Tuomas Peurakoski Ensemble

·

Viime viikonlopun Muusikoiden.netin vuotuisen miitin* ja viimekeskiviikkoisen mainion keikan jättämissä hyvissä fiiliksissä saatte kuulla viime aikojen kotimaisiin suosikkibändeihini ehdottomasti kuuluvaa Tuomas Peurakoski Ensembleä, vaikka tämä videokappale ”Tukholmaan” ei edustakaan yhtyeen tyyliä aivan kybällä.

S. on kutsunut TPE:tä ”iloiseksi Sir Elwoodin hiljaisiksi väreiksi” ja kuvauksessa on vinha perä – siitäkin huolimatta että TPE:llä on paljon enemmän murhatarinoita kuin SEHV:llä. Käykää kuuntelemassa lisää TPE:n MySpace-sivuilla. Ja käykää ehdottomasti keikoilla. Siellä on hauskaa.

___

* Jossa esitimme  Tuomaksen ja Mikon sekä muiden hienojen tyyppien kanssa varttitunnin Leonard Cohen -tribuutin. Hämmentävää kyllä, minun laulusuoritukseni on saanut jälkeenkinpäin melkoisesti kehuja. Olen itsekin ollut huomaavinani, että alan lopultakin oppia laulamaan: kevään, kesän ja alkusyksyn mittaan digitoimillani 1980- ja 1990-luvun neliraitakasettiäänityksillä ei vielä näy juurikaan merkkejä sellaisesta kehityksestä. I plan to peak at 70, kuten Richard Thompson joskus totesi.

Erkki Ahonen 1932–2010

·

Risingshadow.netin uutisen mukaan suomalaisen tieteiskirjallisuuden pioneeri Erkki Ahonen on kuollut. Vaikka täällä olikin kirjoitettu scifiä jo vuosikymmeniä ennen Ahosta, pioneerin titteli on silti oikeutettu. Runoilijana ja ”tavallisena” prosaistina aloittanut Ahonen suhtautui scifiin keinona kirjoittaa korkeatasoista kaunokirjallisuutta, ei Outsiderin ja muiden aikaisempien vuosikymmenien kumppanien tyylistä heppoisehkoa viihdettä tai poikakirjoja.

Itse tulin varmaankin lukeneeksi Paikka nimeltä Plaston -romaanin aivan liian nuorena. Teos jäi kuitenkin mieleen, samoin Kuumatka, joka on pikemminkin ns. realistinen romaani, joka vain tapahtuu ensimmäisen kuulennon aikana, helteisen heinäkuun viikon kuluessa. Sitä lukiessani Apollo 11:stä ei ollut vielä kovinkaan montaa vuotta, joten ehkäpä kirjan maailma ja ajatukset oli minulle jollain tapaa tuttu. Plastonin esittelemä vieras maailma ei muistikuvani mukaan ollut kovinkaan vakuuttava, mutta epäilen, että kirjan päähenkilö, elämässään vähän päämäärättömästi ajelehtiva nuori mies, on saattanut hyvinkin vaikuttaa siihen, millaisia tyyppejä olen itse poiminut kirjojeni kertojiksi.

Ontto olo

· 2 kommenttia ·

Marsia on viime vuosina tutkittu varsin laajaan ja taajaan. Syitä on monia: Mars on Venuksen jälkeen Maata lähin planeetta (ellei oteta huomioon Kuuta, jota usein pidetään Maan kaksoisplaneettana – ”normaaliksi” kuuksi Kuu on aivan liian suuri), ja Venus on kaiken kaikkiaan Jupiterin Io-kuun jälkeen vihamielisin ja viheliäisin paikka koko aurinkokunnassamme. Marsiin voitaisiin ehkä laskeutuakin, ehkä. Sitä paitsi Marsissa saattaa olla elämää, eikä ole täysin mahdotonta, että Maan elämä olisi itse asiassa syntynyt Marsissa ja päätynyt tänne sisemmäs aurinkokuntaa jonkun muinaisen asteroiditörmäyksen irrottaman meteorin kyydissä. Mars tuntuu olleen ennen vanhaan jotakin aivan muuta kuin nykyinen puoli-ilmakehätön autiomaa. Siellä on ollut melkoisen varmasti ainakin yksi valtava valtameri. Vettä siellä saattaa olla vieläkin, ja paljon enemmän kuin se vähä mitä Kuusta* näyttäisi löytyvän. Mars ei ole ihmiselle asuttava planeetta – ja on kyseenalaista saataisiinko sitä asuttavaa edes vuosisatojen ”terraformauksella” – mutta on se asuttavampi ja helpommin tilapäisoleskeltava kuin mikään muu aurinkokuntamme taivaankappale Maata lukuun ottamatta.

