Olen yleensä roikkunut Helsingin kirjamessuilla päivän poikineen. Tämä vuosi on rauhallisempi, ymmärrettävää kyllä, koska en ole nyt julkaissut omaa kirjaa eikä minua ole ylipuhuttu keskustelijaksi mihinkään paneeliinkaan. Mutta joistakin perinteistä pidetään tietysti kiinni: olen päivystämässä Suomen kääntäjien ja tulkkien liiton osastolla (6k27) sunnuntaina kello 13-15. En tällä kertaa live-kääntämässä, koska tämän vuoden messujen kaikki livekääntäjät tekevät sarjakuvaa. Mutta juttelemaan voi tulla.
Tyypillistä
The Slits -yhtyeen laulaja Ari-Up eli Arianna Forster menehtyi viime keskiviikkona vakavan sairauden jälkeen vain 48-vuotiaana, joten tänään lienee soveliasta muistaa näitä uuden aallon ja naismusiikin pioneereja.
En voi väittää kuunnelleeni Slitsejä kovinkaan paljon tuolloin, mutta jo tämäkin pätkä todistaa väkevästi, miten paljon bändin vaikutusta on sittemmin kuultu monen muun artistin tuotannossa. Sekä musiikin että asenteen osalta.
Tietysti tästä tulee myös kiusaannuttava ajatus: nämä nuoret naiset ovat ikätovereitani, ja vuonna 1979 he olivat seitsemäntoista. Mitä minä olin saanut aikaan silloin? Miksi minulla on samanlaista uskoa tekemisiini vasta lähes viisikymppisenä?
Epäreilu(uuden) historia
Hesarin sunnuntainumeron juttu oikeistolaisen Vapaan kasvatuksen tukisäätiön tarinasta nosti jälleen kerran esiin pahamaineisen Pirkkalan monisteen. Kyseisellä nimellä tunnetaan peruskoulun 5. luokille tarkoitettua historian opetuksen kokeilumonistetta vuodelta 1974, jota käytettiin vähän aikaa Pirkkalan kunnan peruskoulussa, kunnes kohu pakotti siirtymään perinteisempään oppimateriaaliin.
Toimittajaäitini sai monisteen käsiinsä kohun alkuvaiheissa ja antoi sen luettavaksi historiasta kiinnostuneelle pojalleen, joka oli jo muutaman vuoden monisteen kohderyhmää (n. 11-vuotiaita) vanhempi ja vielä päässyt nauttimaan – tai ”nauttimaan” – vanhanaikaisesta kansakoulu-oppikoulu-opintiestä: Helsingissä siirryttiin peruskouluun nimittäin muuta maata myöhemmin, ja minä olin jotakuinkin viimeistä vuosikertaa, joka joutui vielä pyrkimään oppikouluun (ja jonka luokkatoverit joutuivat tekemään ammatinvalintaansa jo kymmenvuotiaina: oppikoulun vaihtoehtona oli kansalaiskoulu, josta lukioon ei ollut asiaa).
Pirkkalan moniste oli minulle melkoinen ahaa-elämys, ja pääosin perin positiivisessa mielessä. Se asennoitui historianopetukseen tosiaan toisella tavalla kuin meidän koulumme kirjat. Hesarissa moniste leimattiin, jo perinteiseen tapaan, ”marxilais-leninistiseksi”, mikä ei vastannut omaa muistikuvaani. Onneksi on internet ja onneksi tämäkin dokumentti on kaikkien luettavissa – joskin erittäin heikkolaatuisesta ja muutamaa sivua uupuvasta kopiosta skannattuna.
Nyt luettuna oppimateriaalissa on piirteitä, jotka voidaan tosiaan tulkita ”marxilais-leninistiseksi”: kapitalismiin suhtaudutaan suurelta osin ankean todellisuuden kannalta, sosialismiin pikemminkin kauniin teorian kannalta (joskin viimeisillä, erittäin epäselvillä sivuilla kyllä näytettäisiin viitattavan myös Neuvostoliiton nälkäkuolemiin). Nykymuotinahan on suhtautua sosialismiin ankean todellisuuden kannalta ja markkinatalouteen kauniin teorian kannalta, ja leimata kaikki muut näkemykset vaikkapa marxilais-leninistisiksi, noin mustavalkoisesti tiivistettynä.
