7 väärin

·

Anu ja Kirsti (ainakin) ovat pohdiskelleet kirjailijan seitsemää kuolemansyntiä – tai kirjailijamielikuvan seitsemää kliseetä, jos toisin päin ajatellaan. Tällaiseen meemiin on helppo tarttua, meemiin ja ehkäpä peiliinkin.

I Elitistisyys

Olen kulttuurialan ammattilainen, minulla on takana yliopistotason opintoja, asun Helsingissä ja vaikutan (ainakin vähän) vihreissä. Selvä tapaus, siis. Erääseen peruseiralaiseen eteläslaavilaisten kielten tutkijaan verrattuna olen tietysti pelkkä aloittelija typeryyteen yltävän ylimielisen elitismin saralla.
Mutta arvostan sekä järjestettyä että omaehtoista opiskelua,* arvostan sivistystä, arvostan homma- ja hesarifoorumitasoa parempaa suomen kielen osaamista, arvostan kykyä katsoa asiaa myös muilta kuin mustilta ja valkoisilta puolilta (vaikka en itse siihen aina pystykään), arvostan inhimillisyyttä enemmän kuin isänmaallisuutta. Jos se on elitismiä, niin siinähän sitten on.

II Hankala luonne

Tähän pystyisivät varmaankin S., ystävät ja yhteistyökumppanit vastaamaan paremmin kuin minä itse. Mutta on kieltämättä totta, etten erityisen mielelläni haluaisi asua tai työskennellä kaksoisolentoni kanssa.
Minua on jonkinlaista taipumusta maanisdepressiivisyyteen – oli aika jolloin ammattiavusta olisi voinut olla… apua – ja toisaalta ihan silkkaan haaveilevaan laiskotteluun jolla ei ole välttämättä mitään tekemistä depression kanssa. Minulla on pinttyneitä tapoja. Olen yleensä kohtuullisen pitkäpinnainen, mutta juro mököttäminenkään ei ole poissuljettua. Joskus itkuraivaritkin ovat olleet vähintäänkin lähellä. Joskus olen tullut juoruilleeksi eteenpäin luottamuksellisesti kerrottuja yksityisasioita, mikä kyllä jälkeenpäin on nolottanut ja hävettänyt aivan helvetisti.**

III Päihteiden käyttö

Pidän puna- ja rosé-viinistä. Miksei hyvistä olutlaaduistakin, vaikka niitä on viime aikoina tullut juotua vähän vähemmän. Pidän myös laatuviskeistä, joskin pari kaapissa odottelevaa erinomaista pulloa eivät tunnu tyhjenevän millään. (Jaa, pitäisikö tämä siirtää tuonne ”elitismi”-kohtaan?) Olen ollut toisinaan ainakin huppelissa, joskus humalassakin, joskaan en kovin usein. En erityisemmin tykkää olla humalassa.
Tupakan suhteen olen aina ollut pelkästään päihdekäyttäjä: en polta säännöllisesti, joten hyvä sikari tai piipullinen punaista Amphoraa kihahtavat myssyyn oikein mukavasti ja rauhoittavasti. Nikotiinipilven polttelua tulee harrastettua keskimäärin kerran–pari kesässä, tänä kesänä tosin pari kertaa useamminkin, kun Egyptistä ostetty vesipiippu on otettu käyttöön. (Tuplaomena-aromitupakka, nam!)
Muiden psykoaktiivisten aineiden*** käyttö on jäänyt olemattomiin.

IV Boheemius

Minua ärsyttää tavattomasti, jos tavarat eivät ole oikeilla paikoillaan tai jos sohvalla ja pöydillä kuleksii puoliksi luettuja lehtiä ja kirjoja. Siivoan ihan mielelläni, vaikka olenkin laiska aloittamaan siivoamista. Olen meidän perheen aamuvirkumpi osapuoli. Joskus on ihan kiva piipahtaa kapakissa, vaikkapa kerran kuussa, jos on hyvää seuraa. Pääsääntöisesti olen laiska lähtemään kotoa mihinkään uimahallia etäämmäksi.
Toisaalta olen aina ollut paljon lahjakkaampi kuluttamaan kuin tienaamaan rahaa. Olen suomentaja/kirjailijana matalapalkkahaitarin alarekisterissä, joten tämä on erittäin hankala asia.

