Kategoria: ympäristö

Uurnain aika

Ainakin ennakkoäänestysten perusteella tämänpäiväisten eurovaalien äänestysinto näyttäisi olevan korkeammalla tasolla kuin aikaisemmin. Siksi on vähintäänkin tärkeää, että meistä äänioikeutetuista itse kukin käy uurnan ääressä ilmaisemassa numeraalisen mielipiteensä. Jos ne toiset ehtivät uurnille innokkaammin, heidän kantansa näkyy vahvemmin vaalien tuloksessa. Ja sitähän me emme tietenkään halua. Ja jälkikäteen on turha ruikuttaa.

Ääntäsi vaali

Suomen tasavallan korkeimman päättävän elimen jäsenet seuraavalle nelivuotiskaudelle valitaan eduskuntavaaleissa sunnuntaina 14. huhtikuuta. Puolentoista viikon päästä. Ennakkoäänestys on ollut käynnissä jo monta päivää, ja jatkuu tiistaihin 9.4..

Jos minulla on joskus ollut vaikeuksia nähdä äänestämisessä mieltä, saada aikaiseksi raahautua äänestyspaikalle, olen yleensä ajatellut minulle kaikkein vastenmielisintä ehdokasta. Jos minä en äänestä jotakuta muuta, minulle vastenmielisen niljan suhteellinen osuus kokonaisäänimäärästä kasvaa hivenen, samoin hänen mahdollisuutensa päästä eduskuntaan.

Ei sillä että vaikeuksia uurnalle raahautumiseen yleensä olisi, eikä tällä kertaa lainkaan. Seuraava eduskunta(kin) päättää ratkaisevan tärkeistä asioista. Niinpä kannattaa äänestää, eikä äänestettyä ehdokasta kannata jättää omilleen vaalien jälkeenkään, pääsi hän tai ei. Palautetta ja ehdotuksia voi antaa useamminkin kuin neljän vuoden välein.

Kylmien kesien mies

Nuorna luin paljon ns. löytöretkiä käsittelevää kirjallisuutta. Luulisin, että vanhojen matkakertomusten ja meriseikkailujen lukemisen viehätyksessä oli paljon samaa kuin vain hivenen myöhemmässä mieltymyksessäni tieteiskirjallisuuteen: ne tarjosivat tilaisuuden matkustaa kauas aikana, jolloin pidempien matkojen tekeminen oli meidän velkaiselle perheellemme harvinaista tai mahdotonta.

Törmäsin vasta taannoin Into-kustantamon alkuaan jo vuonna 2016 julkaisemaan, Martti Blåfeldin kirjoittamaan elämäkertaan Adolf Erik Nordenskiöldistä (1832–1901), miehestä jonka ansiosta Helsingin kantakaupungussa on varsin vaikeasti oikeinkirjoitettava kadunnimi. Helsingissä syntyneen ja sittemin Ruotsiin siirtyneen Nordenskiöldin tunnetuin saavutus, ensimmäinen ns. Koillisväylän läpipurjehdus 1878–9, oli tietysti tuttu jo nuoruuden lukuharrastuksista. Tuntuu siltä, että Blåfeld on pitkään työstämässään elämäkerrassa olettanut, että Vega-laivalla tehdyn retken pääpiirteet ovat lukijalle jo valmiiksi tuttuja, sen verran ohimennen tämä toista vuotta kestänyt retki – joka oli itse asiassa myös ensimmäinen koko Euraasian mantereen* ympäripurjehdus – käsitellään.

Sitäkin perusteellisemmin Blåfeld käsittelee Nordenskiöldin lukuisia muita arktisen alueen tutkimusmatkoja, etenkin hänen lukuisia työjaksojaan Huippuvuorilla, joihin paneudutaan niin perusteellisesti että useinmiten muistetaan mainita tärkeimmät tämän aikansa geologian ja mineralogian huippututkijan löytämistä kivennäisistä – ja paleontologisista löydöistä. Hupaisahko on taloudellisessa mielessä vähän tohelon Nordenskiöldin yritys pistää rahoiksi perustamalla yritys, joka olisi louhinut lannoiteteollisuuden käyttöön Huippuvuorten kallioperästä runsaana löytyvää fosfaatti- ja nitraattipitoista koproliittia – toisin sanoen muinaiseläinten kivettynyttä kakkaa.