Marx oli kieltämättä ensimmäisiä kirjoittajia, joka kiinnitti huomiota taloudellisten valtasuhteiden vaikutuksesta historian kulkuun, joten jos tällaista näkökantaa pidetään marxilaisena, niin kaipa Pirkkalan moniste on marxilainen. Minusta on kuitenkin hyvin raikasta ja valaisevaa jättää historianopetuksessa kuninkaat ja muut huippuyksilöt syrjään ja yrittää tarkastella eri aikakausia vähän enemmän ns. tavallisen ihmisen näkökulmasta – siltä kantilta, mitkä mahdollisuudet keskivertotaatiaisella on tehdä elämässään valintoja ja millaiseen suuntaan. On myös valaisevaa tarkastella sotien syttymistä taloudellisten valtapyrkimysten näkökulmasta kaiken maailman lähes yhdentekevien sarajevonlaukausten sijaan. On erittäin valaisevaa ja tärkeää ottaa esiin ne, jotka jäivät jalkoihin. Tietenkään kyse ei ole koko totuudesta, mutta eivät hallitsijoiden elämät ja päätöksetkään ole mikään koko totuus.
Paljon monisteessa on nykytietämyksen(i) valossa vanhentunutta ja valheellista. Eniten vanhaa kulttuuriantropologian opiskelijaa tietysti kiusaa ajatus eri kansojen ja kulttuurien keinotekoisesta ajattelemisesta yhden ainoan mahdollisen kehityskulun eri askelmilla tyyliin ”Kiinassa oltiin jo siirtymässä feodalismiin”. Tosin moniste ei noudata tätä niin johdonmukaisesti kuin monet muut tuon ajan oppikirjat: herranen aika, kirjassahan jopa annetaan ymmärtää, että Afrikassa valtiollinen ja kulttuurillinen kehitys tapahtui vähän toisenlaista tietä, ja uskaltaa jopa myöntää, että maanosassa oli ennen eurooppalaisten tuloa suuria, hyvin toimineita valtakuntia, kaupunkeja, sivistynyttä hyvinvointia ja jopa yliopistoja! Perinteisen eurooppakeskeisen näkemyksen mukaisesti kuitenkin maanosan tunnetuin (esi)historiallinen valtakunta Egypti liitetään keinotekoisesti eurooppalaiseen (no, okei, välimerelliseen) kulttuuripiiriin – tietyssä mielessähän se sinne kuuluukin, tietyssä mielessä vasta makedonialais- ja roomalaismiehitysten aikoihin. Myös esihistorian osuus on nykytietämyksen valossa jotakuinkin täyttä tuubaa.
Jos hegeliläiseksi heittäytyisi, Pirkkalan monistetta voisi pitää jonkinlaisena hyvinkin tarpeellisena antiteesinä perinteisen koulujen historianopetuksen teesille. Epäilen, että tällainen teksti olisi ollut vähän paremmin paikallaan hivenen vanhemmille koululaisille, jotka perinteiseen huippuyksilöpalvontahistorianopetukseen jo tutustuneina olisivat osanneet arvostaa tällaista toisenlaista esipunk-näkökulmaa – toisaalta arvostaa, ja toisaalta suhtautua siihen myös kriittisesti. Luulen, että nykykoulujen oppimateriaali on ainakin vähän lähempänä synteesin keskitietä, ehkä moniäänisempääkin kuin 70-luvun teesi ja antiteesi.
Toivotaan ainakin. Silloin nuorisosta kasvaa vähemmän tatuvanhasten, dosenttibäckmanien ja halla-ahojen kaltaisia vanhentuneiden valheiden palvojia. Ehkä myöhemmän ajan historia osaa suhtautua 70-lukuunkin vähän valaisevammin ja monipuolisemmin kuin tämän hetken hyihyikammokommarikamala-propagandistit.
