Oliko vai eikö ollut? Kas siitä riita.

Syksyllä 2017 Havaijilla sijaitsevan Pan-STARRS1-observatorion järjestelmät tallensivat kuvia poikkeuksellisesta kappaleesta, jonka todettiin liikkuvan niin kovaa vauhtia ja sellaisella radalla, että sen on täytynyt saapua aurinkokuntamme ulkopuolelta, ja että se oli jo hyvää vauhtia matkalla pois aurinkokunnastamme. Eikä tässä vielä kaikki. Osoittautui että sen vauhti kiihtyi tavalla, jota Auringon painovoimakentässä kiepahtaminen ei voinut aiheuttaa, minkä lisäksi siitä ei havaittu esimerkiksi purkautuvan kaasuja tai muutakaan, mikä olisi voinut aiheuttaa nopeusmuutosta. Sitä paitsi kappaleen heijastama auringonvalo sykki säännöllisesti, joten se ilmeisesti kieppui akselinsa ympäri, ja oli mahdollisesti pitkä ja kapea tai levymäinen. Koska ensi havainnot tehtiin Havaijilla, kappale sai havaijinkielisen nimen ’Oumuamua, joka tarkoittaa suunnilleen ”sanansaattajaa.”

Sattui niin, että Harvardin astronomian professori Avi Loeb oli juuri vähää aikaisemmin ollut mukana suunnittelemassa miljonääri Juri Milnerin Breakthrough Starshot -hanketta, jossa kehiteltiin laserin kiihdyttämien, pienten valopurjeluotainten lähettämistä kohti Alfa Centaurin kolmoistähteä reilun neljän valovuoden päässä aurinkokunnastamme. Loeb olikin ensimmäisiä, joka tuli julkisesti ehdottaneeksi, että ’Oumuamua voisi hyvinkin olla jonkun toisen sivilisaation vastaavanlaisen hankkeen luotain, joka ehkä oli rikkoutunut pitkällä matkallaan… jostakin toisesta aurinkokunnasta, ehkä Vegan suunnalta, josta se meille saapui.

Ilmeisesti Loeb on kokenut saaneensa hypoteesistaan asiatonta pilkkaa, sillä hänen suomeksi(kin) julkaistusta populaaritieteellisestä kirjastaan Elämää avaruudessa – miksi on todennäköistä ettemme ole yksin maailmankaikkeudessa (suom. Nina Mäki-Kihniä 2021) huokuu loukkaantuneisuus.

Kepeästi kulkevassa kirjassa on runsaasti kiinnostavaa asiaa, mutta kovin usein Loeb suhtautuu hypoteesiinsa kuten se olisi jo kiistattomien havaintojen vahvistama teoria, eikä pelkkä (kiinnostava ja ihan varteenotettava) hypoteesi. Lukeminen menee myötähäpeän puolelle aina kun Loeb heittää tiskiin klassisen ”kyllähän Galileolle ja Einsteinillekin naurettiin heidän elinaikanaan” -latteuden tai vaatii tiedeyhteisöltä nöyryyttä, jota hän ei selvästikään itse kykene tuntemaan. Miksi pitäisi, hän tuntuu ajattelevan, kun kerran itse Stephen Hawking on käynyt hänen kotonaan päivällisellä? (Juu, estoton namedroppailu kuuluu sekin Loebin retoriseen keinovalikoimaan.) Kuitenkin Avi Loeb on aiheesta erittäin arvostettu, palkittu ja kunnioitettu astrofyysikko, joten hänellä ei kuvittelisi olevan mitään tarvetta tuollaiseen marianordinmaiseen itkupotkuraivariretoriikkaan.

Itselläni ei tietenkään ole tiedelehtien harrastelijalukijana samanlaisia rahkeita arvioida ja analysoida ’Oumuamua-havaintoja kuin Loebilla. Lukemani perusteella pidän kyllä melkoisen varmana että muuallakin kuin Maassa (ja aurinkokunnassamme) on elämää, joskin on aivan toinen asia onko siellä kehittynyt samankaltaisia ”sivilisaatioita” kuin täällä meillä, ja jos on, ovatko ne ehtineet elinaikanaan lähetellä tähtienvälisiä luotaimia ennen kuin ovat onnistuneet hukuttautumaan omiin jätöksiinsä kuten me täällä näytämme parhaillaan olevan tekemässä. Nähdäkseni on ihan mahdollista että ’Oumuamua tosiaan oli jostakin muualta tullut keinotekoinen luotain, ja olisi todella kiehtovaa jos näin todella olisi: mitään kunnollisia todisteita asiasta on kuitenkin (enää) mahdotonta hankkia: se havaittiin vasta kun se oli jo poistumassa aurinkokuntamme sisäosista sellaista vauhtia, jota mikään meidän kehittämämme laite ei pysty (ainakaan vielä nykyään) saavuttamaan.

Sääli. Täytyy vain toivoa, että jos ’Oumuamuan lähetti jokin muukalaisporukka, he ovat lähettäneet vastaavia laitteita lisääkin, ja jos ovat, täytyy toivoa etteivät ne muut ole ehtineet livahtaa ohitsemme meidän havaitsemattamme. Tämä on niin kiinnostava aihe, etten totisesti toivo että sen suhteen jäädään pelkästään kiukuttelukirjallisuuden varaan.

Olisi myös mukava, ettei tähtitiedettä (ja avaruustekniikkaa) käsittelevän kirjallisuuden kuvitusta ja kaavioita sullottaisi karkealle paperille mikroskooppiseen kokoon, vaan että niille annettaisiin sen verran tilaa että niitä pystyisivät tarkastelemaan muutkin kuin me likinäköiset nenä jokseenkin kirjaimellisesti kirjassa kiinni.