Ensi viikolla saadaan oikeaa rahaa

· Yksi kommentti ·

Helsingin Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä tänään ensi-iltansa saanut Lucy Prebblen näytelmä Enron ei ole suurta teatteria, mutta se on selkeää ja tutustumisen arvoista lähihistoriaa. Se on myös pelottava lähitulevaisuusvisio: vuonna 2001 puhjenneen Enron-kuplan kaltainen kirjanpitokikkailu on ilmeisesti yleistynyt sekä Yhdysvalloissa että muuallakin, ja kaikkien näiden kupruttelijoiden(kin) ansiosta Yhdysvaltain talous pysyy kasassa vain siksi, että valtio tukee sitä miljardeilla dollareilla. Nyt voimme vain odottaa, loppuvatko valtiolta rahat – tai kaatuuko korttitalo muuten – ennen ensi presidentinvaalikierrosta vai vasta sen jälkeen: tästähän tietysti riippuu ennen kaikkea se, syytetäänkö asiasta demokraattien vai republikaanien hallintoa. Yhtä kaikki, Yhdysvaltain talous on vielä toistaiseksi maailman suurin, ja parin vuoden takainen taantuma osoitti erinomaisen selvästi, että sikäläiset kuprut vetävät oikein näppärästi liemeensä ison osan muutakin maailmaa.

Jos Enronia on uskominen, kaikkeen tähän tarvittiin ennen kaikkea karismaattinen, dynaaminen, nuorekas ja riskejä ottava johtaja – huippuyksilö, joka ei haaskaa öitäkään nukkumiseen. Jeffrey Skillings (Eero Ahon erinomaisesti näyttelemänä) siteeraa sujuvasti Charles Darwinia ja Richard Dawkinsia perustellakseen moraalista oikeuttaan tehdä (itselleen ja) osakkeenomistajille rahaa muista piittaamatta: itsekäs geeni, you know, evoluution voittajien luontainen ahneus, sehän se kehitystä pyörittää. Parhailla on oikeus talloa luuserit jalkoihinsa. Ja jos taloon ei tulekaan tänä vuonna oikeaa rahaa, tappiot voidaan ulkoistaa sitä varten rakennettuihin bulvaanifirmoihin, minkä lisäksi kirjanpidon plussapuolelle voidaan merkitä tulevia voittoja jo nyt saaduiksi. Kunhan osakkeen kurssi ei käänny laskuun ja osakkaat saavat voittonsa. Muulla ei ole merkitystä.

Harrastin itse vähän samanlaista toiveajattelukirjanpitoa jäätyäni pitkäksi aikaa työttömäksi 1990-luvun alkupuolella: ”kyllä mulla on varaa tähän, mä saan varmaankin ens kuussa töitä tai rahaa jostain”. Niitä velkoja makselin vielä seuraavallakin vuosikymmenellä. Ehkä siksikin Enron-tyylinen taloudenpito tuntui tästä katsojasta perin ahdistavalta. Minulla ei ole koskaan ollut ketään muita syyteltäväksi epäonnistumisistani, enkä minä voinut juurikaan ulkoistaa velkojani muiden maksettavaksi.* Enronin Jeffrey Skilling sai ilmeisesti kantaa monen muunkin tekojen vastuun, kun karismakaan ei enää riittänyt saamaan ketään uskomaan, että syy on taas jossakin muualla, vaikkapa rehellisiä, lahjakkaita yrittäjiä vainoavissa kateellisissa virkamiehissä. Enronin työntekijöillä, niillä jotka eivät saaneet bonuspalkkioita, erorahoja tai mitään muutakaan, niille jotka olivat sijoittaneet kaikki säästönsä Enroniin ennen konkurssia, jotka olivat menettäneet kaiken tienaamansa ja vielä eläkkeensäkin, oli syyteltävänä vain entinen kotijumala Skilling – tai oma tyhmyys.

Meno pysyy näin holtittomana niin kauan kuin siitä on jollekin hyötyä – niille jotka tiesivät hankkiutua Enronin osakkeista eroon ennen romahdusta, niille jotka uskovat itsekkäisiin geeneihin ja ahneuden pohjimmaiseen siunauksellisuuteen, niille joilla on kavereita vaikutusvaltaisilla paikoilla huolehtimassa siitä että valvonta pysyy voimattomana, niille jotka käyttävät hyväkseen aikamme lapsellisinta taikauskoa: uskoa pyhien markkinavoimien ikuiseen oikeellisuuteen,  kuvitelmaa siitä, että markkinataloudessa lopulta kaikki voittavat, ja mikään mitä minä saan ei ole keneltäkään muulta pois.

