Mika Kaurismäen dokumenttielokuva Mama Africa (2011) toimi, noin periaatteessa, ihan hyvin, mutta jotenkin jäi vähän sellainen fiilis että olisi se tällä(kin) materiaalilla toimia vielä paremminkin.
Aihehan on mitä oivin, ja elokuvansa ansainnut. En koskaan nähnyt Mirian Makebaa (1932–2008) livenä, mikä nyt kaduttaa: hän oli ilmeisen vahva, karismaattinen esiintyjä, jonka tyylikirjo ylsi silkasta jazzista ja eteläafrikkalaisista perinnelauluista vahvaan, moderniin, monikulttuuriseen afrikkalaisfunkiin. Sen lisäksi hän oli demokratian esitaistelija, joka joutui elämään kolmekymmentä vuotta maanpakolaisena Yhdysvalloissa, Guineassa ja Belgiassa ennen kuin pääsi palaamaan kotimaahansa Etelä-Afrikkaan maan demokratisoitumiskehityksen päästyä alkuun.
Kuten monet tietävätkin, Makeban itsensä oli tarkoitus olla mukana dokumentissa, mutta hän menehtyi sydänkohtaukseen Italiassa konsertin jälkeen ennen kuin kuvauksia ehdittiin aloittaa. Kaurismäkin on saanut kuitenkin kuvattua monia Makeban omaisia, läheisiä ja työtovereita eri puolilta maailmaa, ja melkoisen määrän dokumentti- ja konserttimateriaalia 1950-luvulta viimeiseen konserttiin asti. Tästä aineistosta on koottu rakenteeltaan suhteellisen perinteinen elämäntarinadokumentti, joka kattaa aihettaan niin monipuolisesti ja yksityiskohtaisesti kuin puolitoistatuntinen elokuva voi.
Mutta minun silmälleni ja korvalleni elokuvassa on yksi vakava vika, ja vaikka se on tällaisissa dokkareissa perin yleinen vika, se on silti katastrofaalisen vakava ongelma: Mirian Makeba oli huikea laulaja, hieno lauluntekijä ja loistava esiintyjä. Miksi hänen ei anneta laulaa elokuvassa kuin pieniä pätkiä kerrallaan? Joka ikinen loistava (ja vanhempien televisiotallenteiden tapauksessa hyvin huolellisesti ja laadukkaasti restauroitu) konsertti- ja studioesiintyminen on pätkitty älyttömäksi ADHD-silpuksi kun on pitänyt saada taas uusi puhuva pää puhumaan. Kyllä teatterissa olisi mielihyvin istunut vielä puolikin tuntia pidempään, jos olisi saanut katsella kokonaisia esityksiä. Mitä Kaurismäki tykkäisi siitä, jos hänen elokuvansa silputtaisiin puolen minuutin pätkiksi, ja niiden väleissä hänen tuttavansa kertoisivat muistojaan kuvauksista?