Miehistä tunneilmaisua ja asennemusiikkia
Tämänpäiväisen Miesten vuoro -elokuvan päivänäytöksen jälkeen toinen ohjaaja Joonas Berghäll kertoi Bio Rexin harvalukuiselle yleisölle, että irlantilainen mielenterveysjärjestö on tilannut tuhat dvd-kopiota rohkaistakseen irlantilaismiehiä puhumaan tunteistaan. Ajatus suomalaisesta elokuvasta – ja suomalaismiehistä! – tunneilmaisuopettajana on stereotyyppien valossa tietysti jotakuinkin koominen. Mutta kun elokuvan oli juuri nähnyt…
Hetkittäin, ja etenkin alussa, Miesten vuoro tuntui ihastuneen liikaa Suomi-kliseisiin – maisemiin, klassishenkiseen musiikkiin ja hulluihin saunakonstruktioihin. Pian tämä kiusaantuneisuus kuitenkin katosi saunojien tarinoita kuunnellessa. Ilmeisesti kaikki tarinat olivat aitoja, ennen kertomattomia ja käsikirjoittamattomia. Kukin puhui tavallaan, mikä hetkittäin tuntui jopa hankalalta: Afganistanissa palvellut upseeri käytti niin muodollista kirjakieltä, että kesti hyvän aikaa tajuta, että se oli hänen luonteva tapansa ilmaista itseään. Toinen tarinansa kertoja käytti epäilemättä tilaisuutta hyväkseen kertoakseen suurelle yleisölle oman versionsa avioeron jälkiseurauksista – vaikka hän ja hänen tyttärensä olivatkin erittäin todennäköisesti joutuneet todellisen vääryyden kohteeksi, tästä jaksosta jäi kiusaannuttavan laskelmoitu vaikutelma. Mutta ei se tässä kokonaisuudessa oikeastaan haitannut. Ja elokuvan loppu sitten – kerrottuna se tuntuisi todella kornilta, mutta teatterin hämärässä viimeistään silloin tuli tippa linssiin.
Tämänpäiväinen näytös liittyy Pohjoismaiden neuvoston elokuvapalkinnon ehdokkuuteen, ja siksi Miesten vuorokin nähtiin englanniksi tekstitettynä. Mielenkiintoista oli huomata omaa ehdollistuneisuuttaan: kesti hyvän tovin ennen kuin pystyn pakottautumaan olemaan lukematta tekstitystä ja keskittymään kuvaan ja ääneen – suomenkieliseen puheeseen. (Tekstityksestä oli tosin iloa myöhemmässä jaksossa, koska saamenkielentaitoni on häpeällisen olematonta.)
* * *
Kulttuuripitoinen sunnuntai ei päättynyt tähän. Erinomaisen thaimaalaisaterian jälkeen matka jatkui tämän syksyn suosikkikonserttikohteeseemme, Savoy-teatteriin.
Olen kuullut Khaledia ensi kertaa vuoden 1988 tietämissä, kun monien kehujen innoittamana tulin ostaneeksi EarthWorks-levymerkin tuoreen kokoelma-albumin Rai Rebels. Cheb Khaled, kuten hänet silloin tunnettiin, koristaa levyn kantta ja esittää sillä yhden kappaleen, ”Sidi Boumediennen”. Tähän aikaan rai oli virallisten tahojen paheksumaa kapinamusiikkia (sana tarkoittaa ”asennetta”), jota tehtiin pienillä budjeteilla ja usein rumpukoneiden ja vastaavien halpalaatikoiden säestämänä.
(Kiinnostavaa kyllä, näitä vanhoja rai-konerytmejä on sittemmin sattunut paljon korvaan 15-20 vuotta tuoreemmilla amerikkalaisilla r&b-listalevyillä; rai-musiikki on puolestaan siirtynyt paljon isompiin ja vivahteikkaampiin tuotantoihin ja elävämpiin muusikoihin.)