Tähän aikaan oli iso bisnes rahdata Eurooppaan Perun ja Chilen rannikoilta guanoa – eli merilintujen vuosituhantisia kakkakerrostumia – joten periaatteessa idea oli ihan hyvä. Huippuvuoret on kuitenkin armoton ympäristö millekään kaivostoiminnalle, ja sitä paitsi kasvissyöjädinosaurusten kivettynyt kakka ei ollut kemialliselta koostumukseltaan lainkaan yhtä hyvää kuin kalansyöjälintujen uloste.

Kiinnostavaa kyllä, lukuisat tutkimusmatkat Huippuvuorille ja muualle Artktikseen tekivät Nordenskiöldistä varhaisen vihreän: hänen tutkimuksensa osoittivat kiistatta, että Jäämeren valaskanta oli romahtanut 1600–1800-lukujen hillittömän pyynnin ansiosta, ja hän arveli että ainakin mursu tulisi kuolemaan lähivuosikymmeninä sukupuuttoon, kuten stellerinmerilehmälle oli jo tapahtunut. Myös arktisen linnuston väheneminen ja lajiston köyhtyminen huolestuttivat.

Nordenskiöldillä ei ollut muutenkaan tapana salailla mielipiteitään. Vastikään geologian tohtoriksi väitelleen nuoren lahjakkuuden ura Helsingin yliopistossa katkesi vuoden 1857 tienoilla hänen puhuttuaan turhan julkisesti sen aikaisissa yliopistollisissa liberaalipiireissä yleistä mielipidettä, jonka mukaan Suomi pitäisi palauttaa takaisin Ruotsin alaisuuteen Venäjän vallasta. Hän siirtyi muutaman mutkan kautta aatelissukunsa vanhaan kotimaahan Ruotsiin ja sai sen kansalaisuuden (sekä myöhemmin vapaaherran arvon), ja pari Suomen kenraalikuvernööriä myöhemmin myös vierailut synnyinmaassa sekä tutkimusmatkat Venäjän alueelle onnistuivat ongelmitta. Nordenskiöld tuntuu Blåfeldin siteeraamien kirjeiden perusteella haaveilleen kesien vietosta Frugårdin sukutilalla Mäntsälässä, mutta käytännössä hän vietti useimmat kesä–lokakuun väliset ajat Huippuvuorilla, Grönlannissa tai Koillisväylällä – missä kului itse asiassa toista vuotta, sillä Vega juuttui jäihin Laptevin salmen tietämiin kymmeneksi kuukaudeksi.

Pitkät työmatkat tuntuvat rasittaneen pahasti myös perhesuhteita, sillä Anna-vaimo (os. Mannerheim, tunnetun venäläisen upseerin ja myöhemmän Suomen presidentin täti) jäi pitkiksi ajoiksi yksin huolehtimaan lapsista, asunnoista ja raha-asioista. Blåfeldilla on ollut käytössään runsaasti henkilökohtaista kirjeenvaihtoa ja muuta aineistoa, mutta silmiä rasittavan pienellä painettuna pokkarinakin viisisataasivuisen teoksen painopiste on yhtä kaikki Nordenskiöldin tieteellisessä työssä, joka on, kiistämättä, esittelemisen arvoista.

___

* Nordenskiöldin aikaan Suezin kanava oli jo rakennettu, joten Euraasiasta oli vedellä erotettu siihen aikaisemmin kiinteästi kuulunut Afrikka.

Myrkynlykkäys ei loppunutkaan

Tuoreimmassa minulle asti saapuneessa New Scientistissä oli pieni uutinen täydentämään edellistä bloggaustani Thomas Midgleystä:

Kirjoitin (kuten on uutisoitu), että CFC-ponnekaasujen (eli Freonien) kieltämisen jälkeen Maapallon otsonikerros on alkanut toipua. CFC-kaasujen korvaajaksi kehitetty HFC-32 eli difluorometaani ei vahingoita otsonia edeltäjänsä tavoin. On kuitenkin käynyt ilmi, että HFC-32:n valmistuksessa käytettyä helposti haihtuvaa ja karsinogeenista dikloorimetaania (CH2Cl2) pääsee valmistusprosessissa pakenemaan ilmakehään, ja se vahingoittaa otsonikerrosta. Tuho ei ole niin pahaa kuin CFC-yhdisteiden tapauksessa, mutta kyllä se otsonikerroksen toipumista hidastaa jopa vuosikymmeniä.

