisemmat brittieksentrikkoartistit – Young Marble Giantsin ja Durutti Columnin, vaikkapa.
Kaiken kaikkiaan vaivan arvoinen ilta. (Etenkin kun läheisen ravintola Gandin ruokakin oli erinomaista.)
