Ja minä juontasi setvin näillä aavikkoteillä

·

Tällä viikolla julistetaan Charles R. Darwinin Lajien synnyn ilmestymisen 150-vuotispäivää. Tuo tutkielma sysäsi käyntiin erään evoluution lailla hallitsemattoman ja jotakuinkin täysin vailla ennakoitavissa olevaa suuntaa olevan tieteellisen kehityksen, joka on tänään… niin, vasta alussa. Elämme mielenkiintoisia aikoja, ystävä hyvä.

Juhlan kunniaksi viime viikon New Scientististä pari silmään sattunutta pikku tietoa:

• Ihminen käyttää lukemiseen – ilmeisesti kielestä riippumatta – tiettyä aivojen aluetta, joka on eri kohdassa kuin puhumiseen ja puhumisen kuunteluun käytetyt alueet. Kirjoitustaito on sen verran tuore keksintö – kuutisentuhatta vuotta vasta – etteivät evoluution rattaat olisi vielä mitenkään kerinneet kehittää mitään nimenomaan lukemisspesifiä aivoaluetta. Eivätkä olekaan. Tätä samaa aluetta ihminen käyttää myös esimerkiksi jäljittäessään riistaa.

• 1970-luvulla tutkittiin 1800 kolmevuotiaan mauritiuslaisen rohkeutta mittamalla heidän hikoiluaan, kun heille soitettiin toinen kahdesta signaalista, joista toista seurasi epämiellyttävän kova toitotus. Pieni osa ryhmästä hikoili selvästi muita vähemmän, eli pelkäsi toitotusta vähemmän kuin enemmistö. Vastikään työryhmä palasi aineiston pariin ja tutki silloisten kolmivuotiaiden nykyisiä rikosrekistereitä. 137 alkuperäisestä vajaasta kahdestatuhannesta oli sortunut rikoksen teille: nämä olivat juuri niitä, jotka olivat hikoilleet vähemmän ja siis pelänneet vähemmän.

Olenkin jo pitkään ollut sitä mieltä, että rohkeus on aivan liian positiivisena pidetty ominaisuus.

Sunnuntaicover X

·

Bloggaaminen on jäänyt viime aikoina vähille työkiireiden vuoksi. Mutta tämä on työasia, suomennan alla esiintyvän herran elämäkertaa.

David Bowie oli toki mukana tämän laulun alkuperäislevytykselläkin, mutta sen levyttänyt yhtye oli silti Queen. Tämä cover-versio on Bowien Reality-kiertueelta, ja edesmenneen Farouk Bulsaran lauluosuudet hoitaa loistava, loistava basisti Gail Ann Dorsey. Eikä huonosti hoidakaan.

Uusi aalto

·

Vanhan viisauden mukaan kesken projektia ei pidä muuttaa työvälineitä, etenkään jos kyse tietokoneistetuista työvälineistä: ei päivityksiä, ei laitteistomuutoksia, ei mitään sellaista mikä voisi aiheuttaa työnteon jämähtämisen paikalleen siksi, että jokin ei toimikaan kuten ennen.

Itse olen keskellä jokseenkin kiireistä käännöstä, joten aina yhtä haluttomana toimimaan järkevästi hommasin viime viikolla uuden, erilaisen näppäimistön.

Olen käyttänyt jo pitkään langatonta näppäimistöä: alkuperäinen syy oli johtojen vetämisen hankaluus ison, vanhan Billnäs-kirjoituspöydän reunojen yli, mutta langattomuus mahdollistaa näppiksen ja hiiren siirtämisen kepeästi syrjään silloin kun pöytäpintaa on tarve vapauttaa esimerkiksi lukemiseen. Langaton näppis on osoittautunut näppäräksi myös äänitysprojekteissa: olen toisinaan virittänyt pitkillä johdoilla mikrofonit ja soittopelit esimerkiksi olohuoneeseen, pistänyt kuulokkeet korville, asettunut mukavasti istumaan, ottanut kitaran syliin ja liipaissut sitten äänityksen käyntiin olohuoneeseen kannetulta näppikseltä.