Näin jatkuu niin kauan, kun laki suojelee osakkeenomistajia joutumasta vastuuseen heidän voittojensa eteen tehdyistä rikoksista, niin kauan kuin johtajat palkitaan avokätisesti siitä riippumatta siitä,  moneltako ihmiseltä on elämästä pudonnut pohja heidän tekemiensä päätösten vuoksi. Tai kunnes näiden viimeisen vuosisadan pikkukuprujen sijaan tapahtuu oikea romahdus.

Kauniita unia.

___

* No, ei ihan tarkkaan ottaen totta. Äitini tuki minua rahallisesti aika paljon noina aikoina.

Reilusta rikoksen uhrilla rahastamisesta

· 2 kommenttia ·

CrimeTime-kustantamo on kovasti koettanut mainostaa olevansa muita alan toimijoita ”reilumpi”. Totuus osoittautuu täysin toisenlaiseksi: vasta muutamia kuukausia toiminut yritys lokaa maineensa kertalaakista julkaisemalla teoksen, joka on sumeilematonta rikoksen uhrin kustannuksella rahastamista – todellisen rikoksen, todellisen uhrin. Ehkä fiktiivisten rikosten parissa itsemöinti on sumentanut ja rappeuttanut kustantamon kirjailijaperustajien oman oikeustajun?

Ei voi kuin toivoa, että kirjojen ostajakunta on sen verran reilua väkeä, että kyseinen kirja jää ostamatta. Ja, samaan syssyyn, moisen niljakelafkan muutkin julkaisut.

Dakarin tähti, ja vähän Kingstoninkin

· 2 kommenttia ·

Kuten S. totesi eilen Kultsalta lähtiessä, yksi hyviä puolia pääkaupunkiseudun kasvavassa afrikkalaisperäisessä väestössä on, että Afrikan tähtien konserteissa on kunnon meno päällä. Niin oli Khaledin keikalla, ja niin oli Youssou N’Dourin keikalla.

Olen nähnyt N’Dourin kahdesti aikaisemmin: ensimmäinen kerta oli Peter Gabrielin ikimuistoisen Jäähalli-keikan lämmittelijänä soppusyksystä 1986 ja toinen Roskildessa kesällä 2000. Jälkimmäisellä kerralla N’Dour oli ensimmäinen päälavan esiintyjä edellisen illan traagisen, yhdeksän ihmisen kuolemaan johtaneen kaaoksen jälkeen, ja jonkinlaisena kunnianosoituksena uhreille hän teki kesken keikkaa eräänlaisen pyhiinvaelluksen kentän poikki miksaustornille ja takaisin. Ensimmäinen keikka jää muistikuvissa melkoisesti pääesiintyjän huikean setin varjoon, osittain siksikin, että N’Dourin musiikki (ja afrikkalainen popmusiikki ylipäänsä) oli vielä silloin minulle täysin tuntematonta. Erinomainen The Lion -albumi ”Shaking the Tree” -duettoineen ilmestyi vasta vähän myöhemmin.

Alkusyksystä ilmestynyt erinomainen albumi Dakar–Kingston tekee kunniaa ensimmäiselle pohjoisillakin markkinoilla kaupallisen läpimurron tehneelle kolmannen maailman musiikkityylille, reggaelle, ja keikan aluksi MC/perkussionisti ilmoittikin, että konsertin alkupuolella soitetaan reggaeta ja sitten siirrytään N’Dourin perinteisempään musiikkityyliin mbalaxiin. Mikäs siinä, kaksitoistahenkinen Super Etoile de Dakar on kyllä mainio reggaebändikin (vaikka itse levy onkin osittain tehty jamaikalaismuusikoiden kanssa). Värikäs ja kunnon bileisiin laittautunut yleisö oli mukana alusta lähtien, mutta entistä enemmän kybällä sitten kun setti siirtyi vanhempaan klassikkokamaan. Bändin oma tanssijapoika sai tuon tuostakin lavalle seurakseen ja kirittäjäkseen yleisön edustajia – todella osaavia tanssijoita, jotka myös osasivat poistua lavalta tyylikkäästi pikku esityksensä tehtyään. Katsomonkin puolella näkyi liikettä paljon enemmän kuin maanantaisella Gotan Projectin keikalla.