Eli tämäkin ratkaisu osoittautui eräänlaiseksi ”insinöörihätäratkaisuksi”, joka korjaa ongelman jota korjaamaan se kehitettiin, mutta aiheuttaa itse uusia ongelmia.

(Tekisi mieleni kirjoittaa loppukevennykseksi toinen kahdesta tietämästäni Veikko Neuvonen -vitsistä, mutta olette te sen kuitenkin jo kuulleet.)

Myrkynlykkääjä

Thomas Midgley Jr. (1889–1944) oli niitä ihmisiä, jollaisia nykytalouden johtohahmoiksi itsensä asemoivat kaipaavat tähänkin päivään: kiistämätön huippuyksilö, innovaattori jonka keksinnöt ratkaisivat vakavia pulmia ja jotka pystyttiin jotakuinkin saman tien muuttamaan patentoitaviksi, taloudellista voittoa tuottaviksi tuotteiksi.

Hänen tunnetuimmissa töissään oli myös piirre, joita minulla on pahana tapana kutsua ”insinööriratkaisuiksi”: näppäriä teknisiä toteutuksia, jotka ratkaisevat nokkelasti vaikean ongelman, mutta joiden sivuvaikutukset saattavat aiheuttaa uusia ja vielä pahempia ongelmia, joiden ratkaisemiseen tarvitaan uusia nokkelia ratkaisuja, joiden aiheuttamien ongelmien ratkaisemiseen tarvitaan uusia nokkelia ratkaisuja, joiden aiheuttamien ongelmien ratkaisemiseen…

Midgleyn kahdesta suuresta keksinnöstä ensimmäinen ratkaisi autojen (ja muiden kulkuneuvojen) polttomoottoreiden tehoa ja hyötysuhdetta heikentävän polttoaineen epätasaisen palamisen (eli nakutuksen) ongelman. Midgley kehitteli puolentoistasataa erilaista yhdistettä, joiden lisääminen bensiiniin esti nakutusta. Eräs onnistuneimmista vaihtoehdoista oli viljasta tislattu etyylialkoholi, mutta lopulta Midgley työtovereineen valitsi suosikikseen tetraetyylilyijyn (Pb(C2H5)4): sitä tarvitsi lisätä bensiinin sekaan paljon vähemmän, se oli halpaa valmistaa ja, ennen kaikkea, se oli patentoitavissa.

Tetraetyylilyijy on myös hyvin myrkyllistä.

Asiasta varoiteltiin laajalti jo siinä vaiheessa kun Midgleyn ja muutaman amerikkalaisen auto- ja öljy-yhtiön perustama Ethyl-yhtiö alkoi markkinoida lisäainettaan öljy-yhtiöille 1920-luvulla, mutta Midgley ja öljy-yhtiöt vähättelivät uuden lemmikkikemikaalinsa ongelmia. Midgley itse pesi käsiään yleisön edessä yhdisteellään ja sanoi voivansa tehdä niin vaikka joka päivä ilman haittavaikutuksia. Hän ei tietenkään kertonut, että hän itse oli jo 20- ja 30-luvuilla ollut useaan otteeseen sairaslomalla lyijymyrkytysoireiden vuoksi. Useita yhtiön työntekijöitä kuoli lyijymyrkytykseen, minkä johdosta Ethylistä kehittyi vähitellen erittäin taitava ja turvallinen lyijy-yhdisteiden käsittelijä. Mutta autojen pakoputkista Ethylin myymä lisäaine tuprusi aina 1990-luvulle asti meidän kaikkien hengitysilmaan, veteen ja keuhkoihin. Lyijy-yhdisteet aiheuttavat suurina pitoisuuksina vakavia hermostovaurioita: liikenteen päästöt ovat kirkkaasti turvarajojen alapuolella, mutta lyijyllä on taipumusta kasautua elimistöön. 1980-luvulta alkaen tetraetyylilyijyn käytön kieltämistä alettiin vaatia yhä äänekkäämmin. Ethyl ja öljy-yhtiöt kiistivät tietenkin jyrkästi että aineessa olisi mitään vaarallista ihmisille tai eläimille – ja tilasivat useitakin arvovaltaisen oloisia tutkimuksia tukemaan kantaansa – mutta lopulta lyijy-yhdisteiden lisääminen polttoaineeseen kiellettiin (pienkoneiden käyttämää lentobensiiniä lukuun ottamatta). Eri puolilla maailmaa kaupunkilaislapsien verestä mitatut lyijypitoisuudet ovat sittemmin vähenneet kolmannekseen.