Vanhaa Logitechin näppis-hiiriyhdistelmää tuntui kuitenkin ikä painavan. Graafisemmissa asioissa kaipasin hiireltä vähän parempaa erotuskykyä, ja sen liikkeet tuntuivat muuttuneen hitaammiksi. Systeemin vastaanotin oli ollut aina vähän hankala – välillä sen paikkaa oli muutettava yhteyden pätkimisen poistamiseksi. Sitä paitsi paljon kirjoittavana minua kiinnosti siirtyä jonkinlaiseen ergonomisempaan systeemiin tavanomaisesta peruslättänäppäimistöstä. Testailtuani pari tuntia suurehkon tietokonekaupan esillä olevaa valikoimaa valitsin suosikikseni Microsoftin Natural Ergonomic Desktop 7000 -setin.

Uuden näppis-hiiriyhdistelmän vastaanotin vaati sekin sijoittelua: pikkuruinen usb-palikka ei suostunut keskustelemaan kunnolla ollessaan kiinni tietokoneen takapaneelissa tai edes tietokoneen etupaneelin alareunassa, lattiantasossa. Nyt se on jatkojohdon päässä aivan tuon vasemmanpuoleisen näytön takana. Ilmeisesti näppiksen ja hiiren lähettimet suuntaavat signaalinsa suhteellisen kapeasti kohti tietokoneen käyttäjän edessä olevan seinän suuntaan, joten alaviisto ei käynyt laatuun.

Myös sormitekniikka tuntui aluksi varsin hankalalta. En käytä kovinkaan puhdasta kymmensormijärjestelmää, vaikka opettelin sellaista konekirjoituskurssilla joskus 1970-luvun puolivälissä: enimmäkseen kirjoitan keskisormillani, painan shiftiä ja Controlia pikkusormilla ja välilyöntiä peukalonsyrjällä kuin mikäkin funk-basisti.

Joskus aikaisemmin saatuani ranteeni kipeäksi ja kirjoittaessani idealside kädessä huomasin että käteni pomppivat normaalisti melkoista tanssia näppäimistön päällä. Uusi mutkanäppis tuntuu vähentävän tätä taipumusta, ja huomaan että kämmenteni alareunat saattavat jopa nojata näppiksen alareunan stailiin kumipintaiseen rannetukeen. Mielenkiintoinen ja aikaisemmin havaitsematon ilmiö on, että olen näköjään käyttänyt järjestelmällisesti b-näppäintä oikealla kädelläni, mikä on vaikeaa nyt kun b jää vasemmalle puolelle aallonharjaa. Siitä syystä joudun olemaan jatkuvasti tarkkana kirjoittaessani b- tai v-kirjaimia sisältäviä sanoja: niihin tulee eniten lyöntivirheitä, sen lisäksi että kovin usein lainausmerkkien tilalle ilmestyy huutomerkki. Vasen käsi tuntuu siis vielä olevan hiukan pielessä, mutta niin se oli ennenkin: uudella näppäimistöllä tulen harvemmin painaneeksi capslockin päälle silloin kun tähtään a:han.

Kirjoitusnopeus ja -tarkkuus on kuitenkin palautunut yllättävänkin nopeasti entiselle tasolleen. Hyppääminen suoraan syvään päähän ja dediksen häämöttäessä tiiviiden työpäivien naputtelu saattoi olla sittenkin juuri oikea hetki kirjoitusrajapinnan muutokseen.

Paketin hiiri on sellainen, jota en välttämättä olisi ottanut ellei se olisi tullut parhaan tuntuisen näppiksen kylkiäisenä. Miltei pallomainen klöntti on tarkoitettu pideltäväksi niin, että käsi on puoliksi sen oikealla sivulla ja kämmensyrjä lepää hiirimatolla. Käytännössä perunanmuotoinen hiiri tuntuu kuitenkin vallan käyttökelpoiselta kapineelta: sitä on helpompi käsitellä parin sormen kevyellä otteella niin, että kämmen tosiaan lepää pöydällä liikkumatta hiiren mukana. Monien suosittelema hiirikäden (kausittainen) vaihto oikealta vasemmalle on kuitenkin tällä pallerolla käytännössä mahdotonta. Ehkä Microsoft valmistaa myös vasuriversiota?

Lähdeaineistohankintoja

· 2 kommenttia ·

Kirjaprojektin alkuvaiheisiin kuuluu projetikansion perustamisen lisäksi myös lähdemateriaalin hankinta. Vaikka Muurahaispuun kirjoitustyö on suunnitelmissa vasta yli vuoden päästä, olen pikkuhiljaa alkanut haalia materiaalia niistä asioista joiden arvelen liittyvän tarinaan.