Kasvanut Mars-kiinnostus on herättänyt kiinnostusta myös Marsin kahta kuuta kohtaan. Phobos ja Deimos ovat ns. päällisin puolin jotakuinkin yhdentekeviä, pikkuruisia kivenmurikoita. Pitkään niitä on arveltu Marsin painovoimallaan kaappaamiksi asteroideiksi. Mars-lentojen (edes teoreettinen) mahdollisuus on kuitenkin tehnyt myös näistä klönteistä kiinnostavia: on spekuloitu ajatuksella, että kuita voitaisiin käyttää Mars-lentojen tukikohtina: laskeutumisen ja nousemisen kannalta lähes painovoimaton ja täysin ilmakehätön, parinkymmenen kilometrin paksuinen klöntti on paljon näppärämpi kuin täysikokoinen planeetta, jolla on sentään (sisemmän aurinkokunnan mittakaavassa) aikamoisen paksu ilmakehä perin puoleensavetävän gravitaatiokentän lisäksi. Muun muassa Eurooppalainen Mars Express -luotain on tutkinut itse Marsin ohella visusti myös kuita, ja havaintojen mukaan perinteikäs asteroidikaappausteoria alkaa vaikuttaa epätodennäköiseltä. Tällä hetkellä vaikuttaa todennäköisemmältä, että Marsiin on joskus kauan sitten iskeytynyt joku isommanpuoleinen möykky – niitä liikkui täällä paljon aurinkokunnan varhaisvaiheissa – ja täräyksen kiertoradalle lennättämä roju kasautui sittemmin kahdeksi pieneksi kuuksi. Samantapainenhan on nykyään suosituin oman Kuumme syntyselitys, tosin Maahan törmännyt kappale lienee ollut aika paljon isompi: ehkä jopa Marsin kokoinen.

Phobos kuitenkin herättää yhä enemmän hämmennystä, mitä enemmän sitä tutkitaan. Sinänsä vaatimattomaan kokoon nähden sen massa näyttäisi olevan vieläkin vaatimattomampi. Onkin ruvettu arvelemaan, että Phobos saattaisi olla (osittain) ontto. Siellä saattaisi olla monenlaisia onkaloita kuin pesusienessä. Ja vaikuttaisi ihan mahdolliselta, että osa näistä onkaloista saattaisi kyetä säilömään sisällään kaasuja, kuin mikäkin paineilmasäiliö. Tämä taas on saanut jotkut spekuloimaan – kuten Daily Galaxy -verkkolehti kirjoittaa – että Phobos ei olisikaan mikään oikea kuu. Entä jos se onkin jonkinlaisen muinaisen avaruusaluksen hylky?

Ensi vuonna laukaistaan venäläinen robottiluotain Phobos-Grunt, joka kertoo epäilemättä lisää, jahka tavoittaa aikanaan kohteensa. Ja ei, minä en laita tähän loppuun sitä elokuvasitaattia. Uskon, että se raksuttaa mielessäsi jo ilman keinotekoista apuakin.

___

* Kuusta viime vuosina löydetty vesi aiheuttaa muuten ongelman eräälle pitkäaikaiselle suunnitelmalle: kaksoisplaneettamme ei olekaan ihanteellinen paikka pystyttää teleskooppeja, jotka voisivat (Hubble-satelliitin tavoin) havainnoida maailmankaikkeutta ilman että (Maan) ilmakehä häiritsee. Jos Kuussa on vettä, sitä myös haihtuu Kuusta, joten Kuulla on jonkinlainen vesihöyry-kaasukehä ainakin silloin tällöin. Ja ”silloin tällöin” on oikeastaan vielä pahempi vaihtoehto kuin ”aina”, koska satunnaishäiriöitä on vaikeampi ottaa huomioon laitteiden käyttöä suunniteltaessa tai havaintoja tulkitessa.

Tällaiseksi synnyin

·

Erinäisistä syistä ajattelin ottaa täksi sunnuntaiksi vähän Leonard Cohenia, vaikka siinä on tietysti vaaransa: äitini kuoli aamuyöllä samana päivänä kun olimme lähdössä Lissaboniin katsomaan Cohenin keikkaa, isäni kuoli Cohenin Helsingin-keikan iltana. Joka tapauksessa tämä on yksi mielikappaleitani kyseiseltä herralta, eikä pelkästään lauluääntä koskevan säkeensä vuoksi.

Helsingin keikoilla – tai millä tahansa muilla Cohenin viime vuosien keikoilla – käyneille tai Live in London -dvd:n nähneille tämä on tietysti tuttua kamaa. Muut: olette missanneet hienoja konsertteja.

40, 30, noin 20

· 3 kommenttia ·

Tavastia-klubi, tuo helsinkiläisten (tai ainakin kantakaupunkilaisten) musiikinystävien olohuone, täyttää tänä syksynä neljäkymmentä vuotta. Viime toukokuussa puolestaan tuli täyteen kolmekymmentä vuotta siitä, kun itse kävin paikassa ensi kertaa. Kyseessä oli Tavan siihen aikaan yleisin ohjelmamuoto, eli diskoilta, emmekä kaverini Kalen kanssa viihtyneet talossa kovinkaan kauaa. Tylsää, kuten diskoissa yleensä oli. Samaisena syksynä alkaneiden opiskeluvuosien alkuaikoina tuli jonnin verran harrastettua jokatiistaista, vain opiskelijoille tarkoitettua T-iltaa, joka poikkesi normidiskoillasta lähinnä kolmessa suhteessa: ensinnäkin pääsylipun vastineeksi sai teetä ja jonkinlaisen sämpylän tai voileivän, toiseksi talosta oli auki salin ohella myös toisen kerroksen osakuntabaari sekä neljännen kerroksen tila, ja kolmanneksi illan deejii aloitti musiikin soittamisen Straussin ”Tonava kaunoisella”. Joka helkutin kerta. Neljännessä kerroksessa toimi deejiinä usein joku pitkätukkainen ja -partainen hipinretale, ja siellä saattoi kuulla ihan kiinnostavaakin musiikkia – toisinaan jopa sellaista, jonka tanssiminen oli ainakin hetkittäin hieman… haasteellista. Neljännestä kerroksesta on jäänyt mieleen myös seinälle ripustettu Jokainen hakee tanssimaan itse -ohje.

