Miehistä tunneilmaisua ja asennemusiikkia

·

Tämänpäiväisen Miesten vuoro -elokuvan päivänäytöksen jälkeen toinen ohjaaja Joonas Berghäll kertoi Bio Rexin harvalukuiselle yleisölle, että irlantilainen mielenterveysjärjestö on tilannut tuhat dvd-kopiota rohkaistakseen irlantilaismiehiä puhumaan tunteistaan. Ajatus suomalaisesta elokuvasta – ja suomalaismiehistä! – tunneilmaisuopettajana on stereotyyppien valossa tietysti jotakuinkin koominen. Mutta kun elokuvan oli juuri nähnyt…

Hetkittäin, ja etenkin alussa, Miesten vuoro tuntui ihastuneen liikaa Suomi-kliseisiin – maisemiin, klassishenkiseen musiikkiin ja hulluihin saunakonstruktioihin. Pian tämä kiusaantuneisuus kuitenkin katosi saunojien tarinoita kuunnellessa. Ilmeisesti kaikki tarinat olivat aitoja, ennen kertomattomia ja käsikirjoittamattomia. Kukin puhui tavallaan, mikä hetkittäin tuntui jopa hankalalta: Afganistanissa palvellut upseeri käytti niin muodollista kirjakieltä, että kesti hyvän aikaa tajuta, että se oli hänen luonteva tapansa ilmaista itseään. Toinen tarinansa kertoja käytti epäilemättä tilaisuutta hyväkseen kertoakseen suurelle yleisölle oman versionsa avioeron jälkiseurauksista – vaikka hän ja hänen tyttärensä olivatkin erittäin todennäköisesti joutuneet todellisen vääryyden kohteeksi, tästä jaksosta jäi kiusaannuttavan laskelmoitu vaikutelma. Mutta ei se tässä kokonaisuudessa oikeastaan haitannut. Ja elokuvan loppu sitten – kerrottuna se tuntuisi todella kornilta, mutta teatterin hämärässä viimeistään silloin tuli tippa linssiin.

Tämänpäiväinen näytös liittyy Pohjoismaiden neuvoston elokuvapalkinnon ehdokkuuteen, ja siksi Miesten vuorokin nähtiin englanniksi tekstitettynä. Mielenkiintoista oli huomata omaa ehdollistuneisuuttaan: kesti hyvän tovin ennen kuin pystyn pakottautumaan olemaan lukematta tekstitystä ja keskittymään kuvaan ja ääneen – suomenkieliseen puheeseen. (Tekstityksestä oli tosin iloa myöhemmässä jaksossa, koska saamenkielentaitoni on häpeällisen olematonta.)

* * *

Kulttuuripitoinen sunnuntai ei päättynyt tähän. Erinomaisen thaimaalaisaterian jälkeen matka jatkui tämän syksyn suosikkikonserttikohteeseemme, Savoy-teatteriin.

Olen kuullut Khaledia ensi kertaa vuoden 1988 tietämissä, kun monien kehujen innoittamana tulin ostaneeksi EarthWorks-levymerkin tuoreen kokoelma-albumin Rai Rebels. Cheb Khaled, kuten hänet silloin tunnettiin, koristaa levyn kantta ja esittää sillä yhden kappaleen, ”Sidi Boumediennen”. Tähän aikaan rai oli virallisten tahojen paheksumaa kapinamusiikkia (sana tarkoittaa ”asennetta”), jota tehtiin pienillä budjeteilla ja usein rumpukoneiden ja vastaavien halpalaatikoiden säestämänä.

(Kiinnostavaa kyllä, näitä vanhoja rai-konerytmejä on sittemmin sattunut paljon korvaan 15-20 vuotta tuoreemmilla amerikkalaisilla r&b-listalevyillä; rai-musiikki on puolestaan siirtynyt paljon isompiin ja vivahteikkaampiin tuotantoihin ja elävämpiin muusikoihin.)