Youssou N’Dour on armoitettu laulaja, jonka julmetun laaja-alainen ääni kykenee välittämään tunnetta kielimuurien yli. Hän on myös erinomainen esiintyjä, joka tajuaa silti antaa tilaa myös muusikoilleen – tällaisen tanssimusiikin yhteydessä tietenkin paljon lukuisille lyömäsoittajilleen, mutta myös loistavalle basistille ja monien klassikoidensa säveltäjälle Habib Fayelle. Vaikka Aallon ala-arvoinen akustiikka yritti taas parhaansa mukaan hukuttaa groovea ja nyansseja puuroiseen salikaikuun, eilisillan keikka oli yhtä kaikki hieno kokemus.

Ja marraskuun konserttiputki jatkuu pian…

Tango electronico

·

Puolentoista viikon ajanjaksolle on siunaantunut neljä erinomaisten artistien konserttia ja vielä päälle päätteeksi yksi hyvin kiinnostava ensi-ilta. Lähiaikoina blogiin on siis odotettavissa lähinnä konsertti- ja teatteriraportteja. Koettakaa kestää.

Putki alkoi eilen Kulttuuritalolla esiintyneestä Gotan Projectista. Ranskalais-argentiinalainen ryhmä on tehnyt jo muutaman albumillisen perin tyylikästä ja kiinnostavaa argentiinalaisen tangon ja elektronisen tanssimusiikin fuusiota. Levyt tosin tuntuvat kuluvan käytössä kovin nopeasti. Alkuun kiinnostavan jyrkältä ja selittelemättömältä tuntuva asenne rupeaa toistamaan itseään, väkevät rytmit alkavat hyvin pian kuulostaa siltä miltä ne ovatkin: tasaisesti, tasapaksusti, mekaanisesti toistuvilta loopeilta. Harkitun niukka äänikuva alkaa vaikuttaa kalsealta ja elottomalta.

Livenä tilanne oli onneksi toinen, joka tunnetusti ala-arvoisessa Aalto-akustiikassa. Kiinnostavan kaaren vanhasta iskelmästä Balkanille ja Espanjaan soittaneen dj:n jälkeen lavalle astui ensin nelihenkinen, perinteinen tangopartio: pianisti, viulisti, bandoneonisti ja akustinen kitaristi. Vasta toisessa kappaleessa mukaan tulivat ns. koneet, samoin seitsenhenkisen kokoonpanon erinomainen laulajatar. Livenä loopatutkin rytmit saivat melkoisesti uutta eloa. Parhaimmillaan tuli mieleen monessakin mielessä hyvinkin samantapaiselle perusidealle perustuva Transglobal Underground, sekin mainio livebändi ja vanhoja lemppareitani, hetkittäin myös Massive Attack.  Tyylikkään vanhanaikaisesti pukeutuneen yhtyeen niukkaeleistä esiintymistyyliä kuvitettiin MA:n keikkojen tavoin harkitun tyylikkäillä ja hillityillä valoilla ja videoilla. Vahvimmin jäi kuitenkin mieleen lavan keskiosaa hallinnut asenne-bandoneonisti, joka vietti lähes koko keikan toinen jalka monitorikaiuttimen päällä voidakseen lepuuttaa instrumenttinsa paljetta polveaan vasten. Ja toisen koneidenhoitajan mielenkiintoiset midi-kontrollerit.

Itse keikka oli yllättävän lyhyt, jotakuinkin tasan tunnin. Päälle saatiin kuitenkin mukava puolituntinen encore, joten eipä varsinaisesti valittamista. Eikä tuntunut olevan muillakaan salista lähtijöillä – tai ehkä sillä daamilla, joka ennen keikkaa valitti naistenvessassa tanssikenkiin sonnustautuneiden miesten vähyyttä ja pohti, mahtaisiko kukaan tulla hakemaan. Vaikka Kultsan permanto oli raivattu penkittömäksi tanssilattiaksi, lähes koko yleisö tuntui kuuntelevan enemmän korvillaan kuin jaloillaan.

Huomisiltana takaisin samaan saliin, hieman toisenlaisen rytmiikan ja laulutaidon pariin.

Tästä lähti

·

Olenko joskus kertonut diggailevani malilaisia laulaja-lauluntekijöitä? Ai että riesaksi asti? No, syyttäkää tätä miestä…

Kuulin Ali Farka Tourén (1939–2006) ”Amandrain” ensi kertaa joskus vuoden 1990 tienoilla: pitkäaikaiselle bluesin ystävälle musiikki tuntui välittömästi tutulta. Oli helppo harhautua kuvittelemaan, että (jos sähkökitaraa ei oteta lukuun) blues oli tällaista ennen kuin se laivattiin Pohjois-Amerikkaan. Ei ollut. Joskus ”Länsi-Afrikan John Lee Hookeriksikin” kutsuttu Touré oli hyvin tietoinen amerikkalaisten musiikillisista saavutuksista. Joidenkin tietojen mukaan hän on soittanutkin Hookerin kanssa 1970-luvulla Pariisissa, ja joka tapauksessa Otis Redding oli yksi hänen suuria laulajaesikuviaan.