Kun aloin kirjoitella Rumbaan viisi-kuusi vuotta myöhemmin, Khaled oli ensimmäisiä haastateltaviani. Edellisenä iltana jo isoksi tähdeksi noussut Khaled oli esiintynyt Vanhalla Ylioppilastalolla. En ollut ennen tajunnutkaan, miten paljon pohjoisafrikkalaisia pääkaupunkiseudulla asuu: heitä oli sali puolillaan, ja jo ennen keikkaa jokainen deejiin soittama tuttu rai-levytys sai melkoiset aplodit. Arvata sopii, että kun bändi astui lopulta lavalle joskus yhdentoista jälkeen, bileet pääsivät kunnon vauhtiin. Vauhtia jatkui sitten aina pitkälle yli aamukahden, mikä muodosti minulle ongelman: asuin Korsossa, johon siihen aikaan ei mennyt yöbusseja eikä -junia. Kävelin työpaikalleni Vallilaan, kirjoitin keikka-arvion, torkuin pari tuntia, menin kotiin aamubussilla nukkumaan pari tuntia ja palasin kaupungille tekemään haastattelua. Se ei ollut mikään erityisen intiimi tilanne: puolituntisessa haastattelussa oli paikalla puolenkymmenen muunkin lehden toimittajat – ja tulkki. Mutta juttu syntyi.
Seuraavan kerran Khaled tuli nähtyä jokunen vuosi sitten Huvilateltassa ja nyt Savoyssa. Viimeistään seitsenhenkisen bändin astuessa lavalle oli käynyt selväksi, että (jälleen osin pohjoisafrikkalaisperuinen) yleisö oli mukana jo valmiiksi. Ja miksi ei olisi ollut? Tämähän on loistavaa bailumusiikkia, ja bändi oli loistava. Meidän paikoillemme parvelle soundit olivat keikan alussa kummallisen puuroiset, mutta vähitellen kaikki alkoi olla kohdallaan. Savoyn normeista poiketen konsertissa ei ollut väliaikaa – vaikeaahan sellaista olisi tällaisella meiningillä ollut pitääkään – joten rytmi- ja hittiputki jatkui yhtä soittoa aina pitkään encoreeseen asti. Etenkin ”Aishan” alussa bändi suorastaan leikitteli sointukululla ja pyöritteli sitä eri soundeilla ja rytmiikoilla, kunnes pläjäytti sen tiskiin tuttuna, jännitteisenä urku- ja nakutuskitaraintrona, jolloin iso osa yleisöä vasta tajusi, mitä oli tulossa. (Vaikka olisihan se ollut kummallista, ellei sitä olisi soitettu.) Oma lempparini ”Kebou” jäi kuulematta, mutta se kyllä oikeastaan vaatisi ihan oikean orkesterin kahden kosketinsoittajan sijaan – ja sellaisen orkesterin, joka osaa soittaa rytmiä paljon paremmin ja tiukemmin kuin keskivertoklasarimuusikot.
Hieno keikka, hieno päivä.
Kesävieras
Tänä sunnuntaina saatte kuunnella ja katsella Maailma kylässä -festareilla vieraillutta färsaarelais-perulais-ruotsalaista Valravnia. Loistava bändi, joka tavallaan jatkaa siitä mihin Hedningarna jäi joskus siinä vaiheessa kun Sanna Kurki-Suonio ja Tellu Paulasto lähtivät muille teille.
Siksi ehkä että kenties tuota niinku
Parnasson päätoimittaja Papinniemi ja reaalifantastikkokollega Jääskeläinen ovat äskettäin pohdiskelleet kirjoittamisen ja kirjailijuuden motiiveja. Tämän aloituslauseen jälkeen minun on tietenkin päädyttävä, mahdollisesti muutamien elaboraattien mutkien kautta, esittämään itselleni kysymys: Miksi minä kirjoitan?