Kun aloin kirjoitella Rumbaan viisi-kuusi vuotta myöhemmin, Khaled oli ensimmäisiä haastateltaviani. Edellisenä iltana jo isoksi tähdeksi noussut Khaled oli esiintynyt Vanhalla Ylioppilastalolla. En ollut ennen tajunnutkaan, miten paljon pohjoisafrikkalaisia pääkaupunkiseudulla asuu: heitä oli sali puolillaan, ja jo ennen keikkaa jokainen deejiin soittama tuttu rai-levytys sai melkoiset aplodit. Arvata sopii, että kun bändi astui lopulta lavalle joskus yhdentoista jälkeen, bileet pääsivät kunnon vauhtiin. Vauhtia jatkui sitten aina pitkälle yli aamukahden, mikä muodosti minulle ongelman: asuin Korsossa, johon siihen aikaan ei mennyt yöbusseja eikä -junia. Kävelin työpaikalleni Vallilaan, kirjoitin keikka-arvion, torkuin pari tuntia, menin kotiin aamubussilla nukkumaan pari tuntia ja palasin kaupungille tekemään haastattelua. Se ei ollut mikään erityisen intiimi tilanne: puolituntisessa haastattelussa oli paikalla puolenkymmenen muunkin lehden toimittajat – ja tulkki. Mutta juttu syntyi.

Seuraavan kerran Khaled tuli nähtyä jokunen vuosi sitten Huvilateltassa ja nyt Savoyssa. Viimeistään seitsenhenkisen bändin astuessa lavalle oli käynyt selväksi, että (jälleen osin pohjoisafrikkalaisperuinen) yleisö oli mukana jo valmiiksi. Ja miksi ei olisi ollut? Tämähän on loistavaa bailumusiikkia, ja bändi oli loistava. Meidän paikoillemme parvelle soundit olivat keikan alussa kummallisen puuroiset, mutta vähitellen kaikki alkoi olla kohdallaan. Savoyn normeista poiketen konsertissa ei ollut väliaikaa – vaikeaahan sellaista olisi tällaisella meiningillä ollut pitääkään – joten rytmi- ja hittiputki jatkui yhtä soittoa aina pitkään encoreeseen asti. Etenkin ”Aishan” alussa bändi suorastaan leikitteli sointukululla ja pyöritteli sitä eri soundeilla ja rytmiikoilla, kunnes pläjäytti sen tiskiin tuttuna, jännitteisenä urku- ja nakutuskitaraintrona, jolloin iso osa yleisöä vasta tajusi, mitä oli tulossa. (Vaikka olisihan se ollut kummallista, ellei sitä olisi soitettu.) Oma lempparini ”Kebou” jäi kuulematta, mutta se kyllä oikeastaan vaatisi ihan oikean orkesterin kahden kosketinsoittajan sijaan – ja sellaisen orkesterin, joka osaa soittaa rytmiä paljon paremmin ja tiukemmin kuin keskivertoklasarimuusikot.

Hieno keikka, hieno päivä.

Kesävieras

·

Tänä sunnuntaina saatte kuunnella ja katsella Maailma kylässä -festareilla vieraillutta färsaarelais-perulais-ruotsalaista Valravnia. Loistava bändi, joka tavallaan jatkaa siitä mihin Hedningarna jäi joskus siinä vaiheessa kun Sanna Kurki-Suonio ja Tellu Paulasto lähtivät muille teille.

Siksi ehkä että kenties tuota niinku

· 3 kommenttia ·

Parnasson päätoimittaja Papinniemi ja reaalifantastikkokollega Jääskeläinen ovat äskettäin pohdiskelleet kirjoittamisen ja kirjailijuuden motiiveja. Tämän aloituslauseen jälkeen minun on tietenkin päädyttävä, mahdollisesti muutamien elaboraattien mutkien kautta, esittämään itselleni kysymys: Miksi minä kirjoitan?

Yksinkertainen – ja usein toistamani – vastaus on tietysti se, että olen aina tiennyt, että minusta tulee kirjailija, ja että kahden ammattijournalistin lapsena olen jo pienestä pitäen tottunut siihen, että kirjoittaminen on sitä, mitä ihminen tekee. Ja lukeminen. Opin lukemaan viisivuotiaana, kirjoittelin kaverin kanssa kuvitettuja seikkailukertomuksia pari vuotta myöhemmin. (En muista niistä muuta kuin virkkeen ”Hän putosi mereen kuin märkä säkki.” Täytyypä käyttää sitä jossakin.) Varhaisteini-ikäisenä kirjoittelin historiallisia seikkailuromaaneja. Epäilen, että ainakin yksi kässäri on vielä jossakin tallella. (Sikäli kuin muistan, se ei ole todellakaan julkaisukelpoista kamaa. Ei edes reippaasti editoituna.)