Tourén keikka Helsingin Vanhalla Ylioppilastalolla joskus vuoden 1995 tienoilla oli niitä hetkiä, jolloin toivoin että minulla olisi sopivan pieni, huomaamaton ja laadukas nauhuri bootleg-äänitteen tekemistä varten. Toivon vieläkin, että olisi ollut. Uusia tilaisuuksia ei tule – paitsi että Alin poika Vieux Farka Touré pitää kyllä isän perintöä yllä ja kehittää sitä eteenpäin.

Messu-messu

·

Olen yleensä roikkunut Helsingin kirjamessuilla päivän poikineen. Tämä vuosi on rauhallisempi, ymmärrettävää kyllä, koska en ole nyt julkaissut omaa kirjaa eikä minua ole ylipuhuttu keskustelijaksi mihinkään paneeliinkaan. Mutta joistakin perinteistä pidetään tietysti kiinni: olen päivystämässä Suomen kääntäjien ja tulkkien liiton osastolla (6k27) sunnuntaina kello 13-15. En tällä kertaa live-kääntämässä, koska tämän vuoden messujen kaikki livekääntäjät tekevät sarjakuvaa. Mutta juttelemaan voi tulla.

Tyypillistä

·

The Slits -yhtyeen laulaja Ari-Up eli Arianna Forster menehtyi viime keskiviikkona vakavan sairauden jälkeen vain 48-vuotiaana, joten tänään lienee soveliasta muistaa näitä uuden aallon ja naismusiikin pioneereja.

En voi väittää kuunnelleeni Slitsejä kovinkaan paljon tuolloin, mutta jo tämäkin pätkä todistaa väkevästi, miten paljon bändin vaikutusta on sittemmin kuultu monen muun artistin tuotannossa. Sekä musiikin että asenteen osalta.

Tietysti tästä tulee myös kiusaannuttava ajatus: nämä nuoret naiset ovat ikätovereitani, ja vuonna 1979 he olivat seitsemäntoista. Mitä minä olin saanut aikaan silloin? Miksi minulla on samanlaista uskoa tekemisiini vasta lähes viisikymppisenä?

Epäreilu(uuden) historia

· 2 kommenttia ·

Hesarin sunnuntainumeron juttu oikeistolaisen Vapaan kasvatuksen tukisäätiön tarinasta nosti jälleen kerran esiin pahamaineisen Pirkkalan monisteen. Kyseisellä nimellä tunnetaan peruskoulun 5. luokille tarkoitettua historian opetuksen kokeilumonistetta vuodelta 1974, jota käytettiin vähän aikaa Pirkkalan kunnan peruskoulussa, kunnes kohu pakotti siirtymään perinteisempään oppimateriaaliin.

Toimittajaäitini sai monisteen käsiinsä kohun alkuvaiheissa ja antoi sen luettavaksi historiasta kiinnostuneelle pojalleen, joka oli jo muutaman vuoden monisteen kohderyhmää (n. 11-vuotiaita) vanhempi ja vielä päässyt nauttimaan – tai ”nauttimaan” – vanhanaikaisesta kansakoulu-oppikoulu-opintiestä: Helsingissä siirryttiin peruskouluun nimittäin muuta maata myöhemmin, ja minä olin jotakuinkin viimeistä vuosikertaa, joka joutui vielä pyrkimään oppikouluun (ja jonka luokkatoverit joutuivat tekemään ammatinvalintaansa jo kymmenvuotiaina: oppikoulun vaihtoehtona oli kansalaiskoulu, josta lukioon ei ollut asiaa).

Pirkkalan moniste oli minulle melkoinen ahaa-elämys, ja pääosin perin positiivisessa mielessä. Se asennoitui historianopetukseen tosiaan toisella tavalla kuin meidän koulumme kirjat.  Hesarissa moniste leimattiin, jo perinteiseen tapaan, ”marxilais-leninistiseksi”, mikä ei vastannut omaa muistikuvaani. Onneksi on internet ja onneksi tämäkin dokumentti on kaikkien luettavissa – joskin erittäin heikkolaatuisesta ja muutamaa sivua uupuvasta kopiosta skannattuna.