V Itsekeskeisyys

Turhaudun ja juroudun, jos en saa elää elämääni juuri niin kuin minä haluan, jos tavarat eivät ole siellä missä minä haluan niiden olevan. Onneksi minulla on hyvin joustava elämänkumppani, joka ei kuitenkaan suostu joustamaan ihan kaikessa. Sellainen ei olisi terveellistä kenellekään.

VI Erakkomaisuus

Viihdyn erittäin hyvin yksin, mutta en loputtomiin. Nykyään en nuku kovin hyvin, jos olen yksin kotona. Tarvitsen kuitenkin melkoisen määrän viikottaista – tai mieluiten päivittäistä – epäsosiaalisuusaikaa. Saatan kyllä silloinkin roikkua netissä, mutta se on eri asia.

VII Tunteellinen (yli)herkkyys

Olen istunut elokuvissa, kuunnellut musiikkia ja lukenut kirjoja tippa linssissä ja pala kurkussa. Olen jurnuttanut mielessäni pikku kinoja suunnattomuuksiin kunnes kaikki tuntuu romahtavan. (Onneksi ne jurnutukset yleensä pysyvätkin siellä mielessä ja kuihtuvat omia aikojaan olemattomiin.) Olen höpsö romantikko.

___

* Siteeratakseni erästä 1980-luvun alun vessanseinäkirjoitusta silloisen Fysiikan laitoksen seinällä: ”Uudet opiskelijat, älkää suostuko koulutettaviksi! Koiria ja kadetteja koulutetaan.”

** Sittemmin olen oppinut välttämään tätä viimeistä sijoittelemalla tositapahtumien pätkiä aivan toisiin aikoihin, paikkoihin, tilanteisiin ja aivan toisenlaisten ihmisten kohdalle sattuneiksi fiktiivisiksi tarinoiksi. Kirjailijuuskin voi olla rakentava tapa olla sietämätön kusipää.

*** Vahvaa teetä, kahvia ja kaakaota lukuun ottamatta.

En suojele teitä taiteelta (tänäkään kesänä)

· 2 kommenttia ·

Viime päivinä on tullut altistuttua kuvataiteelle oikein urakalla. Torstaina kierros alkoi Muu-gallerian No Tricks -näyttelyn avajaisista ja jatkui parin korttelin päähän Tila-gallerian Tässä iässä -näyttelyn avajaisiin. Olen itsekin Muu ry:n (jokseenkin passiivinen) jäsen, mutta syy avajaiskierrokseen oli hyvän ystävämme (ja yhdentoista vuoden takaisten häittemme kaason) osallistuminen näyttelyistä jälkimmäiseen. Ensimmäisessä mukana olevan Hypnopatia-ryhmän kaksikkoon tuli tutustuttua edellisenä iltana biljardipöydän ääressä, joten avajaisissa oli mukava piipahtaa.

Molempia näyttelyitä voi varauksetta suositella, vaikkeivät avajaiset olekaan totisesti mitenkään ihanteellinen aika tutustua kuvataiteeseen. Muun galleriasta poistuessa tuntui suorastaan helpottavalta astua kaupungin kadun hiljaisuuteen avajaisyleisön desibelejä tulvivasta hälystä. Mutta kannattaa käydä katsomassa hiljaisempana päivänä. Molempien näyttelyjen kuvissa on tilaisuuksia uppoutumiseen, ajatuksiin ja oivalluksiin.