Sen jälkeen… kirjoitin hyvin pitkään oikeastaan aika vähän. Paitsi tenttivastauksia ja harjoitustyötä. Sekä kaikenlaista höpellystä ainejärjestölehti Sykloidiin. (Tein sinne myös jonnin verran piirroksia, joita on sittemmin leikkailtu ja liimailtu uudempiin Sykloideihin. Niin, ja suunnittelin yhden t-paidan.) Koko ajan kuitenkin tiesin vielä kirjoittavani. Tämä asenne – ja siitä puhuminen – riepoi epäilemättä muitakin kuin silloista avovaimoani, jolle tämä suurisuuntaisten suunnitelmien ja todellisuuden aikaansaamattomuuden ristiriita kävi lopulta hyvinkin pahasti hermoille. Luulen, että se on käynyt minunkin hermoilleni. Optimismi ei ole koskaan estänyt minua ahdistumasta.

Itse asiassa minulla oli tällaisesta asenteesta erinomainen varoittava esimerkki. Olin joskus muutamaa vuotta aikaisemmin hetken aikaa töissä Valintatalossa (pinkkien muovikassien aikaan) ja juttelin erään myymälää siivoavan kaverin kanssa. ”Oikeasti mä olen elokuvaohjaaja”, hän kertoi. Tapasin hänet uudelleen muutamaa vuotta myöhemmin, jolloin hän oli päässyt vähän lähemmäksi ammatillisia tavoitteitaan: sen sijaan, että hän olisi kuurannut elintarvikekaupan lattioita, hän myi kameroita valokuvausliikkeessä.

Tietyssä mielessähän kirjailijuus on eräänlaista lapsuuden (erään) ammattihaaveen tekohengittämistä niin kauan, että haaveet rapisevat ja tekohengittäminen alkaa tuntua… no, ainakin työtä, ainakin joskus. Monessa suhteessa ajatus ammattikirjailijaksi tulemisesta on yhtä lapsellinen ja naurettava kuin ajatus vaikkapa eläintutkijan, taistelulentäjän, arkeologin, tähtitieteilijän tai rockmuusikon* ammatista – paitsi että biologeilla, arkeologeilla, lentäjillä ja astronomeilla taitaa olla keskimäärin huomattavasti korkeammat tulot kuin kirjailijoilla. (Ja lentäjillä vielä hillittömän matala eläkeikä.) Toisaalta heitä on hyvin paljon vähemmän: jos kirjailijuuden kriteeriksi lasketaan vaikkapa Suomen Kirjailijaliiton jäsenyys, meitä on tässä maassa sentään pitkälti yli viisisataa. Keskimääräinen kirjailija tienaa kirjoillaan vuodessa keskimäärin pari tonnia.

Itse en ole vielä päässyt niin korkeisiin tuloihin, mutta onneksi Suomessa sekä yhteinen valtiomme että joukko yksityisiä säätiöitä katsoo suomenkielisen kirjallisuuden moniäänisyyden ja -kulttuurisuuden sen verran tärkeäksi asiaksi, että rahoittaa meitä hieman suuremmilla summilla kuin mihin kirjojemme lukijat pystyvät. Tämä auttaa minua(kin) pitämään päätoimestani suomentamisesta parin vuoden välein muutaman kuukauden mittaisen palkattoman loman omien kirjojen väkertämiseksi. Aloitin näiden omien lomien pitämisen kuitenkin ennen kuin sain apurahoja (paitsi suomentamiseen), ja luultavasti pitäisin niitä siinäkin tapauksessa, että en saisi apurahoja.  Apurahattomat kirjoituslomat olisivat todennäköisesti taloudellisesta pakosta tosin lyhkäisempiä ja niitä olisi varaa pitää harvemmin kuin nyt. Papinniemen siteeraaman jaottelun mukaan kuulun siis ilmeisesti jonnekin postmodernien kirjailijoiden joukkoon: apurahoitus on toiminnalleni mukava lisä, mutta sen merkitys kirjailijuudelle on (vain) välineellinen.