Yksinkertainen – ja usein toistamani – vastaus on tietysti se, että olen aina tiennyt, että minusta tulee kirjailija, ja että kahden ammattijournalistin lapsena olen jo pienestä pitäen tottunut siihen, että kirjoittaminen on sitä, mitä ihminen tekee. Ja lukeminen. Opin lukemaan viisivuotiaana, kirjoittelin kaverin kanssa kuvitettuja seikkailukertomuksia pari vuotta myöhemmin. (En muista niistä muuta kuin virkkeen ”Hän putosi mereen kuin märkä säkki.” Täytyypä käyttää sitä jossakin.) Varhaisteini-ikäisenä kirjoittelin historiallisia seikkailuromaaneja. Epäilen, että ainakin yksi kässäri on vielä jossakin tallella. (Sikäli kuin muistan, se ei ole todellakaan julkaisukelpoista kamaa. Ei edes reippaasti editoituna.)
Sen jälkeen… kirjoitin hyvin pitkään oikeastaan aika vähän. Paitsi tenttivastauksia ja harjoitustyötä. Sekä kaikenlaista höpellystä ainejärjestölehti Sykloidiin. (Tein sinne myös jonnin verran piirroksia, joita on sittemmin leikkailtu ja liimailtu uudempiin Sykloideihin. Niin, ja suunnittelin yhden t-paidan.) Koko ajan kuitenkin tiesin vielä kirjoittavani. Tämä asenne – ja siitä puhuminen – riepoi epäilemättä muitakin kuin silloista avovaimoani, jolle tämä suurisuuntaisten suunnitelmien ja todellisuuden aikaansaamattomuuden ristiriita kävi lopulta hyvinkin pahasti hermoille. Luulen, että se on käynyt minunkin hermoilleni. Optimismi ei ole koskaan estänyt minua ahdistumasta.
Itse asiassa minulla oli tällaisesta asenteesta erinomainen varoittava esimerkki. Olin joskus muutamaa vuotta aikaisemmin hetken aikaa töissä Valintatalossa (pinkkien muovikassien aikaan) ja juttelin erään myymälää siivoavan kaverin kanssa. ”Oikeasti mä olen elokuvaohjaaja”, hän kertoi. Tapasin hänet uudelleen muutamaa vuotta myöhemmin, jolloin hän oli päässyt vähän lähemmäksi ammatillisia tavoitteitaan: sen sijaan, että hän olisi kuurannut elintarvikekaupan lattioita, hän myi kameroita valokuvausliikkeessä.
Tietyssä mielessähän kirjailijuus on eräänlaista lapsuuden (erään) ammattihaaveen tekohengittämistä niin kauan, että haaveet rapisevat ja tekohengittäminen alkaa tuntua… no, ainakin työtä, ainakin joskus. Monessa suhteessa ajatus ammattikirjailijaksi tulemisesta on yhtä lapsellinen ja naurettava kuin ajatus vaikkapa eläintutkijan, taistelulentäjän, arkeologin, tähtitieteilijän tai rockmuusikon* ammatista – paitsi että biologeilla, arkeologeilla, lentäjillä ja astronomeilla taitaa olla keskimäärin huomattavasti korkeammat tulot kuin kirjailijoilla. (Ja lentäjillä vielä hillittömän matala eläkeikä.) Toisaalta heitä on hyvin paljon vähemmän: jos kirjailijuuden kriteeriksi lasketaan vaikkapa Suomen Kirjailijaliiton jäsenyys, meitä on tässä maassa sentään pitkälti yli viisisataa. Keskimääräinen kirjailija tienaa kirjoillaan vuodessa keskimäärin pari tonnia.