Joutsan perinteisen Haihatuksen osalta pitää kyllä pitää kiirettä: näyttely on auki enää tämän viikon. Alkuaan pitkälti ITE-henkiseestä taiteesta ponnistaneessa Haihatuksessa on mukana yhä enemmän ammattimaisempia tekijöitä ja kuvataideopiskelijoita. Mikäs siinä, kun oivaltavuuden laatu ja tietty riemukas karnevalistisuus kerran säilyvät näin hurmaavalla tasolla.

Tämän kesän paketti tarjosi kunnon pläjäyksen hienoja oivalluksia. Liisa Hietasen neulottu ja virkattu realismi (Siwan kassi elintarvikkeineen, lämpöpatteri ja ilmeisen mieleenjääneen vanhan opettajattaren täyskokoinen neulepatsas!) ovat saaneet ansaittua huomiota, mutta itselleni vaikuttavin työ oli Mauri Korhosen ”Ne lähtevät”: ensi silmäyksellä kauniilta, mutta ehkä hieman tavanomaiselta vaikuttanut lintuparvi-installaatio sai aivan uusia tasoja läheltä katsottuna:

”Linnut” ovatkin leipäpussien pussinsulkijoita, päivämääriä.

Edelleenkin riemukkaan räjähtäneeltä ja kotitekoiseltakin näyttävä Haihatus on joka tapauksessa jokakesäinen ilonaihe. Toivon mukaan Joutsan päättäjätkin tajuavat vähitellen, että kovin monelle ei-paikkakuntalaiselle Haihatus on jotakuinkin ainoa syy käydä tuomassa rahaa Joutsan keskustan (muulle) liiketoiminnalle.

Toinen, kulinaristisempi syy käydä seudulla on tietenkin Karoliinan Kahvimylly huikeine kakkuineen ja suolaisine piirakoineen, paikka josta on jotakuinkin mahdotonta poistua muuten kuin vierimällä.

Kiitoksia jälleen kerran ehtoisalle emännällemme Maaritille mökkikutsusta!

 

Miksi pitäisi olla määränpää?

·

Naamattututtava linkitti tämän Talking Heads -klassikon, ja tämä laulu aiheutti jälleen kerran niin hillittömän hyvänmielenpuuskan, että haluan jakaa sen teidänkin kanssanne. Tiedän kyllä, että englanninkielen sanaa ”love” ei pidä tällaisissa yhteyksissä mennä suomentamaan ”rakastamiseksi”, mutta kyllä minä olen tätä biisiä rakastanut aina siitä lähtien kun sen ensi kertaa kuulin joskus 1980-luvun puolivälissä.

.

Tätä videota en ole tainnut koskaan ennen nähdäkään. Samaisen Little Creatures -albumin laulun ”Lady Don’t Mind” videon näin viipyessäni interreilillä tuttavaperheen luona Moersissa, mutta muutenhan minä missasin oikeastaan koko ensimmäisen musiikkivideoboomin elämällä ilman televisiota.

Muistikirjallisuus

· 2 kommenttia ·

Suomalaisen kirjallisuuden seuran kirjallisuusarkisto kerää mielellään talteen, niin, kirjailijoiden arkistoja. Kuten seuran edustajat ovat meille kirjailijoille useassakin yhteydessä toistelleet, kokoelmaan ei haluta pelkästään käsikirjoituksia sunsensellaisia, vaan muutakin materiaalia joka kertoo kirjailijan elämästä ja siitä miljööstä, missä teokset ovat syntyneet. Eikä kiinnostuksen kohteena ole pelkästään nimekkäät, suuret, ”oikeat” kirjailijat: arkistoon otettaisiin mielellään esimerkiksi äitini kirjeenvaihto. Hänhän ei julkaissut runoilijana muualla kuin Nuoren Voiman Liiton julkaisuissa. (Joskus pitäisi käydä läpi hänen kirjoittamansa runot. Niissä saattaisi olla pienen kokoelman tynkää.) Tämä uran nyykähtäminen ennen kuin se kunnolla alkoikaan olisi kirjallisuudenhistoriallisesti kiinnostavaa, kertoo arkistossa työskentelevä ystävä.