Yksi kirjojen kirjoittamisen iloja on tietysti konkreettisten tulosten aikaan saaminen: kaikki se haaveilu, suunnittelu, naputtelu, tuskailu ja ähellys päätyy lopulta käsinkosketeltavaksi esinneeksi, sellaiseksi esineeksi, jonka kaltaisia olen lumoutuneena tutkiskellut jo liki viisivuotiaasta alkaen. (Ainakin niin kauan kuin joku niitä tekstejä suostuu kustantamaan ja maksamaan niiden painokulut.) Toisaalta kirjallisuuden suomentajan ammatissa tätä iloa pääsee kokemaan jonnin verran taajemmin, ja (hivenen) paremmin palkattuna. Konkreettista aikaansaamista on myös soittimien rakentaminen: jos pari muokattua rakennussarjaa otetaan lukuun, olen saanut aikaiseksi enemmän soittimia kuin romaaneja. Sekä suunnitteluun ja kaavailuun että konkreettiseen tekemiseen kuluvat tuntimäärät ovat molemmissa varmaankin samaa luokkaa.** En kuitenkaan menisi missään nimessä kutsumaan itseäni ”soitinrakentajaksi” samalla tavoin kuin ”kirjailijaksi”.

Status? Kirjailija on kohtuullisen arvostettu ammatti, ja kirjojen kirjoittamista arvostetaan silloinkin kun se ei ole ammatti: luultavasti enemmän kuin oman musiikkinsa soittamista ja laulamista, vaikka siinäkin on kysymys ikiaikaisen, kunnioitetun tarinankertoja–tarinanlaulaja-griot-perinteen modernista jatkamisesta. Ei minulla ole periaatteessa mitään sitä vastaan, että saan osakseni arvostusta: tosin usein on käynyt niin, että kiusaannun kehumisesta. Sattuneista syistä tunnen aika hyvin sen prosessin, joka on synnyttänyt sen mitä kehuja niin arvostaa, ja prosessin – ja mahdollisesti ideoiden alkuperän – tunteminen vaikeuttaa toisinaan melkoisesti mahdollisuuksia nähdä teksti itsenäisenä kohteena, erillään omasta henkilökohtaisesta historiasta(an). Sitä paitsi olen ujo, jossakin mielessä jopa epäsosiaalinen. Vaikka näistä luonteenpiirteistä on jonkinlaista apua itse kirjoittamiselle (ujo tarkkailija näkee enemmän kuin seurueen karismaattinen keskipiste, epäsosiaalinen käyttää aikaansa kirjoittamiseen eikä kavereiden kanssa heilumiseen), ne toisaalta hankaloittavat arvostuksen tuottaman statuksen sosiaalisista hedelmistä nauttimista.*** Ei, ei minua ole tosiaankaan kysytty Uutisvuotoon eikä Runoraatiin, mutta en tiedä, olisiko minulla erityisen paljon, syvällistä tai hauskaa sanottavaa kummassakaan ohjelmassa (joita molempia kyllä katson oikein mielelläni).

Sitä paitsi minulla on joistakin asioista aika vahvoja mielipiteitä. Tässä maassa on tällä hetkellä suhteellisen paapottua porukkaa, jotka pitäisivät minun joitakin mielipiteitäni liki pitäen maanpetoksena, jos tietäisivät minulla sellaisia mielipiteitä olevan. Osa kyseisistä porukoista on kohtuullisen väkivaltaista, joten olen ihan tyytyväinen siihen, ettei pärstävärkkini ole kovinkaan tunnettu.