Midgley itse siirtyi 1930-luvulla ratkomaan General Motorsin omistaman Frigidaire-yhtiön kylmäkoneiden ongelmia. Jäähdytysjärjestelmien tarvitsemina nesteinä käytettiin tähän aikaan useita erilaisia kemikaaleja, jotka olivat joko erittäin myrkyllisiä tai tulenarkoja. Midgley kehitti uuden, edistyksellisen, myrkyttömän ja palamattoman – sekä, ennen kaikkea, patentoitavan – yhdisteen: dikloorifluorimetaani, tuotenimeltään CFC tai ”Freon”, osoittautui myöhemmin myös erinomaiseksi ponnekaasuksi toisen maailmansodan viidakkosotilaiden käyttämien DDT-pohjaisten hyönteismyrkkyjen spraypulloihin. Sodan jälkeen CFC-ponnekaasut levisivät deodorantteihin ja lukemattomiin muihin spray-pulloissa myytäviin aerosolituotteisiin.

Freonit eivät olleet suoraan vahingollisia ihmisille tai eläimille. Vähitellen kuitenkin huomattiin, että niiden päästäminen ilmakehään vahingoittaa ylemmän ilmakehän otsonikerrosta, joka puolestaan (muun muassa) suojaa meitä maanpinnan asukkaita Auringon tuhoisalta ultraviolettisäteilyltä. Otsonikadosta tuli 1980-luvulle niin nopeasti paheneva ilmiö, että monilla seuduilla jouduttiin julistamaan vaaralliseksi 1900-luvun mittaan muodikkaaksi muuttunut auringonottokulttuuri.

Ei liene kenellekään yllätys, että aerosoliteollisuus kustansi isolla rahalla suuria ja näyttävästi julkistettuja tutkimuksia, jotka olivat osoittaakseen CFC-yhdisteet täysin vaarattomiksi. Lopulta rahakaan ei riittänyt todistamaan mustaa valkoiseksi, ja vuonna 1987 saatiin aikaan kansainvälinen sopimus CFC-yhdisteiden käytön rajoittamisesta. Otsonikerroksen arvellan palautuvan entiselleen tämän vuosisadan puoleenväliin mennessä. Tämä ympäristönsuojelullinen voitto on sittemmin antanut toivoa, että myös hiilivetypäästöjen aiheuttamalle ilmaston lämpenemiselle pystytään, kaikista takaiskuista huolimatta, tekemään jotakin.

”Yhden miehen ympäristökatastrofiksi” sanottu Thomas Midgley ei päässyt näkemään, kuinka hänen suurimmat keksintönsä muuttuivat siunauksista kirouksista. Hänen henkensä vei hänen kolmas oma innovaationsa. Hän oli sairastunut vuonna 1940 tuohon aikaan yleiseen tartuntatautiin polioon, joka teki hänen liikkumisestaan vaikeaa. Päästäkseen omin voimin vuoteesta pyörätuoliinsa tämä satojen patenttien mies kehitti nerokkaan köysi- ja taljajärjestelmän, johon kuristuneena keksijä löydettiin marraskuussa 1944.

(Lähteitä: New Scientist, Encyclopedia Britannica, Wikipedia)

Seuraava kerta

Joulunalusviikoksi lensimme Roomaan, ikuiseen kaupunkiin, mistä teimme päiväretken etelämmäksi Napolinlahden ympäristöön. Seutu on Euroopan parhaita viljelysseutuja: suosiollista ilmastoa täydentää tavattoman ravinteikas maaperä. Syy tähän erinomaisen rikkaaseen maahan näkyy kauas. Sen nimi on Vesuvius.