(Äiti itse kertoi suunnitelleensa silloisen poikaystävänsä kanssa yhteiskokoelman julkaisua. Suhde kuitenkin päättyi ennen kuin kirja saatiin valmiiksi. Äiti oli kuulemma vannottanut poikista julkaisemaan omat runonsa, että tämä oli sentään sen hänelle velkaa. Ja ex-poikis totteli. Hänen nimensä oli Väinö Kirstinä.)

Olen itsekin kaavaillut siirtäväni ennen pitkää ainakin osan jo julkaistujen kirjojeni materiaalia sisältävistä mapeista arkiston huolehdittavaksi. Jos päätän sittenkin kirjoittaa niille jatkoa, saan toki tutkia omaa aineistoani arkiston tiloissa. Aikaa myöten sinne päätyisi epäilemättä muutakin materiaalia. Esimerkiksi muistikirjoja, jotka Ripsan bloggaus palautti jälleen kerran mieleen.

Aina selaillessani edelleen käytössä olevia muistikirjojani tunnen jonkinlaista epämääräistä noloutta. Ajatellaan nyt esimerkiksi tuota yhtä, joka on Liken mainosmuistikirja jostakin 1990-luvun loppupuoliskolta. Tyylikkäissä, kovissa mustissa kansissa on kultavärillä painettuna kustantamon logo niihin kohtiin selkää ja etukantta missä se olisi oikeassakin kirjassa, ei muuta. Muistikirja on ollut minulla käytössä jo vuonna 1998, siitä päätellen että siihen on luonnosteltu sanoitus sinä kesänä Espoon kesäteatterissa toteutetun Markiisitar de Sade -näytelmän musiikin innoittamaan lauluun nimeltä ”Punainen kuu” (josta minun on tarkoitus työstää vähän valmiimpi äänite joskus lähitulevaisuudessa). Siinä on myös ideointia häälahjatoivomuslistaan keväältä 2000. Siinä on luonnostelma 391:n rakenteeksi, muistiinmerkittyjä unia joita käytin Alshainissa, kohtausideoita Neduihin, muistiinpanoja kokouksista ja monta vuotta sitten järjestettyjen tilaisuuksien suunnitelmia. Mitään merkintää ei ole päivätty. Olen kirjoittanut kirjaan sitä paitsi molemmista päistä, joten merkintöjen aikajärjestyksen päätteleminen on vieläkin hankalampaa.

Pari tuoreempaa muistikirjaa on sentään vähän jäsentyneemmässä käytössä. Kierrekantinen vihko on pyhitetty käännöshankkeille, lahjaksi saatu Tatu ja Patu -muistikirja soitinrakennusprojekteille. Yöpöydän laatikossa on Like-kirjaakin vanhempi muistikirja, johon on laulutekstien, kirjaideoiden, unien sun muiden raapustusten lisäksi liimattu lehdistä leikatut kuolinilmoitukset ja muistokirjoitukset Rami Kuusisesta ja eräästä oman käden kautta poistuneesta arkeologituttavasta. Pieni, takintaskuun mahtuva matkamuistikirja on yhtä kaoottinen kuin nuo isot. Muitakin löytyy, muun muassa paksu, Raamatun uuden käännöksen kansilla varustettu muistikirja, jossa on ainakin 391:n luvuittainen suunnitelma. (Siihen kirjaan sopiva muistikirjavalinta, tietysti: yhtenä teemanahan oli neljännen vuosisadan jKr. fanaattinen kristillinen väkivalta.)

Laulunsanoituksia olen toisinaan repinyt sekalaisista muistilehtiöistä irtikin ja tallettanut mappiin, jonka selässä lukee ”Omia äänimerkkejä”. Joissakin on jopa päiväysmerkintä. Useimmissa ei.