Tämä on tietysti yksi syy kirjoittaa romaaneja: se on keino paasata ja aukoa päätään itselle tärkeistä(kin) asioista vähän turvallisemmin – ja niin, ettei joudu välittömästi lyömään tiskiin lähdeviitteitä (silloinkaan, kun niitä olisi). Parhaimmillaan lukija joutuu perehtymään minun näkemyksiini tajuamattaan ja tietämättä, että hänelle on juuri paasattu politiikkaa.****

Toisaalta minulla on ollut aina tapana pohtia asioita, ideoita, aatteita, historiaa, luonnontieteitä ja kaikkea muuta mahdollista kehittelemällä mielessäni tarinoita (tai sitten kuvittelemalla opettavani asiaa jollekulle toiselle, mikä on tietysti vain muunnelma tarinoinnista). ”Aina” tarkoittaa tässä tietenkin ”niin kauan kuin muistan”: en nimittäin tiedä, onko tämä tapa syntynyt ennen kuin rupesin haaveilemaan kirjojen kirjoittamisesta vai sen vuoksi. Toisinaan nämä kehitelmät ovat vuotaneet sanoiksi asti ja hämmentäneet kovin kulloistakin seuralaistani tai seuruettani, joka pääsee nauttimaan ajatusprosessin hedelmästä ilman sitä juuristoa ja puuta, joka hedelmää ilmassa kannattelee. Jos toinen kysyy ”Mitäpä mietit?” hänelle saattaa olla melkein ahdistavaa kuulla vaikkapa: ”Noo, mä tässä pohdiskelen mitä tapahtuisi, jos neanderthalinihmiset palaisivat takaisin Maapallolle.” On helpompaa vastata ”enpä mitään erityistä”.

Näiden tolkuttomien mielikuvitusjuttujen pitäminen vielä hetken aikaa omana tietonaan ja työstäminen romaaneiksi on eräänlainen tapa tehdä niitä ymmärrettävämmiksi, vaikka en mitenkään välttämättä kirjoita romaaniin sitä alkuperäistä puuta juurineen, vaan kiinnitän hedelmän vaikkapa kuumailmapallosta roikkuvaan pitkäänsiimaan.

Tavallaanhan tämä on jonkinlaista regressiota lapsuuteen ja lapsen tapaan prosessoida asioita leikin ja kuvitelmien kautta. Mutta kyllä se minulle sopii – olenhan minä tietysti Huizingani lukenut. Olen myös lukenut kulttuuriantropologiaa ja kuvittelen tietäväni jotakin rituaaleista, jossa ihminen on – kemikaalien, hurmoksen tai vain oman mielikuvituksensa avulla – hetken aikaa jotakin aivan muuta kuin ns. normaalisti. Kirjoittaminen on minun oma transsini, oma henkitanssini, oma luolamaalaukseni, oma rituaalini, oma temppelini, oma meditaatiokeinoni. Yksi niistä.

Eli minä kirjoitan siksi, että kirjoittaminen on sitä mitä ihminen tekee.

___

* Nämäkin ovat kuuluneet joskus kauan sitten haaveammatteihini – eläintutkijuus tosin niin nuorena, että kuvittelin eläintutkijoiden viettävän aikaansa lähinnä ajelemalla savannilla seepraraitaiseksi maalatulla Land-Roverilla. Taistelulentäjähaaveet rapisivat paitsi ilmeisten fyysisten puutteiden (huono kunto, huono näkö) lisäksi siihen, että sotahistoriaan perehtyminen teki minusta lopulta pasifistin. Ilmailun – ja ilmasodankäynnin – historia kyllä kiinnostaa edelleenkin.

** Myöskin sikäli, että kirjoittaessa voi osan (tietoisesta ja/tai tiedostamattomasta) aivokapasiteetistaan käyttää soittimien suunnitteluun, ja soitinrakennuksessa voi samalla kehitellä kirjaideoita, kunhan ei unohda missään vaiheessa että käsissä saattaa olla sähkötyökalu, jossa on erinäisiä satoja kierroksia minuutissa pyörivä terä.

*** Toisaalta tykkään kyllä esiintyäkin. Jos olen varma siitä, että minulla on jotakin mielekästä sanottavaa. Mutta enpä voisi kuvitella olevani erityisen mielellään minkään seurueen karismaattinen keskipiste. Jos olen sellaiseksi joskus vahingossa päätynyt, olen yleensä jälkeenpäin aika nolo.

**** Juu, tiedän kyllä, etten ole aina kovinkaan taitava tai hienovarainen tässä paasaamisasiassa. Yritän oppia siinä suhteessa paremmaksi, huomaamattomammaksi ja siis kavalammaksi.