Tavan kulttuurihistoriallinen merkitys ei kuitenkaan ole opiskelijadiskoissa, vaan konserteissa. Suhteellisen pienessä salissa on nähty melkomoinen valikoima musiikinhistorian huippunimiä. Tom Waitsia (1977) en alaikäisenä kerinnyt näkemään (ja löysin hänen musiikkinsa vasta kolme–neljä vuotta myöhemmin), mutta jokunen muu konsertti on jäänyt kyllä mainiosti mieleen:

Eppu Normaali 28. 5. 1980

Eput jäivät mieleen siksi, että a) tämä oli ensimmäinen Tavastialla näkemäni konsertti (ja ylipäänsä ensimmäisiä K18-paikoissa näkemiäni keikkoja, tosin Hassisen koneen keikka Bottalla taisi olla aikaisemmin) ja b) Eput olivat tähän aikaan aivan helkutin hyvä bändi. ”Suomen ensimmäisestä punk-bändistä” oli kehittynyt osaava, mutta silti reippaan energinen uuden aallon* rock-pumppu, mutta ei vielä tylsän keski-ikäistä aikuisviihde-ikävystyttäjää. Tähän aikaan Torvinen tuntui viettävän enemmän aikaa ilmassa kuin kengänpohjat lavan pinnassa, ja yleisö pogosi hiestä märkänä. (Muunlaiseen tanssimiseen ei olisikaan ollut tilaa.)

Hassisen kone 15. 1. 1981 ja 17. 2. 1982

Hassista piti tietysti käydä katsomassa aina kun mahdollista, ja se tulikin nähtyä melkoisen monessa paikassa: Bottalla, Vanhalla, Lepakossa, Roskildessa, Kaivopuistossa ja Tavastialla, ainakin. Loistava bändi livenä silloinkin, kun maailmantuska oli musertamaisillaan Ismon tekstien maailman. Jälkimmäisellä keikalla oli lämmittelijänä nyttemmin mm. keikkapromoottorina tunnetun Cyde Hyttisen bändi Jerry Sultsina & Karelian Piirakat, joka oli, muistaakseni, ”ihan kiinnostava”.

Johnny Shines & Robert Jr. Lockwood 20. 5. 1982

Samoihin aikoihin kun kiinnostuin punkista ja sitä seuranneesta, musiikillisesti vähän laaja-alaisemmasta uudesta aallosta* kiinnostuin myös bluespohjaisesta musiikista. Minusta ne olivat pitkälti samaa jatkumoa: tarinoita ja yhteiskunnallista kritiikkiä ilmaistuna sellaisilla keinoilla joita ei (välttämättä) ollut kovin vaikea oppia. Idea oli tärkeämpää kuin tekninen toteutus. Bluesista kiinnostuessa törmää väistämättä Robert Johnsoniin, ja koska Johnson ei enää tuohon(kaan) aikaan keikkaillut, Johnsonin vanha soittokaveri Shines ja eräänlainen (henkinen) poikapuoli Lockwood olivat harvoja jäljelle jääneitä suoria yhteyksiä sotaa edeltävän ajan Delta-bluesiin. Tämä keikka jäi epäilemättä mieleen enemmänkin siksi, että esiintyjät olivat keitä olivat, eikä välttämättä siksi että he olisivat olleet suunnattoman hyviä. Eivät he huonojakaan olleet, ehkä vähän vanhuuttaan väsyneitä vain. Mutta tulipahan nähtyä pari todellista legendaa samalla kertaa.

Hanoi Rocks 22. 7. 1982

Tämä keikka jäi mieleen ennen kaikkea siksi, että paljon hypetetty ja kohuttu bändi oli aivan helvetin huono. Siis täysin avuton. Kuulin seuraavana aamuna samalla kesätyöpaikalla olleelta bändiläisten kavereilta, että portsarit olivat estäneet Nassea pääsemästä sisään, koska kaveri oli niin pihalla. Ovi aukeni vasta, kun pokeille kerrottiin, että tyypin pitäisi esiintyä tuota pikaa… Makkonen heilui parhaansa mukaan, mutta musiikki kulki kuin peruskoulun luokkabändin ensimmäisissä treeneissä. Sittemmin näin Hankkareilta kyllä pari erinomaistakin keikkaa ja jouduin hieman joustamaan sinnikkäästä ”englanninkielellä laulavat suomalaisbändit ovat kategorisesti paskaa” -asenteestani. Hieman.