Jos tämä(kin) materiaali päätyisi joskus kirjallisuusarkistoon ja jos joku tutkijaparka yrittäisi joskus a) järjestää aineiston ja/tai b) tutkia erään J. Pekka Mäkelä -nimisen kirjailijan työtä ja jälkeensä jättämää aineistoa, pelkään että tulisin hänen toimestaan moneen kertaan manatuksi ja kirotuksi sotkuisen vihkojen vuoksi. Mutta toisaalta epäilen vahvasti, etteivät vanhemmat tai nuoremmat kollegat ole yhtään sen systemaattisempia. Ehkäpä tutkija on jo valmiiksi tottunut moiseen kaaokseen ja katselee tyytyväisenä, että käsialasta saa sentään sieltä täältä selvääkin. (Paitsi niissä merkinnöissä, jotka olen kirjoittanut bussissa, junassa, metrossa tai puoliunessa. Niiden suhteen itsellänikin on vaikeuksia.) Voi tietysti toivoa, että joskustulevaisuudessa kynänjälkiä on mahdollista ajoittaa.

Mutta toisaalta: sehän ei ole oikeastaan minun ongelmani. Mitäs rupeavat kirjallisuudentutkijoiksi.

Taustalla

·

Hieman (edelleen jatkuvan) kesän festarimuistoja. Hieno, hieno ”Back Burner” kuultiin myös Isobel Campbellin ja Mark Laneganin vahvatunnelmaisella Ruisrockin keikalla.

Laulajaduon dynamiikka on sinänsä mielenkiintoista. Vastoin kaikkia showbisneksen sääntöjä oikeastaan kumpikaan ei tunnu haluavan keskipisteeksi lavalla. Laneganiin kuitenkin helposti suhtautuu sellaisena, vaikka tämä ei ota minkäänlaista yleisökontaktia, ei sano sanaakaan laulamisen lomassa eikä mitään. Yhtyeen kapellimestari/säveltäjä/sanoittaja/sovittaja/tuottaja/sellisti Campbell tuntuu hänkin viihtyvän paremmin hieman syrjemmällä. Musiikki ja tunnelma ovat kuitenkin niin vahvoja, että homma toimii ja etenee ilman (näennäistä) keskipistettäkin.

Steinhöfner

·

Romaanin kirjoittaminen etenee. Ei suunnattoman nopeasti, mutta etenee kuitenkin. Tavoitteena on saada ensimmäinen versio valmiiksi elokuun loppuun mennessä, eikä aikataulu tunnu mitenkään mahdottomalta. Ainakaan vielä. Tällä hetkellä ei niin kauheasti arveluta se pieni tosiasia jota pähkäilin aikaisemmin, kun vielä kompastelin ensimmäisessä luvussa: se, ettei kirjassa oikeastaan tapahdu mitenkään suunnattoman paljoa. Maailmankaikkeutta ei väännetä solmuun eikä alieneja laskeudu takapihalle.* Ajattelin kyllä pistää päähenkilön matkustamaan kirjan loppupuolella Tampereelle, tai ehkä Lahteen, en ole vielä päättänyt kumpaan. Kävihän Mielensäpahoittajan minäkertojakin peräti Helsingissä saakka, ja ajeli oikein metrolla.

Siinä(kin) mielessä on mukavaa saada aikaiseksi välillä jotakin konkreettisempaa. Parisen vuotta sitten treenailin taloyhtiömme bändin kanssa pihajuhlia varten, ja väliin kolmetuntisiksi venyneet treenit osoittivat, että sinänsä muotoilultaan ergonominen omatekoinen nauhaton bassoni on aikamoisen painava kapine. Se, kuten muutkin tekemäni soittimet, on veistetty vanhoista huonekaluista peräisin olevasta koivusta, ja koivu on melkoisen painavaa puuta. Rupesinkin leikittelemään ajatuksella tehdä jonkinlainen tyylikkäämpi puuversio 1980-luvulla markkinoille tulleista Steinbergerin ”päättömistä” bassoista. Jossakin vaiheessa syntyi sitten idea käyttää pikkuruisen lankun esikuvana Höfnerin ”Beatle-bassoa”. Sitä myöten soittopelille vakiintui jo suunnitteluvaiheessa nimi ”Steinhöfner”.