Rooman valtakunnan aikaan, parituhatta vuotta sitten, vuorta pidettiin jotakuinkin harmittomana tapauksena. No, kyllähän se purkautui joskus, mutta purkaukset olivat järjestään mitättömiä ja vaarattomia tuhnuja verrattuna sellaisiin lähiseudun oikeisiin tulivuoriin kuten Stromboli ja Etna. Olihan seudulla tietysti silloin tällöin maanjäristyksiä, mutta niitä on kaikkialla Apenniinien niemimaalla.

Ennen roomalaisia Napolinlahdella oli ollut kreikkalaisten maahanmuuttajien siirtokuntia ja kaupunkivaltioita, kuten lahdelle nimensä antanut Neapolis, ”uusi kaupunki”, ja alkuaan oskilaisten perustama ja väliin etruskeillekin kuulunut Pompeiji. Väki oli vaihtunut, ja jos seudulla vielä kierteli kansantarinoita parintuhannen vuoden takaisesta isosta tulivuorenpurkauksesta, niistä tuskin piitattiin. Seutu oli vaurasta ja kukoistavaa. Neapoliin ja roomalaisten bailukaupunki Pompeijin satamiin laski laivoja eri puolilta tunnettua maailmaa ja kaupunkien vakinainenkin väestö oli yhtä monenkirjavaa ja monikulttuurista kuin satamakaupungeissa yleensäkin – siinä mitassa, että kaupungin lupanaarioissa tarjotut palvelut oli aiheellista esittää kuvina, koska suurin osa asiakkaista ei olisi sanallisia selityksiä ymmärtänyt.

Perimätietoa parintuhannen vuoden takaiseen maailmaan tuskin oli jäljellä lainkaan, kirjoitetusta historiasta puhumattakaan. Niinpä oikeastaan mikään ei etukäteen viitannut siihen, mitä tulisi tapahtumaan 24. elokuuta vuonna 79 jaa.

Edellisenä päivänä oli vietetty vulcanaliaa, roomalaisten tulenjumalan Vulcanuksen juhlaa. Seuraavana aamuna Vesuvius menetti huippunsa ja lähiseudun kaupunkeihin alkoi sataa vulkaanista tuhkaa ja hohkaavan kuumia pikkukiviä. Monet suojautuivat tuhkasateelta sisätiloihin, mikä tuntui oikein hyvältä idealta: roomalaiset talot olivat vankkaa tekoa, tuhatvuotista käyttöä varten rakennettuja. Katot ja seinät eivät kuitenkaan suojanneet kuumuudelta eivätkä myrkkykaasuilta. Sisätiloissa piilotelleet menehtyivät. Ulos rynnänneet, tuhkaa tulvivia katuja pitkin pois kaupungista pyrkivät menehtyivät hekin.

Aikaa myöten huokoisiin tuhkakerroksiin hautautuneet ruumiit mätänivät olemattomiin ja niiden tilalle kovettuneeseen massaan jäi vain luuranko ja edesmenneen muotoinen onkalo. Kun Pompeiji löydettiin uudelleen 1700 vuotta katastrofin jälkeen, jotkut onkalot valettiin täyteen kipsiä ennen kuin vulkaaniset kerrostumat poistettiin ympäriltä. Uhreista, uhrien kuolinasennoista, tuli näin eräänlaisia tosielämän patsaita, joiden sisällä heidän luunsa yhä ovat.

Olen käynyt Pompeijissa ennenkin, kaksikymmentäkuusi vuotta sitten. Se oli merkittävä kokemus lapsesta asti arkeologiasta kiinnostuneelle nörtille, ja vaikuttava kokemus Pompeiji oli nytkin.

Kaupungista on parinsadan vuoden mittaan kaivettu kerrostumien alta esiin seitsemisenkymmentä prosenttia, eikä kyseessä ole mikään ihan pikkuinen kaupunki. Muutaman tunnin kiertelyllä ei ehdi nähdä kuin murto-osan kaduista, taloista ja nähtävyyksistä.

