Habib Koité kannattaa mennä katsomaan, jos hän sattuu keikkailemaan lähistöllä. Tai kannattaa häntä mennä katsomaan vähän kauemmaksikin. Tämä on virallinen suositus.
Eilen Koité palasi muutaman vuoden takaiselle keikkapaikalleen Savoy-teatteriin osana kolmen kitaristi/laulaja/lauluntekijän Acoustic Africa -pakettia – ja taisi tuoda mukanaan käytännössä ison osan Bamada-yhtyettäänkin. ”Akustinen” konsertti oli nimittäin käytännössä ns. elektroakustinen, ja basisti Abdoul Wahab Berthé soitti ihan tavallista viisikielistä sähköbassoa, joten ero ”normaaliin” bändikeikkaan oli lähinnä lyömäsoittajien vähän pienemmät soitinarsenaalit ja balafonin puuttuminen, mutta eipä tuo ainakaan minua haitannut. Musiikki oli hienoa.
Illan kahdesta muusta laulaja-lauluntekijästä Afel Bocoum on minulle yhden levyn verran tuttu; Ali Farka Tourén veljenpojan musiikki luotailee samanlaisia ”aavikkobluesin” maisemia kuin edesmenneen sedän tuotanto, mutta etenkin eilisen live-otannan perusteella tuntuu nojaavan vielä vahvemmin Tinariwen-tyyliseen tuaregimusiikkiin. Koitén rinnalla hän jäi kyllä (ainakin minun mielestäni) solistina vähän vaisuksi tapaukseksi, vaikka pelasikin hyvin yhteen illan musiikillisessa kokonaisuudessa. Zimbabwelainen Oliver Mtukudzi oli pääosin malilaisessa kattauksessa tavallaan outolintu. Itselleni eteläisemmän Afrikan musiikki on jäänyt oudoksi, kun mielenkiinto on keskittynyt – juuribluesin diggailun vuoksi helpommin lähestyttävään – länsiafrikkalaiseen ja erityisesti malilaiseen meininkiin. Vaikka zimbabwelaispopin tasainen rytmipoljento kuulostaa minusta edelleenkin turhan diskomaiselta halkokompilta, Mtukudzin komea lauluääni ja kiinnostavat laulut saivat kyllä kiinnostumaan hänen tuotannostaan – jota tosiaan on julkaistu melkoisesti 1970-luvulta alkaen.
Eilinen kolmen tähden setti muuttui paikka paikoin jammailunomaiseksi – alussa osin Koitén kitaraongelmienkin vuoksi – mutta kyllähän noin leppoisaa soittelua vallan mielellään kuuntelee. Kaiken kaikkiaan yhdeksänhenkisessä ryhmässä oli peräti neljä elektroakustisen kitaran soittajaa, joiden kuviot punoutuivat yhteen kiehtovalla tavalla, jonka voi vain haaveilla hallitsevansa. Tuli taas kerran vain melkoinen hinku päästä edes kerran eläessään todistamaan Festival au Desertiä.
Sarjassamme konsertit joihin olisin halunnut mennä ja olisin mennytkin ellen olisi yksinhuoltaja. Lohduttauduin kuuntelemalla Habib Koitea urakalla konserttipäivän aamuna.
Hyvän asian vuoksi joutuu tosiaan joskus uhrautumaan. Itse olen missannut näkemisen väärtejä konsertteja monta kertaa paljon kehnommistakin syistä. Mutta eiköhän Koitéa nähdä täällä toistekin.