Rakentelu pääsi alulleen helmikuussa, ja nyt ollaan siinä pisteessä että soittopeli on suhteellisen valmis ja soittokelpoinen. Pientä säätämistä ja pikkumokien korjailua on edessä vielä, mutta pääosin homma tuntuu toimivan niin kuin oli ajateltukin. Vekotin istuu aivan mukavasti käteen ja soi niin kuin pitääkin. Tuo jopa näyttää ihan hyvältä, jos ei tutkaile yksityiskohtia liian tarkkaan.

S. tosin nimitti soitinta ”broilerinmuotoiseksi”.

Vaikka tämäkin soittopeli on tehty vanhoista huonekaluista kannibalisoidusta koivusta,** soitin täyttää aika hyvin myös tavoitteen olla suhteellisen kevyt ja ergonominen. Se on myös ainoa bassoni, jossa on kahta oktaavia pidempi otelauta – kaksi oktaavia ja suuri kvartti, jos tarkkoja ollaan. Otelaudan tyvipäästä saa varsin vinkeitä plink-soundeja, ja lankun muotoilun ansiosta sinne yltää aika hyvin.

No niin, takaisin kirjan ääreen. Samalla voi sitten kaavailla seuraavaa soitinrakennusprojektia… joka on näillä näkymin lap steel -kitara. Semmoista minulla ei vielä olekaan.

___

* Mutta toisaalta: vielä on monta lukua aikaa upottaa tarinaan sellaisiakin episodeja. Jos siltä rupeaa tuntumaan, siis

** lukuun ottamatta lankun läpi jatkuvan kaulan kahta vaahterakolmannesta ja hiilikuituvahvikkeita, ynnä tietysti eebenpuista otelautaa, jotka ovat ns. kaupan tavaraa.

Cd-pyörylällinen vailla Jaakko Tepon musiikkia

·

Useampaankin kertaan täällä(kin) mainostettu A Glance Beyond Nature -ääniteprojekti on nyt saanut lopultakin konkreettisen muodon.

Olen kyllä tallentanut musiikkiani cd-r-levyille – hyvinkin paljon – ja jopa myynyt muutaman sellaisen, mutta tämä on itse asiassa ensimmäinen kerta kun musiikillisia tekemisiäni on ikään kuin ”julkaistu” edes monistetulla cd-levyllä.

Parinsadan levyn monistaminen pahvikansineen ei maksanut niin paljoa, ettenkö voisi kuvitella julkaisevani näin lisääkin, ja omempaa musiikkiani, joskus lähitulevaisuudessa. Materiaalia on jo jonnin verran kasassa, ja pistän ennakkomaistiaisia kuulolle tuonnenpana.

Sitä odotellessa A Glance Beyond Naturea voi kunnella projektin omilla nettisivuilla ja jos musiikki innostaa, levyä voi tilata sivujen PayPal-linkin kautta vapaaehtoisella summalla. Tai lähettämällä minulle viestiä sähköpostilla (j. pekka. makela (ät) yrttimaa. net) niin, että ilmoitan tilinumeron.

Hiljaisuus.

·

Tämän aamun uutisten jälkeen ei voi muuta kuin sytyttää kynttilän Norjassa terroristi(e)n joukkomurhassa kuolleiden muistolle ja ottaa osaa heidän läheistensä suruun.

Väistämättä tulee kuitenkin pohtineeksi, miksi yhä edelleen jokaisen terroriteon oletettu tekijä on islamisti, kun tilastojen mukaan lähes kaikki Euroopassa toimineet terroristit ovat ei-muslimeja ja ei-islamisteja.