Juha Siltalan Sisällissodan psykohistoria sekä Pertti Haapalan ja Tuomas Hopun Sisällissodan pikkujättiläinen ovat tavallaan itsestäänselvyyksiä joihinkin kirjaan hahmottelemiini asioihin. Kirjamessuilta saadun KirjaIN-lehden muuan juttu mainitsi parilla sanalla erään mielenkiintoisen vuoden 1944 episodin, jota saattaisin hyvinkin hieman revitellä lievästi vaihtoehtohistoriallisessa hengessä. Henrik Meinanderin Suomi 1944 kertoo juuri oikeasta ajasta, ja ainakin sisällisluettelon perusteella myös oikeista asioista. Heather Pringlen Himmlerin suuri suunnitelma on kirjahankkeen kannalta ehkä hieman marginaalisempi, mutta vain hieman. Vaikka itse suhtaudun ihmisrotumyyttiin yhtä epäluuloisesti kuin horoskooppeihin ja jokseenkin samasta syystä – molemmissahan on kyse vaikeasti määriteltävien ja äärimmäisten epämääräisten ominaisuuksien pakottamisesta keinotekoiseen luokitteluun keinolla millä hyvänsä – kirjahanke sivunnee näitä asioita. Ehkä. Kenties.

Pinon muut kirjat on hankittu muista syistä. Acropolis – You can still hear the marble breathing osittain matkamuistoksi ja osittain nostalgiasyistä: rakastin pienenä tuollaisia kirjoja, joiden kuviin saattoi kuvitella itsensä vaeltamaan muinaisaikojen maailmaan. Myöhemmin itse on vain vaihtunut kirjojen roolihahmoiksi. Bruce Swedienin äänitystekninen muistelmateos Make Mine Music ja Karl Coryatin Guerilla Home Recording ovat osittain ihan oman kotistudiotoiminnan tueksi, osittain Oman studion mahdollisten tulevien inkarnaatioiden varalta.

Pinosta puuttuu vielä China Miévillen tuore romaani The City & The City (tai ehkä pikemminkin The City & ytiC ehT), jota aloittelin lentomatkalla Ateenasta Frankfurtin kautta kotiin. Vaikuttaa kiinnostavalta – kuten Miévillen teokset yleensäkin – mutta lisää sitten kun olen päässyt loppuun asti.

Paluu lordi Elginin rikospaikalle

· 2 kommenttia ·

Olen viimeksi käynyt Ateenassa kesällä 1968. Olin kuusivuotias, menossa (vuoden verran alaikäisenä) kouluun ja oppinut lukemaan jonkin verran aikaisemmin, joten ensimmäisiä koskaan lukemiani kirjoja oli Kreikan matkaopas. Erotan yhä edelleen doorilaisen, joonialaisen ja korinttilaisen kapiteelin toisistaan, enkä minä ollut se joka pitkän matikan lukioluokan historiankokeessa puhui pylväiden yhteydessä ”epiteelistä”.

Muistaakseni Akropoliilla oli pyörryttävän kuuma. Muut matkan muistot sekaantuvat helposti äitini (kuvassa pikkusiskoni kanssa) matkasta kertomiin juttuihin, joten en ole aina ihan varma mikä on oikeasti koettua ja mikä äidin mehevöitetty tulkinta asiasta.

Matkan ajankohta oli tietysti nolo: edellisvuotisen raa’an sotilasvallankaappauksen johdosta kaikki selkärankaiset suomalaiset(kin) tietenkin jättivät Kreikan moneksi vuodeksi väliin. Siitä syystä matkoja sai halvemmalla – vaikka kalliita ja harvinaisiahan ne olivat silti. Siihen aikaan ei niin vain piipahdettu kaupunkilomalle pitkän viikonlopun ajaksi, kuten nykyään.

Joka tapauksessa Akropolis oli edelleen vaikuttava paikka, ja Parthenon melkoinen jötkäle raunioksensa. Vanhan arkeologi-wannabe-hasbeenin pakkokäyntikohteisiin kuului tietysti Akropoliin lisäksi upouusi Akropolis-museo ja perinteikäs Ateenan arkeologinen museo.