Itse en ole vielä päässyt niin korkeisiin tuloihin, mutta onneksi Suomessa sekä yhteinen valtiomme että joukko yksityisiä säätiöitä katsoo suomenkielisen kirjallisuuden moniäänisyyden ja -kulttuurisuuden sen verran tärkeäksi asiaksi, että rahoittaa meitä hieman suuremmilla summilla kuin mihin kirjojemme lukijat pystyvät. Tämä auttaa minua(kin) pitämään päätoimestani suomentamisesta parin vuoden välein muutaman kuukauden mittaisen palkattoman loman omien kirjojen väkertämiseksi. Aloitin näiden omien lomien pitämisen kuitenkin ennen kuin sain apurahoja (paitsi suomentamiseen), ja luultavasti pitäisin niitä siinäkin tapauksessa, että en saisi apurahoja. Apurahattomat kirjoituslomat olisivat todennäköisesti taloudellisesta pakosta tosin lyhkäisempiä ja niitä olisi varaa pitää harvemmin kuin nyt. Papinniemen siteeraaman jaottelun mukaan kuulun siis ilmeisesti jonnekin postmodernien kirjailijoiden joukkoon: apurahoitus on toiminnalleni mukava lisä, mutta sen merkitys kirjailijuudelle on (vain) välineellinen.
Yksi kirjojen kirjoittamisen iloja on tietysti konkreettisten tulosten aikaan saaminen: kaikki se haaveilu, suunnittelu, naputtelu, tuskailu ja ähellys päätyy lopulta käsinkosketeltavaksi esinneeksi, sellaiseksi esineeksi, jonka kaltaisia olen lumoutuneena tutkiskellut jo liki viisivuotiaasta alkaen. (Ainakin niin kauan kuin joku niitä tekstejä suostuu kustantamaan ja maksamaan niiden painokulut.) Toisaalta kirjallisuuden suomentajan ammatissa tätä iloa pääsee kokemaan jonnin verran taajemmin, ja (hivenen) paremmin palkattuna. Konkreettista aikaansaamista on myös soittimien rakentaminen: jos pari muokattua rakennussarjaa otetaan lukuun, olen saanut aikaiseksi enemmän soittimia kuin romaaneja. Sekä suunnitteluun ja kaavailuun että konkreettiseen tekemiseen kuluvat tuntimäärät ovat molemmissa varmaankin samaa luokkaa.** En kuitenkaan menisi missään nimessä kutsumaan itseäni ”soitinrakentajaksi” samalla tavoin kuin ”kirjailijaksi”.
Status? Kirjailija on kohtuullisen arvostettu ammatti, ja kirjojen kirjoittamista arvostetaan silloinkin kun se ei ole ammatti: luultavasti enemmän kuin oman musiikkinsa soittamista ja laulamista, vaikka siinäkin on kysymys ikiaikaisen, kunnioitetun tarinankertoja–tarinanlaulaja-griot-perinteen modernista jatkamisesta. Ei minulla ole periaatteessa mitään sitä vastaan, että saan osakseni arvostusta: tosin usein on käynyt niin, että kiusaannun kehumisesta. Sattuneista syistä tunnen aika hyvin sen prosessin, joka on synnyttänyt sen mitä kehuja niin arvostaa, ja prosessin – ja mahdollisesti ideoiden alkuperän – tunteminen vaikeuttaa toisinaan melkoisesti mahdollisuuksia nähdä teksti itsenäisenä kohteena, erillään omasta henkilökohtaisesta historiasta(an). Sitä paitsi olen ujo, jossakin mielessä jopa epäsosiaalinen. Vaikka näistä luonteenpiirteistä on jonkinlaista apua itse kirjoittamiselle (ujo tarkkailija näkee enemmän kuin seurueen karismaattinen keskipiste, epäsosiaalinen käyttää aikaansa kirjoittamiseen eikä kavereiden kanssa heilumiseen), ne toisaalta hankaloittavat arvostuksen tuottaman statuksen sosiaalisista hedelmistä nauttimista.*** Ei, ei minua ole tosiaankaan kysytty Uutisvuotoon eikä Runoraatiin, mutta en tiedä, olisiko minulla erityisen paljon, syvällistä tai hauskaa sanottavaa kummassakaan ohjelmassa (joita molempia kyllä katson oikein mielelläni).
