Matkalukemiseksi sattui kirja, jossa ei matkusteta. Saara Turusen Sivuhenkilön (Tammi 2018) nimetön päähenkilö istuu enemmän tai vähemmän koko kirjan ajan kotonaan, isän hänelle Ullanlinnasta ostamassa asunnossa huonekasvien keskellä odottamassa, että maailma tulisi häntä tapaamaan. Hän on julkaissut esikoisromaanin ja odottaa, että hänen elämänsä muuttuisi toisenlaiseksi, jotenkin hienommaksi tai loisteliaaksi siksi että hän on nyt kirjailija.
Mutta mikään ei muutu. Hän on edelleen hän, tai minä, ihminen jolla on ystäviä ja omaisia, joille ei kerrota nimiä, koska he ovat olemassa vain suhteessa minään. He ovat sisar, toinen sisar, isä, äiti, ystävä (tai ystäviä, en ole lukumäärästä ihan varma), kirjailijaystävä sekä kuuluisa ystävä. Sitten on myös epämiellyttäviä ulkopuolisia, kuten maan merkittävimmän lehden kriitikko, joka kirjoittaa nuivan arvostelun minän kirjasta.
Oikea Saara Turunen on tehnyt paljon muutakin kuin kirjoittanut esikoisromaanin ja istunut asunnossa Ullanlinnassa, joten en oikein arvaa pitää Sivuhenkilöä muodikkaana ”autofiktiona”. Olen luultavasti ollut läsnä ”Kirjailijaliiton jäsenliiton” (eli varmaankin Helsingin kirjailijoiden, joka on itsenäinen kirjailijayhdistys) homejuustonhajuisessa tilaisuudessa kuulemassa kirjallisuusagenttien kapeita kriteereitä niille kirjoille, joita he haluavat maailmalle kaupata. Turusen minän lailla olen pohtinut, olenko ei-kirjallisilta ominaisuuksiltani jotenkin vääränlainen ihminen tullakseni huomioiduksi kulttuurijulkaisuissa, herättääkseni huomiota, saadakseni palkintoja. Itse olen huonoina hetkinä kuvitellut, että huomiota saadakseni minun pitäisi olla kantakaupungissa vanhassa kivitalossa (tai vaihtoehtoisesti maaseudulla) asuva parikymppinen nainen tai mies, hoikka ja kaunis, kenties lapsuudenkokemusten traumatisoima (tai, miespuolisena, päihderiippuvainen) synnynnäinen lahjakkuus. Turusen minän mielestä huomiota suodaan vain äijämiehille, vain heidän teoksistaan tulee klassikoita: jälkimmäisessä väitteessä on epäilemättä vahvasti perää.
Sivuhenkilön päähenkilön lailla luultavasti jokainen julkaissut kirjailija on tullut huomaamaan, että julkaiseminen muuttaa loppujen lopuksi hyvin vähän. Kirjoja, esikoisteoksiakin, julkaistaan Suomessa paljon. Harvat niistä menestyvät tai saavat huomiota. Hyvä kysymys on, haluaisiko monikaan kirjailija – Turusen minä tai minäkään – kovin monen asian oikeasti muuttuvan: harva kirjailija on niin ekstrovertti että viihtyy kovin hyvin kaikkien tuntemana kasvona.
Kaiken kaikkiaan Sivuhenkilö on vallan sujuvasti luettavaa tekstiä, kun Turusen kirjoitustyyliin ensin tottuu, ja parhaimmillaan herkullista ilmiöidensä kuvauksessa (ne kustantamon bileet!). Kirjan minä ei ole välttämättä kovinkaan miellyttävä henkilö, mutta inhimillinen ja – ainakin joissakin suhteissa – myös samaistuttava itsekeskeisissä pohdiskeluissaan. Teos on tuonut myös ilmeisen hyvin esille, miten sattumanvaraisesti huomio, menestys ja maine taiteen kentällä jakautuu, ja miten harvan ihmisen pintapuolisten mieltymysten perusteella kulttuuriosastot ja -piirit omaa huomiotaan jakavat. Tavallaan Sivuhenkilö toimii mainiona jatkona Mika Waltarin (klassiselle!) Aiotko kirjailijaksi? -oppaalle, joka varoittelee kovasti odottamasta liikoja; Turusen viesti voisi olla, että jos nyt sittenkin rupesit kirjailijaksi ja onnistuit peräti pääsemään julkaistuksi kirjailijaksi, ei kannata sittenkään odottaa liikoja.
Haluan kommentoida edellisen postauksen laulua vähän myöhässä, se herätti ajatuksia ja minun korvaani kappaleessa on todellakin hittiaineksia (laulun rytmitys, iskevät särökitarat). Olen uusio-opiskelija ja ihmisiä joilla on joitain päähenkilön piirteitä tuntuu liikkuvan täällä Otaniemessä. Siihen mainittuun verkostoitumiseen on pikku pakko olla yritystä itselläkin (lähtökohtana eivät vain voi olla vanhempien ja lähisuvun verkostot, koska ne eivät ulotu sinne missä minun työllistymisestäni päätetään). Sanat ovat relevantit ja paljon enemmän tätä päivää kuin esimerkiksi ”Sakaalin” sanat.
Kiitos kommenteista!
Omassa vanhassa tekstissäni oli aika paljon samaa henkeä kuin ”Sakaalissa”, joka siihen varmaankin vaikutti. Mutta ajat ovat muuttuneet, ihmisetkin, ja myös poliitikot… joista pari ainakin tällä hetkellä tähdenlennolta vaikuttavaa oli mielessä, kun kirjoitin tekstiä uusiksi.