Toisin kuin Sami Kosken, Mika Rissasen ja Juha Tahvanaisen sinänsä tavattoman ansiokas ja tarpeellinen Hävityksen historiaa väitti, vain vähän vajaa kaksituhatvuotias Parthenon ei ollut mitenkään priimakunnossa vuonna 1687, jolloin venetsian armeijan kaksi mörssäriammusta räjäytti rakennukseen jemmatun turkkilaisten ruutivaraston. Koko temppelin kattava katto oli palanut jo vaivaiset kuutisensataa vuotta rakennuksen valmistumisen jälkeen. Sen jälkeen tuho- ja tihutöitä olivat jatkaneet historian luultavasti ahkerimmat ja säälimättömät kulttuuriperinnön tuhoajat: kristityt. Parthenon palveli monta sataa vuotta kirkkona, ja kaikki pakanajumaluuksien kuvat moukaroitiin irti seinistä ja katoista. Kun kirkko muutettiin sittemmin moskeijaksi, se sai ilmeisesti olla suhteellisen entisellään, lähinnä kait siksi että kaikki Abrahamin lasten uskonto(j)a vastaan julistava oli ehditty tuhota jo kauan sitten. Loisteliaan ulkopylväikön sisäpuolelle pystytetty kirkontorni vain muutettiin minareetiksi.

Akropoliin historia ja jylhän linna- ja temppelikukkulan arkeologia ovat kauniisti esillä aivan lähelle rakennetussa upouudessa Akropolis-museossa. Loistavan sijainnin ja runsaiden lasiseinien vuoksi yksi keskeisiä näyttelyesineitä on itse Akropolis: Kreikan ilmastossa yletön lasiseinäisyys ei ole niin järjetöntä ja epäfunktionaalista täällä arktisessa ilmastossa.

Lasia on käytetty seinien sijaan myös lattioissa.

Idea on saanut alkunsa ilmeisesti siitä, että museon perustuksia kaivettaessa löytyi runsaasti raunioita varhaiskristillisen ajan Ateenasta – missäpä Attikassa voisi taloa tehdä paikkaan jossa ei ole alla entisten talojen kerrostumia! – jotka piti säilyttää tutkimusta varten, ja osaksi museota. Kaivaukset jatkuvat lasikaton alla, ja museokävijät pääsevät katselemaan työn tuloksia lasilattian läpi. En kärsi mitenkään pahasti korkean paikan kammosta, mutta kieltämättä lasilattioilla kävely aiheutti… tuntemuksia. Ideaa on sovellettu museon muissakin sisätiloissa niin että monessa kohtaa voi ylemmän kerroksen näyttelyesineistöön tutustuessaan vilkaista samalla alaspäin mitä alakerrassa on samassa kohtaa. Bonuksena saleihin saadaan runsaasti luonnonvaloa: kun patsaat sun muut on vielä sijoitettu niin että yleisö pääsee kävelemään niiden ympäri, esineistöä on mahdollista nähdä kohtuullisen hyvin sellaisena kuin miten ne on aikanaan tarkoitettukin katsottavaksi. Yhdellä erolla, tietysti: antiikin aikana marmoriveistokset maalattiin kirkkailla väreillä, nyky-yleisö joutuu tyytymään kiven omaan, vuosituhansien kellastuttamaan väriin.

Museon ylin, muuhun museoon nähden hieman vinoon käännetty kerros on varattu Ateenan suojelusjumalan Pallas Athenen temppelille, Parthenonille. Keskeisellä sijalla ovat tietenkin temppelin seinä- ja kattorakenteiden loisteliaat korkokuvat ja friisit. Tai olisivat, ellei pahamaineinen rautakankea heilutellut vandaali lordi Elgin olisi repinyt kaikkea mielestään arvokasta väkivalloin irti seinistä – ja samalla tuhonnut yhtä ja toista mielestään arvottomampaa taidetta – ja rahdannut kotilinnaansa Skotlantiin. (Sittemmin ne päätyivät British Museumiin, missä Lontoon saastunut ilma ja puhdistamisyritykset aiheuttivat lisävahinkoa.) Niinpä Ateenan museossa on lähinnä kipsijäljennöksiä.