The Fabulous Thunderbirds 2. 3. 1983

Tälle keikalle ujutin mukaan vielä alaikäisen pikkusiskoni, jolle lainattiin paperit ainejärjestökaveriltani. (Kiitos, Maarit!) Tuijan luokkakaverit olivat etukäteen aivan varmoja, ettei neljä vuotta vanhemman tyypin henkkareilla voisi mitenkään onnistua, mutta Tavastian tavallisesti niin kuttumaiset portsarit päästivät kuin päästivätkin koko porukkamme sisään. Tässä vaiheessa T-birds soitti vielä klassisimmalla kvartettikokoonpanollaan (Kim Wilson, Jimmie Vaughan, Fran Christina ja Keith Ferguson) ja soitti vielä tiukkaa, ilkeää rhythm and bluesia eikä siistiä r’n’b-pohjaista poprockia. Julman minimalistinen groove toimi upeasti. Komean kompin lisäksi jäi mieleen ääriminimalistisen tyylikäs kitaristi Vaughan. Tämä kokemus tuoreessa muistissa ei ollutkaan välttämättä mikään ihme, että Jimmien pikkuveljen Stevie Ray Vaughanin keikka Kultsalla seuraavana vuonna oli sitten melkoinen pettymys.

Unknown Gender 19. 9. 1983 ja 4. 6. 1984

Minun piti näyttää Teatterikoulussa vierailevalle saksalaistuttavalleni Birgitalle Helsingin iltaelämää ja samana iltana sattui Tavastialla soittamaan yhtye, josta olin kuullut vain nimen. Tykkäsimme molemmat tästä (tietääkseni) saksanamerikkalaisesta naisfunktriosta, ja minä palasin (nyttemmin bändin musiikkiin jo levyiltäkin perehtyneenä) seuraavallekin keikalle. Lavan edessä joraamista tosin häiritsi melkoisesti siekkaribasisti Jouko Hohkon poikkeuksellisen tilaavievä tanssityyli. (Tämän kohtaamisen jälkeen olenkin ollut tunnistavinani Siekkareiden musiikissa runsaasti UG-vaikutteita – Blurt-vaikutteiden lisäksi, tietenkin.)

Queen Ida and her Zydeco Band, ainakin 26. 5. 1983 ja 13. 9. 1984

Aaah, näistä keikoista on lämpimiä muistoja muutamilla muillakin ihmisillä, joihin olen sittemmin tutustunut. Louisianalainen Hanuristi/laulaja Ida Guillory ryhtyi ammattimuusikoksi vasta päälle neljäkymppisenä, hän oli (lienee vieläkin) sellainen pikkuruinen, pulskahko mummeli joka saattoi pukeutua lameemekkoon ja strutsinsulkiin. Mutta voi jestas, että homma toimi! Yleisö jorasi aivan hulluna. Jollakin näistä keikoista nyrjäytin nilkkani, kun salillinen yleisöä tanssi letkassa silloiseen Tavastian monttuun** ja takaisin. ”Niin, oikeastaanhan tämä on pelkkää louisianalaista humppaa”, totesi muuan vielä minuakin snobimpi tuttavani ja jatkoi joraamista.

Sielun veljet 7. 2. 1984 ja muutamia muitakin kertoja

Mitäpä tästä bändistä voisi sanoa? Kaikkein huikeimmat Siekkari-keikkamuistoni ovat toisalta (ennen kaikkea Lepakon Mustasta salista), mutta jonnekin Kuka teki huorin? -levyyn asti bändin kaikki keikat olivat huikeita, totaalisia kokemuksia. Sitten bändi vähän niin kuin väsähti ja minä aloin vähän niin kuin kyllästyä. No, Onnenpyörä-kiertue oli aika hauska.

Kadotetut 3. 5. 1984

Kadotetut oli yksi minuun hyvin vahvasti vaikuttaneista bändeistä. Musiikki oli jokseenkin rosoista ja tempoili usein suuntiin josta en olisi niin suunnattomasti välittänyt, mutta oleellista olikin asenne: kaikkea voi tehdä, kaikesta voi ottaa aineksia. Edelleenkin terve periaate. Ja livenä iso bändi viulisteineen (sittemmin mm. Avantissa ja elokuvasäveltäjänä kunnostautunut Sanna Salmenkallio) ja saksofonisteineen (nykyinen kaupunginvaltuutettu ja radiotoimittaja Kimmo Helistö) toimi aina komeasti.

Se 30. 10. 1984

Se oli yksi 1980-luvun uudesta aallosta ponnistaneita tärkeitä bändejä (ainakin minulle). Tämä keikka oli pian sen jälkeen kun bändin viimeiseksi jäänyt hieno albumi Lasi kirkasta vettä oli ilmestynyt, ja se kuvattiin television Tilt-ohjelmaa varten. Nauhoite lienee jossakin YLE:n arkistoissa. Jos satutte näkemään sen, niin se lavan edessä joraileva, keltaiseen t-paitaan sonnustautunut hippi olen minä.