Pompeiji – tai Pompei – on myös arkeologisen museokaupungin viereen noussut moderni pikkukaupunki. Napolinlahden alue on kaiken kaikkiaan tiiviisti asutettua seutua. Viljelmät ja viinitarhat kohoavat korkealle Vesuviuksen rinteille.

Niin ne ovat kohonneet aina. Aina on pitkä aika, monta sukupolvea, lukemattomia sukupolvia sen jälkeen kun seudun aikaisempi asutus pyyhkiytyi päivässä olemattomiin. Sen jälkeen on koettu kansainvaellusten aika, pohjoisen barbaarit, kristinuskon nousu, paaveja, kuninkaita, ritareita, kuninkaita ja lopulta Italian yhdistyminen yhdeksi valtioksi vajaat sataviisikymmentä vuotta sitten. Ihmiset ovat aina asuneet Vesuviuksen rinteillä, jokunen purkauskin on koettu, eikä siinä ole mitään ihmeellistä. Viime purkauksen aikana vuonna 1944, maailmansodan melskeiden jo hiljennyttyä seudulla, kuoli vain parikymmentä ihmistä. Ei paljon mitään. Aina täällä on pärjätty. Joten miksi siirtyä minnekään, kun ei seuraavassakaan purkauksessa varmasti käy sen pahemmin?

Nykyään tiedämme aika paljon enemmän geologiasta ja tulivuorista kuin aikaisempina vuosisatoina ja tuhansina. Pian tulee täyteen parisentuhatta vuotta vuoden 79 purkauksesta, jota edeltävä iso purkaus tapahtui parisentuhatta vuotta sitä ennen. Ja sitä edeltävä parisentuhatta vuotta aikaisemmin. Eivät tulivuoret toimi kuin kellot, mutta jonkinlaista säännönmukaisuutta niissä kyllä on. Vesuviuksen toimintaa seuraa huippumoderni geologinen observatorio ja ison purkauksen varalta on laadittu evakuointisuunnitelmat kaikille vuoren ympäristön asukkaille – mutta lähtevätkö he, vaikka saisivat varoituksen ajoissa? Vai luottavatko enemmän isien ja isoisien tietoon siitä, ettei vanha kunnon Vesuvius tee pahaa kärpäsellekään, tai ainakaan kovin monelle kärpäselle? Ja jos suku on asunut kotitilalla aina – ainakin muutaman sata vuotta – osaisiko sitä muualla elääkään? Eikö olisi parempi mennä kertarutinalla sen sijaan että muuttaisi muualle inisemään?

Pompeiji on vaikuttava paikka, ja rauniokaupungin aukioille sijoitellut Igor Mitorajn suuret pronssiveistokset täydentävät kokemusta vielä tammikuun alkupuolelle asti. Harvoin näkee taidenäyttelyä niin täydellisesti synkassa ympäristönsä kanssa. Ne täydentävät äkkikuoleman kokeneen kaupungin ilmapiiriä omalla, rikkinäisellä surumielellään.

Mutta veistosten lähdön jälkeenkin Pompeiji on vaivan arvoinen matkakohde. Kannattaa myös vilkaista edes bussin ikkunasta kauniille Napolinlahdelle, jonka pinnan alla uinuu Vesuviusta paljon väkevämpi tulenjumala. Campi Flegrei on ainoa eurooppalainen kohde jota on kutsuttu supertulivuoreksi. Kyseenalaisen arvonimen tunnetuimpia haltijoita ovat viime vuosien maanjäristyksistään tunnetun Pohjois-Sumatran Toba ja pohjoisamerikkalainen Yellowstone, jonka kraaterissa sijaitsee nykyään tunnettu kansallispuisto. Tämän kokoluokan vulkaanisiin purkauksiin verrattuna Vesuvius on, pahimmillaankin, pelkkä tuhnu. Jos Campi Flegrein alue purkautuisi sellaisella voimalla mihin se on muinoin pystynyt, ongelmat eivät jäisi Napolinlahden ympäristöön tai edes Italiaan. Ilmakehään sinkoutuva tuhka tekisi muutaman seuraavan vuoden kesättömäksi kaikkialla maailmassa, ja voi olla että maanviljelys muuttuisi pitkäksi mahdottomaksi suuressa osassa Eurooppaa, ehkä Suomessakin. Menneiden vuosimiljoonien supertulivuoritasoisten purkausten arvellaan olleen merkittävässä osassa monissa planeettamme historian suurista sukupuuttoaalloista. Koska ihminen on jo valmiiksi heikentänyt ison eliöstökuntamme osan elinmahdollisuuksia, kovin isoa lisätönäisyä tuskin tarvittaisiin sellaiseen sukupuuttoaaltoon, joka veisi mukanaan ihmisen itsensäkin.