Siitä huolimatta uusi Akropolis-museo on ehdottomasti näkemisen arvoinen: kyse on hienosti toteutetusta modernista museosta.

Ateenan arkeologinen museo puolestaan oli loistelias esimerkki erinomaisesta vanhanaikaisesta museosta. Ei multimediahärpäkkeitä (no, oli yhdessä salissa varovaisia kokeiluja), vain paljon tavaraa vitriineissä ja kaksikieliset selostukset vieressä.  Toisaalta harvassa maailman museossa on niin paljon niin kuuluisia esineitä. Emme luultavasti käyneet täällä vuoden 1968 matkalla, luultavasti kyllä muistaisin muuten ainakin Heinrich Schliemannin Mykenestä löytämän ns. Agamemnonin kuolinnaamion. Antikytheran laitteesta kiinnostuin vasta myöhemmin, ja sen asteikko on yksi elementeistä 391:n kannen kuvayhdistelmästä. Kirjassa on kyse aikamatkustuksesta, ja mitä ihmettä Antikytheran laite sitten alkuaan tekikin, niin ainakin sillä oli tekemistä ajan kanssa.

Livenä vekotin – tai sen kaksituhatta vuotta meressä maanneet jäännökset – on vielä odotettuakin vaikuttavampi siksi, että se on niin pieni: isoimman kappaleen ison rattaan halkaisija ei ole edes vaaksaa. Siihen nähden hienomekaanisen laitteen pikkutarkka mekaniikka on aivan mielettömän hienoa työtä. Ei ihme, että joissakin huippuyksilöuskovaisissa piireissä laitetta on epäilty legendaarisen Arkhimedeen tekoseksi.

Lisäksi Ateenasta löytyi hieno M. C. Escherin taiteen näyttely, ja bysanttilaisen museon kellarista toinen, jossa pyrittiin (vähän kömpelösti) linkittämään Andy Warholin teoksia hänen itäeurooppalaiseen taustaansa ja ikonimaalausperinteeseen. Ajatus on tietysti aivan pätevä, ja yhtäläisyyksiä on helppo nähdä. Minulle näyttelyn ahaa-elämys tapahtui kuitenkin pienten Mao-kuvien sarjan äärellä (se ei ollut tämä, mutta samantapainen). Sali oli tyhjä, joten kehtasin työntää nenäni lähelle kuvaa ja kokeilla katsoa sitä stereokuville tarkoitetulla kierosilmätekniikalla. Näkymä oli hurmaavan moniulotteinen ja kiehtova. Täytyy kokeilla toistekin.

Karsta ja Portti

·

Käydessäni kaupungilla tekemässä sopimusta uudesta käännösprojektista (josta myöhemmin lisää) poikkesin tavarataloon, jossa on rullaportaat*, ja vilkaisin lehtiosastoa. Uudessa Portissa oli Harri Erkin kirjoittama arvostelu Karstasta, josta Harri – mukava mies – ei kyllä löytänyt oikein muuta kritisoitavaa kuin kansikuvan (”se on kauhea”). Tavalliseen tapaansa Harri pohdiskelee pitkään ja kiinnostavasti kirjan teemoja. En ole aina ihan samaa mieltä hänen kanssaan kaikista tulkinnoista, mutta eivät ne mitenkään vastakarvaankaan ole. Kiinnostavaa.

Kehuosasto tietysti lämmittää mieltä:

J. Pekka Mäkelän Karsta on loistava suomalainen tieteisromaani. Karsta on myös loistava romaani ilman scifi-etuliitettäkin. Mäkelän alakuloinen, silti toivoa elättelevä analyysi toimii monessakin eri genressä: se on vahvasti toiminnallinen ja seikkailullinen avaruus-scifi, se on yhteiskunnallinen historia ja analyysi, se on myös ihmissuhteita kartoittavana teoksena jännitteinen lukukokemus, ja se sisältää kaikki ne suomalaisesta scifistä tähän asti puuttuneet todellisuuden tuntua vahvistavat taustaelementit jotka tekevät scifistä aitoa kirjallisuutta. Karsta toimii myös rikosromaanina, jännitysromaanina ja viihteenä, jos niin haluaa.

Ja:

… totean vain, että Mäkelä on nyt kirjoittanut ensimmäisen suomalaisen kansainväliset mitat ylittävän scifiin kuuluvan romaanin.