Tyhjän kauneus

· Yksi kommentti ·

Yöllä on pimeää siksi, että maailmankaikkeus on jotakuinkin tyhjä.* Se vähän aine, mitä maailmankaikkeudessa on, on kaiken lisäksi kasautunut tavattoman kaukana toisistaan sijaitseviksi kokkareiksi, esimerkiksi tähdiksi, planeetoiksi ja ruskeiksi kääpiöiksi. Silti tämä lähestulkoon täydellinen tyhjyys voi olla siellä  täällä tavattoman kaunista.

European Southern Observatory eli ESO on koonnut sivuilleen virtuaalinäyttelyn sadasta komeimmasta tähtitieteellisestä valokuvasta. Joukossa on galakseja, tähtijoukkoja ja, ennen kaikkea, monin värein hehkuvia kaasusumuja. Sumut loistavat lähiseudun tähtien säteilyn valaisemina. Itse sumut ovat oikeastaan silkkaa ei-mitään: kyllähän niissä kaasua on, valtavalle alueelle levittäytynyttä kaasua, mutta kaasun tiheys on niin pientä, ettei yhtä hyvää tyhjiötä saada täällä Maapallolla aikaiseksi millään teknisellä ilveellä.

On sumuissa siellä täällä tiheitäkin paikkoja. Niissä sumun aineesta tiivistyy vähitellen uusia tähtiä, planeettoja ja muita kokkareita.

Toisin kuin näyttävistä kaasusumuista avaruusaluskuviensa taustoja tekevät elokuvaohjaajat ja televisiotuottajat kuvittelevat, ei avaruudessa ns. oikeasti näytä tältä. Hillittömän isoilla kaukoputkillakin hienovaraisten värien ja yksityiskohtaisten kielekkeiden kuvaamiseen tarvitaan tuntikausien, joskus yökausienkin valotuksia ja lukemattomia, hyvin valittuja suodattimia. Komean kaasusumun läheiselläkin planeetalla sumu näkyisi vain valjuna, epämääräisenä hohteena. Kuten esimerkiksi Orionin miekan (eli Väinämöisen viikatteen) kuuluisa sumu, jota voimme taas ihailla kirkkaina talviöinä.

___

* Ja siksi, että maailmankaikkeus ei ole ääretön ainakaan perinteisessä mielessä: mikäli maailmankaikkeus olisi ääretön ja ollut olemassa ääretömän kauan, jokaikisestä taivaan kohdasta meitä kohti tulisi tähden valoa – suurimmaksi osaksi hyvin kaukaa, mutta kuitenkin. Silloin jokainen taivaan piste olisi yhtä kirkas kuin tähden pinta. (”Miksi yöllä on pimeää?” -kysymystä kutsutaan usein Olbersin paradoksiksi.)

Lähimusiikkia

·

Malmitalon konserteissa tulee käytyä hävettävän vähän, vaikka paikka on mukavan, muutaman kilsan kävelymatkan päässä: kävelen talon ohi aina käydessäni uimassa viereisessä rakennuksessa, ja samaisessa Malmitalossa sijaitsee paljon käyttämäni kirjasto. Kaiken lisäksi Malmitalolla nähdään ja kuullaan todella tasokkaita artisteja eri puolilta maailmaa – ja paljon akustisehkoa kitaramusiikkia, josta tykkään. Salikin on mainio sekä tunnelmaltaan että akustiikaltaan. Miksi konsertteihin tulee lähdettyä helpommin kauemmas etelärannikolle? Noloa ja käsittämätöntä.