Sitä paitsi minulla on joistakin asioista aika vahvoja mielipiteitä. Tässä maassa on tällä hetkellä suhteellisen paapottua porukkaa, jotka pitäisivät minun joitakin mielipiteitäni liki pitäen maanpetoksena, jos tietäisivät minulla sellaisia mielipiteitä olevan. Osa kyseisistä porukoista on kohtuullisen väkivaltaista, joten olen ihan tyytyväinen siihen, ettei pärstävärkkini ole kovinkaan tunnettu.
Tämä on tietysti yksi syy kirjoittaa romaaneja: se on keino paasata ja aukoa päätään itselle tärkeistä(kin) asioista vähän turvallisemmin – ja niin, ettei joudu välittömästi lyömään tiskiin lähdeviitteitä (silloinkaan, kun niitä olisi). Parhaimmillaan lukija joutuu perehtymään minun näkemyksiini tajuamattaan ja tietämättä, että hänelle on juuri paasattu politiikkaa.****
Toisaalta minulla on ollut aina tapana pohtia asioita, ideoita, aatteita, historiaa, luonnontieteitä ja kaikkea muuta mahdollista kehittelemällä mielessäni tarinoita (tai sitten kuvittelemalla opettavani asiaa jollekulle toiselle, mikä on tietysti vain muunnelma tarinoinnista). ”Aina” tarkoittaa tässä tietenkin ”niin kauan kuin muistan”: en nimittäin tiedä, onko tämä tapa syntynyt ennen kuin rupesin haaveilemaan kirjojen kirjoittamisesta vai sen vuoksi. Toisinaan nämä kehitelmät ovat vuotaneet sanoiksi asti ja hämmentäneet kovin kulloistakin seuralaistani tai seuruettani, joka pääsee nauttimaan ajatusprosessin hedelmästä ilman sitä juuristoa ja puuta, joka hedelmää ilmassa kannattelee. Jos toinen kysyy ”Mitäpä mietit?” hänelle saattaa olla melkein ahdistavaa kuulla vaikkapa: ”Noo, mä tässä pohdiskelen mitä tapahtuisi, jos neanderthalinihmiset palaisivat takaisin Maapallolle.” On helpompaa vastata ”enpä mitään erityistä”.
Näiden tolkuttomien mielikuvitusjuttujen pitäminen vielä hetken aikaa omana tietonaan ja työstäminen romaaneiksi on eräänlainen tapa tehdä niitä ymmärrettävämmiksi, vaikka en mitenkään välttämättä kirjoita romaaniin sitä alkuperäistä puuta juurineen, vaan kiinnitän hedelmän vaikkapa kuumailmapallosta roikkuvaan pitkäänsiimaan.
Tavallaanhan tämä on jonkinlaista regressiota lapsuuteen ja lapsen tapaan prosessoida asioita leikin ja kuvitelmien kautta. Mutta kyllä se minulle sopii – olenhan minä tietysti Huizingani lukenut. Olen myös lukenut kulttuuriantropologiaa ja kuvittelen tietäväni jotakin rituaaleista, jossa ihminen on – kemikaalien, hurmoksen tai vain oman mielikuvituksensa avulla – hetken aikaa jotakin aivan muuta kuin ns. normaalisti. Kirjoittaminen on minun oma transsini, oma henkitanssini, oma luolamaalaukseni, oma rituaalini, oma temppelini, oma meditaatiokeinoni. Yksi niistä.
Eli minä kirjoitan siksi, että kirjoittaminen on sitä mitä ihminen tekee.
___
* Nämäkin ovat kuuluneet joskus kauan sitten haaveammatteihini – eläintutkijuus tosin niin nuorena, että kuvittelin eläintutkijoiden viettävän aikaansa lähinnä ajelemalla savannilla seepraraitaiseksi maalatulla Land-Roverilla. Taistelulentäjähaaveet rapisivat paitsi ilmeisten fyysisten puutteiden (huono kunto, huono näkö) lisäksi siihen, että sotahistoriaan perehtyminen teki minusta lopulta pasifistin. Ilmailun – ja ilmasodankäynnin – historia kyllä kiinnostaa edelleenkin.