Sekä lopuksi:

Karstasta riittää raaputettavaa pitkään. Se ankkuroituu todellisuuteen niin että myös itse tarina avaruuksineen, avaruusaluksineen ja outoine muukalaisineen on sataprosenttisen totta. Kiitos J. Pekalle – uskoni suomalaisen scifin tulevaisuuteen palasi taas, tämän kirjan myötä.

Vähemmästäkin rupeaisi silmiä kuumottamaan.

Karstaa kirjoittaessa minun oli erinäisiä kertoja piiskattava itseäni kirjoittamaan tarina loppuun suunnilleen asenteella ”tää nyt on vain tällainen välityö, tee tää loppuun vauhdilla niin pääset sitten kehittelemään niitä pääteoksia”. Ehkä se on sitten parempi tapa tehdä hyvää jälkeä kuin yrittää ylittää itsensä ja pläjäyttää tiskiin sellaista mitä itsekin pitää mestarillisena?


—
* Äidiltä kuultu lehdistöhistoriallinen viite niiltä ajoilta, jolloin edes muotijutuissa ei saanut mainita mistä liikkeistä vaatteet oli hankittu ja Helsingissä oli vain yksi tavaratalo, jossa oli rullaportaat.

Pari ukk:ta

· 4 kommenttia ·

Kirjamessuilla toistui jokunen kysymys useampaankin kertaan, joten tässäpä niihin viralliset vastaukset:

– Oletko jo saanut palautetta Karstasta?

Jonkin verran. Ainoa minun silmääni sattunut ”varsinainen” arvostelu on ollut Kirjavinkkien ylistys ja joku on antanut Risingshadow.netin kirjatietokannassa kolme tähteä viidestä. Suusanallista palautetta on tullut jonkin verran, enimmäkseen varsin positiivista.

– Onko Neduille tulossa jatkoa?

En tiedä. Minulla on muutama idea mahdolliseen itsenäiseen romaaniin, joka sijoittuu samaan maailmaan (ts. noin nykyhetken Korsoon, jossa on neandertalinihmisiä meikäläisten seassa), mutta niitä on toistaiseksi vielä liian vähän ja ne ovat liian irrallisia, että osaisin antaa niille edes omassa mielessäni minkäänlaisen ”projektin” statuksen. Mutta en minä asiaa mahdottomana pidä. Odotellaan ja katsellaan.

Sama tilanne oikeastaan toisinaan kysellyn 391:n maailmaan palaamisen suhteen. Itselläni on tähän kiinnostusta jonnin verran, mutta irtoideat vaatisivat melkoista perehtymistä Nuubian historiaan varhaiskristillisellä ajalla: kyseessähän on seutu, jossa faaraoiden valta jatkui vielä pitkään senkin jälkeen kun (pohjoisempi) Egypti oli joutunut ensin vähäaasialaisten ja sitten eurooppalaisten miehittäjien vallan alle.

Karstan maailmaan kuvittelisin (tällä hetkellä) palaavani ehkä joissakin novelleissa. Yritän aktivoida itseäni ainakin vähän myös novellikirjoittajana. Viime talvena Tähtivaeltajaan tehty (ja Karstan maailmaan sijoittuva) ”Kolmekymmentä vuotta” oli sen verran mukava kirjoituskokemus että olisi kiva jatkaa.

– Millaisia muita kirjaprojekteja on odotettavissa?

Minulla on pari projektia jonkinlaisessa aktiivisessa kehittelyvaiheessa. Aikataulut ja ryhtymiset riippuvat freelance-suomentajalla tietysti hyvin paljolti siitä miten ja milloin varsinaisia palkkatöitä on – samoin tietysti apurahoista – joten liukumat suuntaan ja toiseen ovat erittäin mahdollisia.