Eilinen kävelyretki osoittautui vaivan arvoiseksi. Vishwa Mohan Bhatt on minulle (ja monelle muulle) tuttu ennen kaikkea Ry Cooderin kanssa tekemästään upeasta (ja grammyllakin palkitusta) A Meeting by the River -albumista (1993), mutta elämäntyönsä hän on tehnyt intialaisen klassisen musiikin kehittäjänä ja slide-kitaran tuojana intialaisen klassisen musiikin soittimistoon (yhdessä Brij Bhushan Kabran ohella). Bhattin soitin on saanut nimen mohan veena (vai ”mohan vina” suomeksi translitteroituna?) ja konsertin jälkeen minulla oli ensi kertaa tilaisuus nähdä moinen suhteellisen läheltä. Pohjimmiltaan kyseessä on kuperakantinen, f-aukkoinen ns. orkesterikitara (englanniksi archtop guitar), tosin kahdeksankielisenä versiona, jonka kaulan ja lavan liitoskohtaan on lisätty sitar-tyylinen ylimääräinen pyöreä kaikukoppa. (Se näkyy kuvassa hieman lavan alta.) Mohan veenaa soitetaan kuin steel-kitaraa ja pidetään sylissä kansi ylöspäin, joten kaula on stilikoiden tapaan kantikas ja paksu: sormienhan ei tarvitse yltää sen ympäri. Intialaiseen sitar-tyyliin soittimessa on kahdeksan melodiakielen lisäksi liuta borduunakieliä – kuvasta laskien noin kolmetoista. Niiden ideana on resonoida vapaasti melodiakielten mukana, mutta niitä voidaan myös näppäillä. Koska melodiakieliä ei paineta otelautaa vasten vaan sävelkorkeus valitaan metallisella slidellä (putken tai metallitangon pätkä), borduunakielet on voitu sijoittaa melodiakielten alle, siis otelaudan ja melodiakielten välin.

Bhattilla on tällä kiertueella mukanaan lyömäsoittaja Subhen Chatterjee. Intialaiselle klassiselle musiikille oleellinen tambura-ääni tuotettiin taustalle pienestä, matkaradion näköisestä vekottimesta. Esityksen ensimmäisenä jaksona oli yli tunnin mittaiseksi venynyt raga, joka alkoi epävarmasti, suorastaan haparoiden: suomalainen ilmasto, keskuslämmitys ja kosteus aiheuttivat näköjään sekä vire- että hengityselinongelmia. Vähitellen teos kuitenkin pääsi komeaan vauhtiin. Intialainen klassinen musiikki ei ole missään vaiheessa unohtanut elävälle musiikille täysin korvaamatonta improvisoinnin taitoa: Bhattin ja Chatterjeen keskinäinen vuorovaikutus ja musiikillinen keskustelu olikin herkullista seurattavaa. Bhattin leikittelevä ilmaisu lisäsi intialaisen ilmaisun perinteeseen myös nykyaikaisen studiotekniikan kliseillä herkuttelua: muutamassa kohtaa fraasit pelailivat samalla soundilla joka syntyy kun soittimen ääni johdetaan pitkän viivelinjan läpi.

Konsertin toinen osuus koostui lyhyemmistä ja kepeämmistä sävelmistä. Yleisö sai laulaa mukana ja hakata tahtia. Mukavaa, mutta toisaalta tykkäsin aika paljon myös ragan laajoista kaarista.

En voi väittää tuntevani intialaista klassista musiikkia kovinkaan hyvin – sitä on tullut kuunneltua varsin satunnaisesti – mutta olin tunnistavinani joitakin samanlaisia aineksia joita olen käyttänyt joskus itsekin tehdessäni teatterimusiikkia tai muuta ns. ambienttia ääntä. En ole kuitenkaan lisäämässä kitaroihini borduunakieliä: minulla on täysi työ saada niistä kelvollista ääntä ilman lisävaikeusasteitakin.

Inkkariklasari on joka tapauksessa nimenomaan konserttimusiikkia: muusikoiden vuorovaikutuksen seuraaminen on oleellinen osa kokemusta.

Aikuisten osastolla

· 2 kommenttia ·

(kuva: Sari Eronen-Mäkelä)

Tikkurilan kirjasto on jo kauan ollut suosikkikirjastojani. Löysin sen asuessani 90-luvulla Korsossa, kävin siellä varsin paljon muutettuani sittemmin takaisin Helsingin puolelle Pihlajistoon, muutettuamme Tapulikaupunkiin se oli vain kymmenen minuutin kävelymatkan päässä kuntarajan (ja Kehä kolmosen) tuolla puolen eikä kävelymatka nykyäänkään ole mitenkään kohtuuttoman pitkä. Kuten Tikkurilan kirjastossa aikanaan työskennellyt ja sittemmin Urjalan esikoiskirjailijaseminaaria vetänyt runoilija Tommi Parkko on todennut,varsinainen kirjakokoelma on (suuren kaupungin keskeiseksi kirjastoksi) varsin tavanomainen, mutta musiikkiosasto loistava. Siitä saanemme osaltaan kiittää kirjasto- ja tekijänoikeusasioita mediassakin paljon esillä pitävää Heikki Poroilaa. Joka tapauksessa juuri tämän laitoksen ansiosta pystyin ruokkimaan musiikillisen tajuntani laajentamisvimmaa 90-luvun työttömyysvuosinakin, jolloin rahaa levyostoksiin ei juuri ollut.