PIM 28. 10. 1985

En tiedä, levyttikö PIM koskaan mitään muuta kuin hillittömän coversinglen ”These Boots Are Made for Walkingista”. Ei sillä niin väliä, livenä tämä neljän retrohenkisen naisen ryhmä oli aivan hillitön. (Tämä ilta oli merkittävä myös yksityiselämäni suhteen, mutta se on asia erikseen.)

Himo 9. 4. 1986

Himon olin ehtinyt nähdä aikaisemmin Limeksen bileissä ja jutellutkin tyyppien kanssa. Tässä vaiheessa kyseessä oli nopeaan nousuun lähtenyt taitava ja toimiva poprock-kokoonpano, joka kuitenkin hajosi pian esikoisalbuminsa ilmestymisen jälkeen. (Sitä löytää divareista, suosittelen: etenkin singleraita ”Suolaista vettä” on komea.) Yhtyeen jäsenistöstä merkittävintä jälkeä suomalaisen musiikin historiaan on tehnyt hiljaisen oloinen kosketinsoittaja/saksofonisti Jimi Lehto, tosin vasta muutettuaan sukunimekseen Tenor.

The Proclaimers 7. 11. 1988

[Edit] Proclaimers, miten minulta jäi uupumaan Proclaimers? ”Olen nähnyt maailman optikkojen tulevaisuuden ja sen nimi on the Proclaimers”, kuten humoristisemmat rokkitoimittajat siihen aikaan sanoivat. Paksulla skottimurteella laulavien nörtinnäköisten kaksosten kantrirockyhtye ei ehkä kuulosta ajatuksena kovinkaan vetoavana, mutta todellisuus oli aivan toista. Mielettömän hieno keikka huipentui šamanistiseksi loitsuksi muuttuneeseen ”Oh Jeaniin”. Palatessamme kaupungin yöhön minä ja jokunen muu kaveri puhuimme jopa vuosikymmenen keikasta – ja kahdeksankymmentäluvulla tuli sentään nähtyä aika monta huikeaa keikkaa.

Daniel Lanois heinäkuussa 1993

Jo tähän aikaan jonkinlaisen supertuottajan maineessa (mm. U2:n, Peter Gabrielin, Robbie Robertsonin ja Neville Brothersin ansiosta) ollut Lanois oli tehnyt toisen oman soololevynsä ja piipahti jokseenkin vähälle julkisuushuomiolle jääneelle keikalle keskellä hellekesää, mukanaan basisti Darryl Johnson, rumpali Brian Blade, kaksi kitaraa ja melkoinen efektilaitearsenaali (seisoin keikan ajan aivan lavan edessä ja ihmettelin puolikaareen aseteltua pedaalipatteria). Lanoisin musiikkia on joskus kutsuttu ”maagiseksi realismiksi”, mikä on harvinaisen osuva määre. Juurevia New Orleans -henkisiä rytmejä, lumoavia äänimaisemia, hienoja lauluja. Upea esitys. Yksi hienoimpia koskaan, missään näkemiäni konsertteja.

Ani DiFranco alkuvuodesta 1999

Ani DiFranco ehkä tekee levyjä vähän turhan tiheään tahtiin (no, hänhän omistaa levy-yhtiönsä joten hänellä on siihen mahdollisuus) koska niiden taso vaihtelee, mutta tämä konsertti osoitti hänen olevan huikea esiintyjä. Hänen laulunsa ovat usein eräänlaisia keskusteluja, jotka eivät välttämättä aina noudata perinteisiä pop-sävelmän rakenteita vaan etenevät aivan toisenlaisella logiikalla, ja livenä tällainen musiikki toimii ehdottoman hyvin. Ani oli valloittavan riemukas persoona ja osoitti keikan mittaan olevansa myös poskettoman hyvä kitaristi. Tämä keikka jäi mieleen myös eräänlaisena tulevien aikojen merkkinä: salin ulkopuolelle oli kiinnitetty isoja lappuja, joissa pyydettiin yleisöä olemaan tupakoimatta salissa (koska yhdellä bändin jäsenistä on astma) ja, uskomatonta kyllä, lähes koko yleisö noudatti kohteliasta pyyntöä. Tuntui hämmentävältä nähdä salin päästä toiseen ilman katkuista savuverhoa, ja tuntui kummalliselta, ettei klubi-iltaa seuraavana aamuna päätä särkenyt.

Onhan tuolla tullut nähtyä kaikenlaista muutakin kivaa: Mighty Flyers, Siberia, Miljoonasade montakin kertaa, FME&J, Michael Monroe, Bluesounds***, Gogol Bordello, Tortilla Flat,… vaikka mitä. Hyviä ja huonoja keikkoja. Unohdin varmaan monta, jotka olisi ehdottomasti pitänyt mainita. Mutta niitä on epäilemättä tiedossa lisää.

(80-luvun keikkojen päivämäärät ovat peräisin Tavastian historiasivun hakutoiminnosta. En ole ihan varma kaikkien päivämäärien oikeellisuudesta, mutta ei sillä niin väliä.)