** Myöskin sikäli, että kirjoittaessa voi osan (tietoisesta ja/tai tiedostamattomasta) aivokapasiteetistaan käyttää soittimien suunnitteluun, ja soitinrakennuksessa voi samalla kehitellä kirjaideoita, kunhan ei unohda missään vaiheessa että käsissä saattaa olla sähkötyökalu, jossa on erinäisiä satoja kierroksia minuutissa pyörivä terä.
*** Toisaalta tykkään kyllä esiintyäkin. Jos olen varma siitä, että minulla on jotakin mielekästä sanottavaa. Mutta enpä voisi kuvitella olevani erityisen mielellään minkään seurueen karismaattinen keskipiste. Jos olen sellaiseksi joskus vahingossa päätynyt, olen yleensä jälkeenpäin aika nolo.
**** Juu, tiedän kyllä, etten ole aina kovinkaan taitava tai hienovarainen tässä paasaamisasiassa. Yritän oppia siinä suhteessa paremmaksi, huomaamattomammaksi ja siis kavalammaksi.
Ihan hyvä kitara
Pannaanpas täksi sunnuntaiksi ensi kuun Tavastian-vierasta John Hiattia, joka tänään haluaa kertoa meille kitaroiden hajottamisen turmiollisuudesta.
Tyhjän kauneus
Yöllä on pimeää siksi, että maailmankaikkeus on jotakuinkin tyhjä.* Se vähän aine, mitä maailmankaikkeudessa on, on kaiken lisäksi kasautunut tavattoman kaukana toisistaan sijaitseviksi kokkareiksi, esimerkiksi tähdiksi, planeetoiksi ja ruskeiksi kääpiöiksi. Silti tämä lähestulkoon täydellinen tyhjyys voi olla siellä täällä tavattoman kaunista.
European Southern Observatory eli ESO on koonnut sivuilleen virtuaalinäyttelyn sadasta komeimmasta tähtitieteellisestä valokuvasta. Joukossa on galakseja, tähtijoukkoja ja, ennen kaikkea, monin värein hehkuvia kaasusumuja. Sumut loistavat lähiseudun tähtien säteilyn valaisemina. Itse sumut ovat oikeastaan silkkaa ei-mitään: kyllähän niissä kaasua on, valtavalle alueelle levittäytynyttä kaasua, mutta kaasun tiheys on niin pientä, ettei yhtä hyvää tyhjiötä saada täällä Maapallolla aikaiseksi millään teknisellä ilveellä.
On sumuissa siellä täällä tiheitäkin paikkoja. Niissä sumun aineesta tiivistyy vähitellen uusia tähtiä, planeettoja ja muita kokkareita.
Toisin kuin näyttävistä kaasusumuista avaruusaluskuviensa taustoja tekevät elokuvaohjaajat ja televisiotuottajat kuvittelevat, ei avaruudessa ns. oikeasti näytä tältä. Hillittömän isoilla kaukoputkillakin hienovaraisten värien ja yksityiskohtaisten kielekkeiden kuvaamiseen tarvitaan tuntikausien, joskus yökausienkin valotuksia ja lukemattomia, hyvin valittuja suodattimia. Komean kaasusumun läheiselläkin planeetalla sumu näkyisi vain valjuna, epämääräisenä hohteena. Kuten esimerkiksi Orionin miekan (eli Väinämöisen viikatteen) kuuluisa sumu, jota voimme taas ihailla kirkkaina talviöinä.
___
* Ja siksi, että maailmankaikkeus ei ole ääretön ainakaan perinteisessä mielessä: mikäli maailmankaikkeus olisi ääretön ja ollut olemassa ääretömän kauan, jokaikisestä taivaan kohdasta meitä kohti tulisi tähden valoa – suurimmaksi osaksi hyvin kaukaa, mutta kuitenkin. Silloin jokainen taivaan piste olisi yhtä kirkas kuin tähden pinta. (”Miksi yöllä on pimeää?” -kysymystä kutsutaan usein Olbersin paradoksiksi.)
