Fadosta olen jollakin lailla tykkäillyt jo ennen viimekesäistä Lissabonin reissuakin, vaikka kielitaidottomalle osa jujusta jää aukenematta: fadoperinteeseen kuuluu tilata runoilijoilta uusia tekstejä vanhoihin fadomelodioihin. Eilisillan Savoyn konserttitähti Mísia on esimerkiksi laulanut perinnemelodioihin José Saramagoa ja Fernando Pessoaa.
Ostin ensimmäisen Mísia-levyni Ruasin (2009) vasta konsertista lähtiessä, mutta konsertti noudatteli pitkälti tuplalevyn rakennetta. Ensimmäinen setti keskittyi Lissaboniin ja perinteisempään fadoon, toinen turismiin, eli tulkintoihin eri puolilta maailmaa periytyvistä sävelmistä: piipahdimme Mísian äidin kotimaassa Espanjassa, hänen mielikaupungeissaan Istanbulissa ja Napolissa, Ranskassa, Japanissa, Meksikossa ja Kap Verdellä. Levystä poiketen konsertin säestyksenä toimi koko ajan perinteisehkö fado-trio (portugalilainen kitara, tavallinen nylonkielinen akkari ja kontrabasson tilalla akustinen bassokitara) sekä violisti. Tästä syystä setistä epäilemättä puuttuivat myös levyn sähköisimmät palat, kuten Nine Inch Nailsin ”Hurt” ja Joy Divisionin se biisi. Sääli, levyversioiden jälkeen olisin mielellään kuunnellut akkaritulkintoja aiheista.
Joka tapauksessa konsertti toimi erinomaisesti. Mísia on riittävän vahva laulaja tehdäkseen vieraistakin lauluista omiaan, jopa silloinkin kun hän laulaa japania suoraan luntista (”Aishuh hatoba”). Taustayhtyeen tuella monien maiden laulut muuttuivat fadoksi myös musiikin suhteen – teksteinä ne olivat sellaista jo alun perinkin. Kuulimme myös Mísian löytäneen fadon henkeä Aki Kaurismäen elokuvista (”tunne että jotakin puuttuu, vaikka dialogi saakin nauramaan”), joskin Aki on kuulemma väittänyt että ikuisen haikea ja surumielinen fado on keksitty Suomessa.
Mísia lasketaan fadon modernisoijiin, mutta vaikkapa tunnetummasta Marizasta poiketen tämä ei tarkoita synasoundeja ja pop-kiiltoa, vaan nimenomaan monipuolisempaa ohjelmistoa modernimmilla teksteillä. Tässä suhteessa en tosiaankaan valita. Savoy on tällaiselle musiikille jotakuinkin täydellinen paikka: se on akustisesti Helsingin parhaita istumasaleja, ja samalla riittävän intiimin oloinen tällaiselle pienimuotoisen hienovaraiselle ilmaisulle. Hieno, hieno ilta. Ah, olisipa musiikin säestyksenä ollut vielä pikku lasillinen ginjinhaa. Nyt jouduimme tyytymään portviiniin, joka sekään ei ollut huono ratkaisu.