Romaani numero viisi kulkee työnimellä Muurahaispuu. Siitä olisi (näillä näkymin) tulossa ensimmäinen ei-scifiaiheinen romaanini, joskin on hyvin mahdollista että siinä on maagis-realistisia ja vaihtoehtohistoriallisia aineksia. Tarina sijoittuu nykyajan Kontulaan (joka on kotiseutuani, jos joku ei tiennyt) ja vaatii paljon pohjatyötä Suomen ja Helsingin 1900-luvun historiasta ja erinäisistä muista asioista. Kirjamessuilta ostettu Juha Siltalan Sisällissodan psykohistoria on ensimmäinen hanketta varten (varta vasten) hankittu lähdeteos. En kuvittele ryhtyväni varsinaiseen kirjoitustyöhän kuin aikaisintaan vuoden 2011 alussa, joten aikaisin mahdollinen ilmestymisaika on saman vuoden syksyllä. (Sain eilen tietää saaneeni tätä hanketta varten apurahaa Alfred Kordelinin säätiöltä, joten siinä yksi lisäinnoste.)

Romaani numero kuusi kulkee toistaiseksi työnimellä Alshain II, mutta yritän kyllä keksiä sille(kin) napakan yksisanaisen ja kaksitavuisen nimen. Itsenäinen romaani sijoittuu (arvattavasti) Alshainin maailmaan, luultavasti parisenkymmentä (Maan) vuotta myöhäisempään aikaan. Muutamia ykkösen henkilöitä tavataan uudelleen ja joitakin ykkösessä alkaneita tapahtumaketjuja on kehittynyt edelleen, mutta muuta tuosta en tällä erää voi sanoa kun en itsekään tiedä. Aikataulu… sitä ei vielä ole. Tulee kun tulee.

Aloittaessani 391:n kirjoittamisen minulla oli suhteellisen hyvät perusideat romaaneihin kaksi ja kolme, joista sittemmin tuli Nedut ja Alshain (vaikka kirjoitusjärjestys muuttuikin matkan varrella). Nedujen alkaessa kirjoittua minulla alkoi olla suhteellisen hyvät perusideat romaaneihin neljä, viisi ja kuusi, joten näköjään nämä kehittyvät kolmen satseissa. Sattuneista syistä nyt on kyllä jossakin mielen pohjalla muotoutumassa myös kirjahanke numero N, jonka muodosta (onko se romaani vai tietokirja) tai mistään muustakaan minulla ei ole vielä aavistustakaan. Sille on kuitenkin (vitosen ja kutosen tapaan) hyllyssä valmiina mappi, jonka selässä lukee Zhongguo yi (mikä on suunnilleen kirjallisen kiinantaitoni ylärajoilla) ja joka sisältää toistaiseksi äidin kanssa tekemämme Kiinan-matkan kuutisensataa diaa ja negaa. Samaan pakettiin kuuluu toistaiseksi talon ullakolle sijoitetut kaksi isoa muuttolaatikollista materiaalia Kiinasta ja Kiinassa 1930- ja 1940-luvuilla toimineista suomalaisista lähetyssaarnaajista. Äitini keräsi aineiston toistakymmentä vuotta sitten suunnitellessaan kirjaa lähetyssaarnaaja-kummitätini (ja oman tätinsä) Helvi Södermanin päiväkirjojen perusteella, mutta sairaus vei voimat. En tosiaankaan tiedä mitä materiaalilla teen, tuleeko siitä mahdollisesti romaani, henkilöhistoria tai jonkinlainen välimuoto. Aika näyttää.

– Tosi hieno t-paita! Mistä noita saa?

Joskus 1990-luvun loppupuolella törmäsin Roskilden festivaaleilla australialaisia, aboriginaalien taiteella koristeltuja t-paitoja myyvään kojuun. Ostin ensin yhden ja seuraavana vuonna toisen. Jälkimmäinen on yhä ehjä ja näyttää hyvältä yli kymmenen vuoden runsaan käytön jälkeen (punamusta kuvassa vasemmalla). Pari vuotta sitten rupesin etsimään nettikauppaa joka myisi samanlaisia ja löysin Australian Native T-Shirtsin. Sieltä olen tilannut pariin otteeseen lisää. En ole koskaan käynyt Australiassa, mutta noissa disaineissa on minun silmääni jotain sen verran yleismaailmallisen muinaista, että tykkään. Jos muilta kulttuurialueilta löytyy yhtä hienoja paitoja, vinkkejä saa kertoa!