Siinäkin mielessä oli mukavaa mennä Tikkurilan kirjastoon vaihteeksi myös esiintymään osana Ruoki päätäsi -tapahtumien sarjaa, jonka skaala ulottuu runoudesta ja musiikista tietokirjallisuuteen. Kiinnostusta tietysti lisäsi keskustelukumppani – tai ehkä pikemminkin haastateltava – Esko  Valtaoja: minähän olen ollut kiinnostunut tähtitieteestä aina siitä kohtalokkaasta 1970-luvun joulunaluspäivästä alkaen, jolloin äiti pisti minut siivoamaan kotimme kirjahyllyä ja käteen sattui Patrick Mooren klassikkoteos Tähtitaivas. Ehdin vähän aikaa haaveilla astronomiasta ammattiakin.

(Nykyisen toimenkuvani parhaita puoliahan on, että kaikki vanhat ja uudet kiinnostuksen kohteet ovat suomentajalle – kirjaimellisesti – rahan arvoista pääomaa: minähän olen suomentanut kaksi tähtitiedettä käsittelevää tietokirjaa ja suomentaisin mielelläni enemmänkin.)

Ristiinbuukkauksen vuoksi emme päässeetkään Lumme-saliin, vaan istuimme aivan mainiossa paikassa yläkerran aikuisten osastolla. Yleisöä oli kirjaston väen arvion mukaan satakunta henkeä, ja joukosta tuli monta hyvää kysymystä omien johdattelujeni täydennykseksi. Esko on leppoisa ja sanavalmis haastateltava, joten puolitoistatuntinen kului vallan mukavasti. Tapahtuma kuvattiin videolle, joka epäilemättä pääsee netinkäyttäjien näkyville lähipäivinä.

* * *

Tapahtuman ennakkomainonnassa minua jäi, oikeastaan taas kerran, mietityttämään ”toimittaja”-tittelin sinnikäs roikkuminen nimeni yhteydessä. Kahden pitkän linjan toimittajan lapsena kyseisen ammatin viehätys on aina ollut perin vähäistä, ja päädyinkin tekemään toimittajan töitä pariksi vuodeksi 90-luvulla lähinnä vahingossa ja siksi, ettei muuta ollut tarjolla. En viihtynyt, ala ei sopinut minun luonteelleni. Rumbaan kirjoittelin satunnaisesti haastatteluja ja levyarvosteluja 2000-luvun alkuun saakka, mutta senkin lopettamisesta taitaa olla jo seitsemisen vuotta. Sen jälkeen olen kirjoittanut muistaakseni yhden ainoan lehtijutun, edesmenneen Johnny Kniga kertoo -lehden julkaiseman artikkelin Stuka-syöksypommittajista. (Sinänsä hyvä esimerkki siitä, miten kaikista vanhoista kiinnostuksenkohteista voi olla kummallista iloa.) Kaiken kaikkiaan työtuntimäärissä laskettuna olen aivan varmasti ollut vähemmän aikaa toimittaja kuin vaikkapa apuhoitaja (siihenkään ammattiin minulla ei ole muodollista koulutusta). Mutta ehkäpä toimittajuus on kuin kissantappovideo – sellainen synti, ettei siitä vapaudu edes säädetyn rangaistuksen suoritettuaan?

Anna rahaa

·

Ystävä perusti blogiinsa Roosa nauha -keräyslippaan rintasyöpätutkimuksen tukemiseksi. Koska asia on erinomainen, linkitän keräyksen tännekin. Tuossa oikealla, olkaa hyvä. Tällä tavalla keräystä voi kannattaa ostamatta turhaa roinaa. Kampanja jatkuu lokakuun ajan.