Juhlaviikkojen Huvilateltta avasi konserttiputken kahdella etelävaltioiden pianistilegendalla. Illan aloittanut Mose Allisonin trio oli jossain määrin hämmentävä kokemus, ja joistakin olan yli kuulemistani tuntemattomien kommenteista päätellen muutamille yleisön jäsenille jopa ahdistavaa. 82-vuotias maestro soitti pianoa hyvin kepeällä, jopa välinpitämättömällä otteella ja lähestulkoon hymisi mikrofoniinsa pieniä, humoristisia tarinalaulujaan, joiden seuraaminen vaati melkoista korvan jännittämistä. Allison otti sooloesiintyjän vapauksia ja säesti itseään huolettomasti laulutekstien ehdoilla, jolloin basistin ja rumpalin oli vain yritettävä pysyä kärryillä. Rumpalin ilmeet olivat hauskaa seurattavaa, ne vaihtelivat leveästä hymystä miltei epätoivoon: Minne se ykkönen nyt hyppäsi…?
Tauon jälkeen lavalle yksinään astellut 73-vuotias Allen Toussaint punaisine, kultakoristeltuine silkkipukuineen oli totisesti toista maata, karismaattinen showmies, huikea pianisti ja hurmaavan lämminääninen laulaja, joka alkuun väitti jättävänsä välispiikit vähemmälle (”New Orleansin ulkopuolella minä tarvitsen tulkin”) mutta jutteli sitten kuitenkin monia leppoisia tarinoita lauluistaan, niitä levyttäneistä tähdistä ja muusta asiaan kuuluvasta. Ja klassikoitahan Toussaintilla piisaa, aina Lee Dorseyn ”Working in a Coalminesta” Robert Palmerin ”Sneaking Sally through the Alleyyn” ja hänen itsensäkin levyttämään ”Southern Nightsiin” ynnä lukemattomiin muihin sävellyksiin, sanoituksiin ja tuotantoihin sekä näiden klassikkojen coverversioihin. Toussaint itse sanoi laulavansa vain näyttääkseen laulajille miten kappaleen pitäisi mennä, mutta kyllä minä tykkään melkoisesti hänen lämpimän pehmeästä ja melodisesta laulustaan. Kertakaikkisen hieno keikka.