Kulttuurit kohtaavat ja vaski viuhuu

·

Italian länsirannikolla sijaitsevan köyhän pikkuvaltion kuninkaan tytär rakastuu pakolaiseen. Lähiseudun maahanmuuttokriittiset vastustavat avioliittoa vääriä jumalia heidän kotiseudulleen tuovan itämaalaisen ja heidän oman prinsessansa välillä, joten he aloittavat sodan ja häviävät. Kuninkaan tytär ja pakolainen saavat toisensa ja elävät onnellisina seuraavat kolme vuotta. Myöhemmin heidän jälkeläisensä perustavat lähistölle, etruskien kaupunkivaltioilta saaduille joenrannan kukkuloille Rooma-nimisen kaupungin. Kuten ennustettu on.

Ursula K. Le Guinin romaanin Lavinia (2008) juonen voi kertoa, sillä kirja itsekin kertoo tapahtumakulun jotakuinkin alkuun. Nuoren Lavinia-neidon saama ennustus toteutuu aivan kuten on alusta alkaen kerrottu. Ennustaja ei kuitenkaan ole velho eikä oraakkeli, vaan kahdeksansataa vuotta Lavinian aikojen jälkeen elänyt runoilija Publius Vergilius Maro. Hän on kirjannut Lavinian elämän klassiseen Aeneis-runoelmaansa, mutta antanut nuorelle naiselle tilaa vain muutaman maininnan verran. Le Guin antaa kaksituhatta vuotta vaienneelle äänen.

Le Guinin Lavinia ei kapinoi kohtaloaan vastaan. Hän tietää että se olisi täysin turhaa: hän on olemassa ainoastaan siksi että Vergilius on ottanut hänet runoonsa; hän on runon henkilö, ei mitään sen todellisempaa (tai epätodellisempaakaan, sen puoleen). Niinpä hän rakastuu tuhotusta Troiasta paenneeseen Aineiaahan ennen kuin on edes tavannut häntä. Hänen elämänsä kulku on kirjattu jo etukäteen kahdeksansataa vuotta myöhemmin, joten pullikoinnin mahdollisuuksia ei voisikaan olla.

Asetelma on kiinnostava, ja Le Guin taiteilee siitä kiehtovan tarinan. Hänen Laviniansa ei ole kapinallinen, mutta hän on itsenäinen ajattelija: Le Guinin latinalaiset naiset ovat omanarvontuntoisia kotinsa valtiaita ja myöhemmästä Rooman historiasta tuttu yltiösovinistinen patria potestas -miesvalta on… niin, troialaisten mukana kaukaa idästä kulkenutta tuontitavaraa. Lavinia kamppailee parhaansa mukaan rakastamansa miehen maanmiesten šovinismia vastaan siinä missä omien maanmiestensä nurkkakuntaista muukalaiskammoa vastaan.

Ajatus tästä miesvallan itäisyydestä on kiinnostava sikälikin, että joidenkin uusien tutkimusten mukaan pronssikautinen Troia eli Ilion oli itse asiassa heettiläinen kaupunki Assuwan Wilusa, eli ei suinkaan mikään Vähän-Aasian kreikkalaissiirtokunta. Le Guin ei asiaa mainitse jälkisanoissaan, mutta myöntää että hänellä on ollut paljon vapauksia kuvatessaan aikaa ja kulttuureja, joista ei tiedetä oikeastaan muuta kuin että todennäköisesti homeerisen Troian tuhon ja Rooman syntymisen välillä ehti vierähtää erinäisiä satoja vuosia: Aineias on siis viettänyt melkomoisen tovin myöhäiseltä pronssikaudelta aina varhaiseen rautakauteen asti harharetkillään ja karthagolaisen Didon sylissä.

Yhtä kaikki Le Guinin varhainen Latium on uskottava maailma – maailma jonka asukkaiden maailmankuvaan heidän kohtaloaan ennustava kahdeksansataa vuotta myöhäisempi, kuoleva runoilijaraukka sopii täydellisesti. Sillä Vergilius kuoli (kirjassakin) itse, mutta hädin tuskin mainitsemalleen Lavinialle hän lahjoitti ikuisen elämän.

Hankin Lavinian tuoreeltaan toista vuotta sitten ja se on odottanut siitä lähtien lukemista. Suosittelenkin tarttumista WSOY:n äskettäin julkaisemaan samannimisen suomennokseen. Tunnen Kristiina Rikmanin ja olen aivan varma että hänen käännöksensä on yhtä lukemisen arvoinen kuin Le Guinin alkuperäinen teksti.