___

* Suomessa ja Britanniassa ”uusi aalto” tarkoitti vähän eri asiaa kuin Amerikassa: jenkkiuusiaalto oli ennen kaikkea tummat puvut ja narukravatit kaulassa soitettua tyylikästä voimapoppia (Blondie, Cars, The Knack), tällä puolen rapakkoa oikeastaan mitä tahansa, missä oli särmää, luonnetta ja sanomaa: Undertonesista Blurtiin, A Certain Ratiosta ja The Pop Groupista Young Marble Giantsiin, Kadotetuista Sielun veljiin.

** Lavan alla sijainnut tila, jossa oli myyntipiste ja jonne pääsi lavan vasemmalta puolelta kulkevia portaita pitkin. Nykyään Semifinal, jonne on eri sisäänkäynti.

*** Bluesounds oli jotakuinkin ainoa 1980-luvun alun englanniksi laulanut suomalainen bändi, jolle annoin mitään arvoa.

Olenko koskaan kertonut pitäväni malilaisista laulaja/lauluntekijöistä?

·

Jos ette ole vielä huomanneet, viimesunnuntaisen The Band -videon vieraileva tähti Mavis Staples esiintyy Helsingissä 21. marraskuuta. En ollut minäkään, mutta nyt liput on hommattu – siitäkin huolimatta, että konsertti on pääkaupunkiseudun akustisesti ja arkkitehtonisesti kammottavimmassa salissa, Finlandia-talossa.

Konserttisyksystä on tulossa muutenkin komeaa jatkoa hienolle konserttikesälle. Parin viikon päästä ensin Mary Coughlan ja Mísia peräkkäisinä iltoina, myöhemmin Khaled, John Hiatt, Gogol Bordello, Youssou N’Dour, Eric Bibb… ja ehdottomiin suosikkilaulaja/lauluntekijöihini (Hiattin ohella) kuuluva Habib Koité osana Etnosoi-festivaalin Acoustic Africa -iltaa. Ymmärtääkseni kyseessä on soolokeikka, mutta sunnuntain kunniaksi päästetään lauteille myös hänen samaisessa Savoyn salissa muutama vuosi sitten nähty loistava Bamada-yhtyeensä:

Hän loisti kuin pekoni yössä

· 9 kommenttia ·

Olen perin hidas lukemaan talouteemme tulevia lehtiä (ostamistani irtonumeroista puhumattakaan). Siksi paneuduin kuun alussa ilmestyneeseen Parnassoon vasta tällä viikolla. Vaivan arvoinen numero onkin kyseessä. Karri Kokon kansijuttu kustantamisen tulevaisuudesta oli tosin jotakuinkin tyhjänpäiväinen ja pinnallinen, mutta tykkäsin Harry Salmenniemen monisivuisesta ”Syysmyrskyt”-runosta (ehkä se oli riittävän tyhjänpäiväinen ja pinnallinen kaltaiselleni heikosti runoutta tuntevalle lukijalle?) ja Martti Anhavan herkullisesta esseestä Mitä on taide? -nimisistä kirjoista. Lasse Koskelan kirjoitus Tuntemattoman sotilaan johtamisopeista oli myös kiinnostava ja on epäilemättä antoisa Koskelan ja Pasi Lankisen Johtajakirjan mahdolliselle kohderyhmälle, joskin suurin osa asiasta oli meille (entisille) kaikenkarvaisten pomojen alaisille ennestään tuttua.

Eniten minuun – kirjailevaan suomentajaan – vetosi kuitenkin Arto Virtasen ”Lintu vai kala”, kommentti moniakin klassikoita suomennelleen kirjailijan Pentti Saarikosken käännöstöihin. Tästä asiasta on puhuttu paljon meidän kirjallisuuden suomentajien parissa, mutta kovin usein kommentoidessaan Saarikosken käännöstöiden heikkoa laatua jollekin ei-suomentavalle kulttuurin toimijalle ammattisuomentaja saa kuulla suunnilleen: ”Mutta Saarikoski oli persoona! Ei se nyt niin tarkkaa ole, ovatko ne käännökset ihan kohdallaan!” Tai jotakin siihen tapaan. Toisin sanoen Saarikoski oli varhainen Eijkens-Baijarsilaisen koulukunnan edustaja suomalaisessa kirjailijuudessa ainakin ollessaan suomentaja: tärkeämpää on imago kuin sisältö.

Virtanen keskittyy jutussaan ennen kaikkea Saul Bellowin Herzogin ja John Barthin Uivan oopperan suomennoksiin ja välillä siteeraa pätkiä Saarikosken käännöksestä, alkutekstistä ja omasta suomennosehdotuksestaan. Tällä tavalla on tietysti helppoa tuoda esiin karkeita(kin) virheitä ja kömpelyyksiä (kuten Virtasen jutun otsikon innoittanut sea robin -kalalajin eli kurnusimpun ”suomentaminen” merisatakieleksi). Itse en pidä Virtasen suomennosehdotuksia kovinkaan onnistuneina – Saarikosken jälkeä parempana, kyllä – mutta toisaalta: omista käännöksistäni olisi aivan yhtä helppoa poimia nolouksia, kömpelyyksiä ja muutama suoranainen virhekin.*