Mitä pitäisi siis tehdä? Pitäisikö tehdä mitään, vai olla ja elellä vain kuten ennenkin? Kuten isät ja isoisät ovat aina eläneet?

Kahdella mantereella

Islanti on jo kauan ollut ”tuonne pitäisi päästä” -matkailulistan kärkikymmenikössä, eikä ensivisiitti saarelle todellakaan tuottanut pettymystä: saari siirtyi saman tien ”tuonne pitäisi päästä uudelleen” -listan kärkikymmenikköön. Viikon reissulla ehtii korkeintaan vähän nähdä mihin olisi kiinnostavaa paneutua perusteellisemmin.

Paikan kiinnostavuus alkaa geologiasta. Islanti on meren pinnan yläpuolelle ulottuva osa Atlantin keskiselännettä, Pohjoiselta Jäämereltä Eteläiselle Jäämerelle ulottuvaa mannerlaattojen rajavyöhykettä, ja geologian kannalta katsottuna saaren länsiosa kuuluu Pohjois-Amerikkaan ja itäosa Euraasiaan.

Mannerten välinen railo kulkee saaren halki ja levenee parisen senttiä vuodessa – kuulemma jotakuinkin samaa vauhtia kuin ihmisen kynnet kasvavat. Mannerten välisen raon ansiosta Islanti on tavattoman tuliperäistä seutua.

Juuri Islannissa sijaitsee se Geysir josta kaikki maailman muut geysirit ovat saaneet nimensä. (Se jää yllä olevan kuvan vasemmalle puolelle parinkymmenen metrin päähän – kuvassa purkautuva  geysir on nimeltään Strokkur.)

Maa hyötyy tuliperäisyydestään melkosen paljon: luontoäidin sisälmyksistä pulppuava kiehuvankuuma vesi tarkoittaa sitä että subarktisen maan sähkön- ja lämmöntuotanto hoituu miltei kokonaan geotermisellä energialla. Kuumaa vettä on niin paljon että sitä riittää rutkasti suuriin avoimen taivaan alla oleviin kylpylöihin, joissa kelpaa lilluskella kesät talvet pelkissä uikkareissa.

(kuva: Sari Eronen-Mäkelä)

Tunnetuin kylpylä, Blue Lagoon, on kaikesta turistico-henkisyydestään huolimatta kokemisen arvoinen paikka: bussi ajaa lähemmäs tunnin verran halki erämaan, jossa ei ole muuta kuin mustaa laavakivilouhikkoa ja harmaankeltaista sammalta, ja perillä on hyvin organisoitu ja toimiva matkailukohde. 38-asteinen sinisensamea vesi on vahvasti suolaista, mutta ei haise sentään yhtä pahasti mädille kananmunille kuin muut kohdalle sattuneet luonnonlämpimät vedet. Siellä lilluu oikein sujuvasti muutamankin tunnin ajan, etenkin kun baaritiskille päästäkseen ei tarvitse nousta vedestä.

Jokaiselle sf-henkiselle turistille pakollinen turistikohde on tietysti Reykjavikin pohjoispuolella sijaitseva Snæffelsnesin niemi ja sen kärjessä sijaitseva uinuva tulivuori, jonka nimenä kartoissa on Snæffelsjökull, mutta jonka minä ja kaikki muut Jules Vernen Matka maan keskipisteeseen -romaania nuorena lukeneet tuntevat yksinkertaisesti Sneffelsinä. Täältä, juuri täältä professori Lidenbrock ja hänen sisarenpoikansa Axel aloittivat myyttisen matkansa syvälle Maan geologisiin kerrostumiin.

