Pitkään väitin aloittaneeni kirjallisuuden kääntäjän urani vuonna 1997 ilmestyneellä Christopher Sandfordin Kurt Cobain -elämäkerralla. Vasta vuosia myöhemmin muistin, että kyllähän minä olen kirjallisuutta kääntänyt aikaisemminkin, ja vieläpä sellaista lajityyppiä jota minulle ei ole sittemmin käännettäväksi tarjottukaan: sarjakuvalla. Minun nimeäni ei kyseisistä teoksista tosin löydy.
Äitini Riitta Mäkelä työskenteli Jaana-lehden toimittajana, kun lehteä julkaissut Lehtimiehet Oy päätti julkaista albumimuodossa sanomalehdissä, muun muassa Helsingin Sanomissa, pyörinyttä amerikkalaisen Gordon Bessin Punasulka– eli Redeye-strippisarjakuvaa. Albumeita tarjottiin käännettäväksi äidilleni, ja hän puolestaan nakitti tehtävään viisitoistavuotiaan poikansa, minut: käännökset julkaistiin äidin nimissä, ja hän kävi käännökseni huolella läpi, mutta pohjatyön tein minä (ja sain siitä jonkinlaista taskurahaa – tuskin käännöksistä äidillekään paljoa maksettiin).
Albumeita ei taidettu julkaista kovin montaa eikä niitä voi varsinaisesti pitää minään klassikkokamana: nyt kun taas muistin koko jutun ja tutkiskelin divaritarjontaa, onnistuin löytämään niitä kaksi – molemmat vuodelta 1977 – ja jouduin maksamaan niistä peräti vitosen hyväkuntoiselta kappaleelta.
Punasulka on peräisin kaikeksi onneksi jo katoamassa olevalta aikakaudelta, jolloin ”huumorissa” katsottiin täysin soveliaaksi pilkata yhteiskunnan heikompia, tässä tapauksessa Pohjois-Amerikan alkuperäisasukkaita. Sarjan ja sen keskushenkilön alkuperäinen nimi ”Redeye” viittaa suoraan alkoholiin ja alkoholismiin, ja juopottelevat intiaanit ovat stripeissä yleinen vitsinaihe – samoin Punasulan intiaaniheimon muukin kädettömyys ja hölmöys. Yhä edelleenkin tekohengitetyn Harald Hirmuisen lailla Punasulka on muka sijoittuvinaan historiallisella aikakaudelle (1800-luvun loppupuolelle), mutta sisältää tuon tuostakin nykyaikaan ja nykyajan kliseisiin liittyviä heittoja, kuten heimon poppamiehen, joka on kiinnostunut ainoastaan rahasta ja golfinpeluusta. Tai Punasulan lihavan ja muutenkin miestään isokokoisemman pirttihirmuvaimon Pikku Kukan, joka ei tietenkään osaa laittaa miehelleen hyvää ruokaa. Mitään muuta olemassaolon oikeutusta hahmolla ei tietenkään ole. Se ettei tällaista kamaa enää julkaista ei johdu sensuurista eikä mistään cancel-kulttuurista tai wokeismista vaan siitä, että tällainen ylimielinen ”huumori” on yksinkertaisesti typerää, tahditonta ja raukkamaista.
(Nimi ”Pikku Kukka” taitaa olla äidin ja minun keksintöä: muut keskeisimmät hahmot oli suomennettu jo aikaisemmin. Itse pidän Tanglefoot-hahmon suomentamista ”Kotivaloksi” varsin onnistuneena, kuka sen on sitten keksinytkin.)
Albumeissa on muutama pidempi tarina ja sitten liuta yksirivisiä strippejä. En taida jaksaa lukea niitä läpi, pikainen selailu kertoo että kyseessä ei tosiaankaan ole mikään unohdettu helmi, ja käännöskin on… no, ihan ookoo, alkutekstiin verrattuna. Kai. Sitä paitsi ykkösalbumin kuplat on ladottu varsin rumalla fontilla ja kakkosalbumi tekstattu jokseenkin kamalalla käsialalla.
