Olen monestikin todennut että kirjallisuuden (ja myös muiden taiteenalojen!) klassikkosivistyksessäni on ammottavia aukkoja. Saara Turusen ja Petra Maisosen toimittama tuore teos suurteoksia (Tammi, nimi on ainakin kannessa kirjoitettu järjestelmällisesti pienellä) osoittaa muutamia aivan uusia, ennen huomaamattomiani aukkoja, mutta toisaalta vinkkailee myös todella kiinnostavia kirjoja joihin käydä käsiksi.
Antologian kaksikymmentä kokenutta kirjoittajaa ovat ilmeisesti saaneet melkoisen vapaat kädet kirjoittaa itselleen ja kirjalliselle ilmaisulleen merkittävistä teoksista ja tekijöistä. Se näkyy tekstityyleissä, jotka vaihtelevat kohtuullisen perinteisistä kirjallisuusesseetyylisistä teksteistä Meiju Niskalan fragmentaariseen kuvaukseen siitä, millaisia reunamerkintöjä hän on tehnyt Tove Janssonin Kesäkirjaan elämänsä eri vaiheissa. Tyylien vaihtelevuus tekee suurteoksista eläväistä luettavaa silloinkin jos sen vetäisee kerralla.
Kirjan kahdestakymmenestä kirjasta olen itse tullut lukeneeksi vain kolme. Anna Kortelaisen kirjoitus A. S. Byattin Riivauksesta saa nyökyttelemään, sillä omat muistikuvani teoksesta mukailevat hänen näkemyksiään. Ranya Paasosen näkemys Leena Krohnin Tainaronista saa ajattelemaan, että tuo lyyrismaaginen sivustakatsojatarina pitäisi lukea ehdottomasti uudelleen, uusin silmin. Milja Sarkola puolestaan on lukenut Lionel Shriverin Poikani Kevinin perin eri kulmasta kuin minä aikoinaan, kulmasta jonka toki ymmärrän, mutta joka ei silti saa innostumaan tarinaan tarttumisesta uudelleen. Minusta romaani oli jokseenkin epäuskottava kuvaus koulusurmaajasta, joka kertojaäidin mielestä oli ollut paha jo syntyessään – mikä oli minusta raivostuttavan kliseemäistä – mutta jonka Sarkola puolestaan oli lukenut äidin pohdiskeluna siitä mitä hän on tehnyt väärin.
Jäljelle jää seitsemäntoista lukematonta klassikkoa, joihin olisi syytä tarttua ensi tilassa. Kunkin lukemisen jälkeen on tilaisuus sitten tarttua uudelleen suurteoksiin ja vertailla omia tuntojaan antologian kirjoittajien näkemyksiin. Teoksen nimen partitiivi ei tietenkään ole sattumaa: kirja ei väitäkään olevansa mikään idioottimainen ”nämä kaksikymmentä kirjaa sinun pitää lukea ennen kuolemaasi” -latteus, vaan ystävällinen, hienotunteinen vihjaus joukosta erinomaisia, lukemisen arvoisia ja ajatuksia – sekä monenlaisia tulkintamahdollisuuksia! – herättäviä teoksia.
Lukemisen arvoinen teos on myös suurteoksissa Zadie Smithin Nimikirjoitusmiehestä kirjoittavan Koko Hubaran esikoisromaani – miltei pienoisromaani – Bechi. Kirjan kertoja, Bechi-niminen nuori helsinkiläisnainen, sopii äitinsä kanssa tapaamisen kantakaupunkilaiseen kahvilaan kertoakseen tälle odottavansa lasta. Äidin ja tyttären suhde on vähintäänkin traumaattinen, muun muassa siksi että äiti on aikoinaan ponnahtanut suomalaisen kirjallisuuden valokeilaan omaelämäkerrallisella esikoisromaanillaan, jossa hän on kertonut jemeninjuutalaisista juuristaan, nuoruudestaan Israelissa ja muutostaan miehen perässä Suomeen – ja Bechin syntymästä sekä avioerostaan Bechin isästä. Bechi, kirjallisuuden opiskelija, on lukenut äidin kaikki muut teokset paitsi tätä esikoista, kaveriensa ihmettelyistä ja painostuksesta huolimatta. Bechi koostuu kertojansa yhden päivän tapahtumista ja pitkistä, kursivoiduista otteista äidin esikoisromaanista. Kuten jotkut muutkin ovat todenneet, kursivoinnit tekevät osasta kirjaa varsin raskasta luettavaa, mutta yhtä kaikki tarina on vaivansa väärti.