Annoin kameran laulaa, sillä monet Islannin maisemat saattoi kuvitella voivansa siirtää tuosta vain ainakin kirjailijan mielikuviksi joistakin toisesta maailmasta – vaikkapa Alshainin kolmannesta planeetasta.

Vuokrasimme neljäksi viimeiseksi matkapäiväksi auton, joka osoittautui erinomaiseksi ratkaisuksi: opimme pian, että erämaan (tai hevosten ja lampaiden perin karujen laidunmaiden) halki kulkevan tien varressa saattoi olla yhtäkkiä viattoman näköinen pysähtymispaikka ja viereisellä kumpareella ihmisiä katselemassa… jotakin. Se jotakin kumpareen takana saattoi olla vaikkapa Keriðin tulivuorikraateri.

Gullfossin kaksoisputous.

Myös Reykjavik antoi itsestään perin viehättävän kuvan. On joskus sanottu, että kaupunki haluaisi olla yhtä aikaa New York (hipsterit ja kahvilat), Berliini (monikulttuurisuus ja taide) sekä Hanko (merenläheisyys, huono sää, pienuus), mutta itse lisäisin listaan vielä ainakin Jyväskylän (uudempien kerrostalojen arkkitehtuuri ja, valitettavasti, Alvar Aallon ja hänen hengenheimolaistensa tekeleet), ehkä myöskin New Orleansin. Myös Reykjavik on perin pientalovaltainen, matala ja laajalle maa-alalle levinnyt kaupunki. Joka kadunkulmassa ei ole bändiä, mutta Islannin musiikkielämä on käsittämättömän vilkasta ja laadukasta: tuntuu että kaikki ne islantilaiset jotka eivät ole matkustaneet Ranskaan jalkapallokisoihin soittavat jossakin kansainvälisesti arvostetussa kokoonpanossa. Yritimme päästä katsomaan mainion laulaja/lauluntekijän Mugisonin vakiokeikkaa pienessä kahvilassa, mutta se oli loppuunmyyty: harmi, sillä hänen monenkirjavat ja monia aineksia yhdistelevät levynsä olisivat luvanneet kiinnostavaa iltaa.

Pitää siis palata saarelle takaisin.

Mutta nyt on aika juhlistaa juhannusta kotikulmilla ja valmistautua puolentoista viikon päästä starttaavaan vuoden 2016 Finnconiin. Minun on määrä tuoda siellä korvillenne jotakin kiinnostavaa kuultavaa.

Eräät tukevat Erää

Viime torstaina, mennessäni taiji-tunnille kuulin lähettyviltä epämääräistä mölinää. Opettaja tiesi kertoa, mistä oli kyse: Tapanilan Erän karatejaosto oli tarjonnut liikuntatunteja turvapaikanhakijoille, ja tätä vastaan protestoimaan oli jostakin roudattu parisenkymmentä mielenosoittajaa. En nähnyt itse mielenosoitusta, mutta jälkeenpäin Erän pakkipaikan reunoilla lojui muutama kyltti, joissa oli sekavanoloisia uskonnollisia viestejä.

Tänään sunnuntaina, ystävänpäivänä, tapanilalaiset ja muut lähikaupunginosien asukkaat kokoontuivat ilmaisemaan tukeaan Tapanilan Erälle ja ansiokkaalle työlle turvapaikanhakijoiden liikuntamahdollisuuksien parantamiseksi. Meitä oli paikalla silmämääräisesti parisensataa. Erän aktiivit ja poliitikot puhuivat, elävää musiikkia soitettiin, makkaraa ja kahvia myytiin. Tähän mielenilmaukseen uskalsi tulla lasten ja lemmikkienkin kanssa.

Olipahan luultavasti ensimmäinen kerta, kun olin mukana tukemassa minkään urheiluseuran toimintaa. Vaikka en olekaan Erän jäsen, olen ollut seuran järjestämillä taiji-kursseilla mukana yhteensä varmaankin toistakymmentä vuotta: monikulttuurista rajojenaukaisutoimintaa sekin. Täytyy harkita sitä jäsenyyttäkin.