Tavallaan Mary Coughlan on vähän hassu valinta irkkufestivaalien tähdeksi, sillä hänen musiikkinsa on ennen kaikkea laulelmallista, bluesvaikutteista jazzia. Toisaalta irlantilaisuus huokuu kyllä musiikista läpi muulloinkin kuin vain niissä kappaleissa, jotka käsittelevät Irlantia – kuten ”My Land Is Too Green” tai järkyttävästä, vuosikymmeniä jatkuneesta törkeästä ihmisoikeusrikoksesta kertova ”Magdalen Laundry”. Myös Coughlanin räväkän pubimainen laulutyyli on kaukana viime vuosikymmenien jazzin pikkusievästä taituroinnista. Hän kyllä leikittelee toisinaan Billie Holiday -tyylisellä fraseerauksella, mutta aikuisen naisen äänellä ja asenteella homma kuulostaa aivan toiselta kuin opistossa opittu.
Eilisiltainen keikka Savoy-teatterissa oli Coughlanin kahdestoista Suomessa, mutta ensimmäinen jonka minä näin – siitä huolimatta että olen tykännyt hänen musiikistaan kahdeksankymmentäluvulta alkaen ja arvostellutkin Rumba-aikoinani sekä Live in Galwayn (1996) että After the Fallin (1997), muistaakseni perin positiivisesti. Odotuksia oli oikeastaan kohtuullisen paljon.
Ja kyllähän Coughlan niihin vastasi. Pianistin, sähkökontrabasistin ja saksofonisti/klarinetistin säestäjätrio ei ehkä tavoittanut aivan niitä remuisimpia ja räväkimpiä sävyjä joita levyiltä on kuultu – ja ainakin omasta mielestäni tyylitajuinen lyömäsoittimien käyttö sopii erinomaisesti Coughlanin ilmaisuun – mutta kyllä homma toimi näinkin. Olen seurannut rouvan levytyksiä sen verran epäsäännöllisesti, että melkoinen osa lauluista oli minulle outoja: ennenkuulumattomien joukossa tosin oli muutamia uusia esimerkkejä Coughlanin cover-tulkintataidoista, kuten huikea versio Joy Divisionin siitä biisistä ja mainiosti pärähtänyt ”These Boots Are Made for Walkin’”. ”Ain’t Nobody’s Businessin” vinkeä tangosovitus toimi yhtä komeasti kuin levyilläkin, samoin ”A Leaf from a Tree” ja kantrirallatus ”Country Fair Dance” ja tietenkin pitkän esittelyn saanut ”Magdalen Laundry”. Olisin kaipaillut ”A Little Deathia” ja ”Whiskey Didn’t Kill the Painia”, mutta ehkä etenkin ensimmäinen olisi kaivannut rumpalin ja ison puhallinsektion.
Tästä näyttää tosiaan olevan tulossa vilkas ja tasokas konserttisyksy – joka jatkuu jo tänä iltana, vieläpä samassa salissa.
Voi kuinka kiva oli lukea Coughlan kokemuksestasi, olen itse menossa ensi perjantaina kuuntelemaan häntä, viimeksi olen kuullut joskus 1990-luvun puolella Hgissä Tavastialla. Ja se oli ikimuistoinen konserttikokemus.
Hänen on läsnä laulaessaan, kokonaisena, eikä juurikaan ”esiinny” (jolla tarkoitan sen tyyppistä esiintymistä jossa itsensä esittäminen tulee etualalle ja tulkinta jää taka-alalle) vaan todellakin: laulaa. Ja irlantilaisuus, kyllä se hänestä huokuu kuten sanoit, suorastaan tihkuu läpi.
Hirlii, luulisin että odotettavissa on sinullakin erinomainen konsertti!
Nuoruuden ikimuistoisten kokemusten veroista en uskalla luvata. Tämän vuoden konserttikokemukset muuttunevat ikimuistoisiksi vasta kun aika (tai Photoshop) on kullannut muistot.