Saarikosken kohdalla tärkein syy tekstiin jääneisiin virheisiin lienee ollut kiire: hänelle suomentaminen oli puhtaasti pelkkää palkkatyötä, jotka piti tehdä nopeasti pois alta että pääsisi käyttämään aikaa arvokkaampiin kirjallisiin harrastuksiin. Tästä voi tietysti arvella, että kyse on ollut osittain myös välinpitämättömyydestä: kääntämisen laaduksi riitti se, mistä palkkion sai. Ja koska kääntäjä oli persoona, töitä riitti silti. Esi-internetiaalisella kirjoituskonekaudella monien detaljien selvittely oli sitä paitsi huomattavan paljon mutkikkaampaa, toisinaan jopa mahdotonta. Ilmeisesti myös kustannustoimittajat suhtautuivat Saarikoskeen persoonana eivätkä uskaltaneet käyttää punakynää niin paljon kuin olisi ollut tarpeen. Eikä lukijakunnankaan sivistys, englannin kielen taito tai mahdollisuudet tutustua englanninkielisiin alkuteoksiin olleet tuohon aikaan lainkaan niin hyviä kuin nyttemmin, joten moni karkeakin virhe on huomattu vasta paljon myöhemmin. Myös kustannustoimittajien – ja heidän apunaan käyttämiensä tuttavien – yleissivistys on luultavasti ollut paljon nykyistä kapea-alaisempaa.

Yhtä kaikki, tällaiset kommentit ovat kirjallisuuden ammattisuomentajalle joka tapauksessa tarpeellisia ”käsi sydämelle ja katse peiliin” -hetkiä. Olen tuskallisen tietoinen siitä, että omien julkaistujen suomennosteni joukossa on (ainakin) muutamia, joiden jälki olisi voinut olla paljon parempaa. Usein syy on ollut sama kuin (todennäköisesti myös) Saarikoskella: kiire. Olen ottanut töitä liian kireillä aikatauluilla, tai löysäillyt liian pitkään edellisen käännöksen valmistumisen jälkeen niin, että seuraavan käännöksen deadlinen lähestyessä tulee aivan hillitön kiire. Kireisiin aikatauluihin on tietysti johtanut myös kirjallisuuden suomentamisen häpeällisen matala palkkiotaso: töitä on pakko ottaa niin paljon, että tulee jotenkin toimeen. Tässä suhteessa olen onneksi pystynyt hieman löysäämään tahtia: olen päässyt eroon vanhoista, pitkäaikaistyöttömyyden kauden veloistani ja saanut sen jälkeen parikin pientä perintösummaa, joten käännöspalkkioiden ansaitsemistahdin harventaminen on ollut mahdollista – ainakin tilapäisesti. Tietysti asiaa on auttanut myös, että kirjailija-Mäkelä on saanut merkittävästi enemmän apurahoja kuin suomentaja-Mäkelä, vaikka kirjailija-Mäkelän ansaitsemat tekijänoikeuskorvaukset ovatkin olleet täysin olemattomia suomentaja-Mäkelän tekijänoikeuspalkkioihin verrattuna.

Peiliin sopii tietysti katsoa myös juuri tämän kirjailija- ja suomentajaminän yhteispelin suhteen. Ainakin tähän asti olen yleensä kyennyt mieltämään itseni ennen kaikkea kirjallisuuden suomentajaksi, joka silloin tällöin kirjoittelee omiakin romaaneja. Tässä mielessä laadun pitäisi olla kunnia-asia, ja toivon mukaan se sellaisena pysyykin. Minulla on myös ollut suuri ilo saada suomennettavakseni enimmäkseen sellaisia romaaneja ja tietokirjoja, joiden takana olen voinut seistä: ne pitikin saada suomeksi, niiden suomentaminen oli tärkeää kulttuurityötä. Minä siis olen (luultavasti) Saarikoskea motivoituneempi suomentaja.

Mutta koska en ole samanlainen persoona kuin Saarikoski (Luojan kiitos!), huono käännösjälki vaikuttaa omalla kohdallani suoraan myös käännöstilausten määrään eli työllisyyteen ja sitä kautta toimeentulemiseen. ”Vapaana kirjailijana” eläminen on Suomen kokoisen lukijakunnan edessä täysin mahdotonta, paitsi ehkä joillekin persoonille ja muutamille apurahojen jumalien suosikeille. Laadun parantamiselle ja ylläpitämiselle on sekä tarvetta että tahtoa.

Töihin tästä, siis.

___

* Vasta pari vuotta sitten tulin huomanneeksi, että Robert Johnson – Blueslegendan jäljillä -suomennoksessa Johnsonin syntymäpäiväksi on merkitty 8. elokuuta 1911. Alkuteoksessa on oikea kuukausi, toukokuu. Minulla ei ole aavistustakaan, mistä se elokuu on sinne hypännyt. Tässä tapauksessa ei voi edes syyttää kiirettä: tein ensimmäisen käännösversion harrastusmielessä puhdetöinä lähes kymmenen vuotta ennen kuin suomennos julkaistiin, ja kävin tekstiä läpi sekä itse että kustannustoimittajan kanssa kaikessa rauhassa.