Nyt luettuna oppimateriaalissa on piirteitä, jotka voidaan tosiaan tulkita ”marxilais-leninistiseksi”: kapitalismiin suhtaudutaan suurelta osin ankean todellisuuden kannalta, sosialismiin pikemminkin kauniin teorian kannalta (joskin viimeisillä, erittäin epäselvillä sivuilla kyllä näytettäisiin viitattavan myös Neuvostoliiton nälkäkuolemiin). Nykymuotinahan on suhtautua sosialismiin ankean todellisuuden kannalta ja markkinatalouteen kauniin teorian kannalta, ja leimata kaikki muut näkemykset vaikkapa marxilais-leninistisiksi, noin mustavalkoisesti tiivistettynä.

Marx oli kieltämättä ensimmäisiä kirjoittajia, joka kiinnitti huomiota taloudellisten valtasuhteiden vaikutuksesta historian kulkuun, joten jos tällaista näkökantaa pidetään marxilaisena, niin kaipa Pirkkalan moniste on marxilainen. Minusta on kuitenkin hyvin raikasta ja valaisevaa jättää historianopetuksessa kuninkaat ja muut huippuyksilöt syrjään ja yrittää tarkastella eri aikakausia vähän enemmän ns. tavallisen ihmisen näkökulmasta – siltä kantilta, mitkä mahdollisuudet keskivertotaatiaisella on tehdä elämässään valintoja ja millaiseen suuntaan. On myös valaisevaa tarkastella sotien syttymistä taloudellisten valtapyrkimysten näkökulmasta kaiken maailman lähes yhdentekevien sarajevonlaukausten sijaan. On erittäin valaisevaa ja tärkeää ottaa esiin ne, jotka jäivät jalkoihin. Tietenkään kyse ei ole koko totuudesta, mutta eivät hallitsijoiden elämät ja päätöksetkään ole mikään koko totuus.

Paljon monisteessa on nykytietämyksen(i) valossa vanhentunutta ja valheellista. Eniten vanhaa kulttuuriantropologian opiskelijaa tietysti kiusaa ajatus eri kansojen ja kulttuurien keinotekoisesta ajattelemisesta yhden ainoan mahdollisen kehityskulun eri askelmilla tyyliin ”Kiinassa oltiin jo siirtymässä feodalismiin”. Tosin moniste ei noudata tätä niin johdonmukaisesti kuin monet muut tuon ajan oppikirjat: herranen aika, kirjassahan jopa annetaan ymmärtää, että Afrikassa valtiollinen ja kulttuurillinen kehitys tapahtui vähän toisenlaista tietä, ja uskaltaa jopa myöntää, että maanosassa oli ennen eurooppalaisten tuloa suuria, hyvin toimineita valtakuntia, kaupunkeja, sivistynyttä hyvinvointia ja jopa yliopistoja! Perinteisen eurooppakeskeisen näkemyksen mukaisesti kuitenkin maanosan tunnetuin (esi)historiallinen valtakunta Egypti liitetään keinotekoisesti eurooppalaiseen (no, okei, välimerelliseen) kulttuuripiiriin – tietyssä mielessähän se sinne kuuluukin, tietyssä mielessä vasta makedonialais- ja roomalaismiehitysten aikoihin. Myös esihistorian osuus on nykytietämyksen valossa jotakuinkin täyttä tuubaa.

Jos hegeliläiseksi heittäytyisi, Pirkkalan monistetta voisi pitää jonkinlaisena hyvinkin tarpeellisena antiteesinä perinteisen koulujen historianopetuksen teesille. Epäilen, että tällainen teksti olisi ollut vähän paremmin paikallaan hivenen vanhemmille koululaisille, jotka perinteiseen huippuyksilöpalvontahistorianopetukseen jo tutustuneina olisivat osanneet arvostaa tällaista toisenlaista esipunk-näkökulmaa – toisaalta arvostaa, ja toisaalta suhtautua siihen myös kriittisesti. Luulen, että nykykoulujen oppimateriaali on ainakin vähän lähempänä synteesin keskitietä, ehkä moniäänisempääkin kuin 70-luvun teesi ja antiteesi.

Toivotaan ainakin. Silloin nuorisosta kasvaa vähemmän tatuvanhasten, dosenttibäckmanien ja halla-ahojen kaltaisia vanhentuneiden valheiden palvojia. Ehkä myöhemmän ajan historia osaa suhtautua 70-lukuunkin vähän valaisevammin ja monipuolisemmin kuin tämän hetken hyihyikammokommarikamala-propagandistit.