Kuten S. totesi eilen Kultsalta lähtiessä, yksi hyviä puolia pääkaupunkiseudun kasvavassa afrikkalaisperäisessä väestössä on, että Afrikan tähtien konserteissa on kunnon meno päällä. Niin oli Khaledin keikalla, ja niin oli Youssou N’Dourin keikalla.
Olen nähnyt N’Dourin kahdesti aikaisemmin: ensimmäinen kerta oli Peter Gabrielin ikimuistoisen Jäähalli-keikan lämmittelijänä soppusyksystä 1986 ja toinen Roskildessa kesällä 2000. Jälkimmäisellä kerralla N’Dour oli ensimmäinen päälavan esiintyjä edellisen illan traagisen, yhdeksän ihmisen kuolemaan johtaneen kaaoksen jälkeen, ja jonkinlaisena kunnianosoituksena uhreille hän teki kesken keikkaa eräänlaisen pyhiinvaelluksen kentän poikki miksaustornille ja takaisin. Ensimmäinen keikka jää muistikuvissa melkoisesti pääesiintyjän huikean setin varjoon, osittain siksikin, että N’Dourin musiikki (ja afrikkalainen popmusiikki ylipäänsä) oli vielä silloin minulle täysin tuntematonta. Erinomainen The Lion -albumi ”Shaking the Tree” -duettoineen ilmestyi vasta vähän myöhemmin.
Alkusyksystä ilmestynyt erinomainen albumi Dakar–Kingston tekee kunniaa ensimmäiselle pohjoisillakin markkinoilla kaupallisen läpimurron tehneelle kolmannen maailman musiikkityylille, reggaelle, ja keikan aluksi MC/perkussionisti ilmoittikin, että konsertin alkupuolella soitetaan reggaeta ja sitten siirrytään N’Dourin perinteisempään musiikkityyliin mbalaxiin. Mikäs siinä, kaksitoistahenkinen Super Etoile de Dakar on kyllä mainio reggaebändikin (vaikka itse levy onkin osittain tehty jamaikalaismuusikoiden kanssa). Värikäs ja kunnon bileisiin laittautunut yleisö oli mukana alusta lähtien, mutta entistä enemmän kybällä sitten kun setti siirtyi vanhempaan klassikkokamaan. Bändin oma tanssijapoika sai tuon tuostakin lavalle seurakseen ja kirittäjäkseen yleisön edustajia – todella osaavia tanssijoita, jotka myös osasivat poistua lavalta tyylikkäästi pikku esityksensä tehtyään. Katsomonkin puolella näkyi liikettä paljon enemmän kuin maanantaisella Gotan Projectin keikalla.
Youssou N’Dour on armoitettu laulaja, jonka julmetun laaja-alainen ääni kykenee välittämään tunnetta kielimuurien yli. Hän on myös erinomainen esiintyjä, joka tajuaa silti antaa tilaa myös muusikoilleen – tällaisen tanssimusiikin yhteydessä tietenkin paljon lukuisille lyömäsoittajilleen, mutta myös loistavalle basistille ja monien klassikoidensa säveltäjälle Habib Fayelle. Vaikka Aallon ala-arvoinen akustiikka yritti taas parhaansa mukaan hukuttaa groovea ja nyansseja puuroiseen salikaikuun, eilisillan keikka oli yhtä kaikki hieno kokemus.
Ja marraskuun konserttiputki jatkuu pian…
Kiitos niin tästä kuin muistakin blogiteksteistäsi. Erityisesti musiikkijuttujasi on aina oikein kiintoisaa lukea, ja monia nimiä niistä kertyy tsekattaviksi.
Mukavaa kuulla, että näistä on iloa!