Divari

·

Ensimmäiset muistikuvani antikvaarisista kirjakaupoista ovat 60–70-lukujen taitteessa. Meidän perheellämme oli (noin neljän vuoden ajan) vene, eikä noin kuukauden mittaiselle, mahdollisesti perin kostealle kesälomareissulle saaristoon oikein kehdannut ottaa matkalukemiseksi kirjaston kirjoja. Niinpä teimme aina ennen lomaa isän kanssa divarikierroksen. Tapa jatkui vielä senkin jälkeen, kun veneet oli myyty (äitini kieltäytyi lopulta erään vaaralliseksikin muuttuneen reissun jälkeen astumasta veneisiin). Hyllyssäni on edelleenkin näiltä isän kanssa tehdyiltä divarikeikoilta hankittuja kirjoja: esimerkiksi Tarzanin paluu Taikajousen hienona, valkoiseen kangasselkään sidottuna laitoksena (joka tosin on ehtinyt viimeisten kolmenkymmenenviiden vuoden mittaan nuhjaantua pahan kerran), samoin jokunen muu poikakirja, kuten siihen aikaan vielä sanottiin.

(Vielä seitsemänkymmentäluvulla piti tosin olla tarkkana: iso osa Helsingin ”antikvaarisista kirjakaupoista” myi aivan muuta kuin poikakirjoja, ja jos niillä sattui olemaan tiskin alla poikakirjoja, poliisi takavarikoi ne ratsiassa. Pornon jakelu ja kulutus oli tarkkaan säädeltyä, eikä yksikään pornokauppa kutsunut itseään pornokaupaksi.)

Sekä kirja- että levydivarit ovat sittemmin olleet ennen kaikkea spontaaneja poikkeilupaikkoja: ”Tässä on vähän aikaa ennen kuin pitäisi olla siellä, mitäs tekisi, menisikö kahville… hei, tuossahan on divari.” (Tämä on kyllä ehdottomasti paljon kalliimpi ajanviettotapa kuin kahvittelu…) Kun musiikki-innostus iski 70-luvun lopussa ns. kybällä, aloin harrastaa levydivareita paljon enemmän kuin kirjadivareita. Molempiin olen kyllä myös vienyt paljon kirjoja, silloin kun niitä on ollut liikaa ja rahaa liian vähän: Hakaniemen Black & White sai Rumba-aikoina minulta hyllyynsä monia entisiä arvostelulevyjä. Kirjojen myynnissä etenkin Torkkelinkadun divarin edesmennyt Kaarle Ervasti jäi mieleen reiluna kauppakumppanina.

Istuin toissa iltana Kruunuhaan Laterna Magicassa kuuntelemassa, kun Laternan vetäjä Aapo Pekari, Anssi Arohonka ja keskustelua johtanut elokuvaohjaaja Claes Olsson keskustelivat antikvaarisen kirjakaupan nykytilasta. Ilahduttavaa kyllä, divareilla tuntuu menevän varsin hyvin huolimatta kirjallisuuden kentän muista kriiseistä ja murroksista. Nettikirjakauppa ei ole syönyt ihmisten tarvetta tehdä odottamattomia löytöjä, vaikka myös divarikirjojen täsmähaku onkin siirtynyt nettiin jo vuosia sitten. Divarit ovat sitä paitsi muuttuneet epämääräisten kirjakasojen täyttämistä ahtaista loukoista jokseenkin monipuolisiksi kulttuuritiloiksi. Laterna itse on tästä hyvä esimerkki, sillä sen takahuone ja (kirjojen varastointiin soveltumaton) kellaritila toimivat taidegalleriana.

Huomasin olevani täydellinen esimerkki siitä, miksi ”oikea” myymälädivari toimii. Tulin tilaisuutta järjestäneen tahon edustajana paikalle etuajassa, ja jo ennen tilaisuuden alkua hihaan oli tarttunut neljä kirjaa: kaksi sellaista joihin olen halunnut tutustua jo pitkään, yksi sattumanvarainen löytö ja yksi korvauskappale kirjalle, jonka olen hukannut monta vuotta sitten – tai, jos tarkkoja ollaan, luulin hukanneeni. Etsiessäni uudelle kappaleelle hyllypaikkaa huomasin vanhan kappaleeni nököttävän kaikessa rauhassa ylähyllyllä, hieman epäloogisella paikalla (jonne se on tullut sijoitettua loogisen paikan hyllyväliä suuremman kokonsa vuoksi), itsestään erityisemmin melua pitämättä… jotenkin tällaiset tapaukset kyllä kuuluvatkin täydelliseen divarikokemukseen.

Kädessäni kävi monta muutakin odottamatonta löytöä, jotka olin vähällä ostaa.

Tulin myös vilkaisseeksi antikvaaristen kirjakauppojen tarpeisiin julkaistua kirjojen hinta-arvioluetteloa. Ainoa sen sivuille päässyt oma romaanini on 391, jonka painos myytiin loppuun viime vuonna. Divarimyyntiin perustuva arviohinta näytti olevan kahdeksan euroa.