Matka vuoden 1991 Hunanin maakunnassa jatkuu reilun kuukauden mittaisen tauon jälkeen. Nyt olemme matkalla Shimeniin, joka esiintyy Hunan-romaanissa vanhan Wade-Giles-translitteraatiojärjestelmän mukaisessa muodossa ”Shihmen” ja lausutaan, muistaakseni, suunnilleen ”Shömen”, missä ”e” hädin tuskin kuuluu.
Kaupunkiin saapuminen tapahtui suhteellisen perinteisellä menetelmällä: Lishui-joen yli ei vienyt siltaa, vaan käytössä oli pienen hinaajan voimin liikuteltava lossi. Tarkkasilmäinen saattaa tihrustaa, että hinaajan komentosillan alle olisi maalattu rauhanmerkki, mutta tihrustaisi väärin: merkissä on päällekkäin punainen, tasapaksu versio ”mersunmerkistä” ja musta ankkuri.
Ensivaikutelma Shimenistä oli tihkusateinen, mutainen, kulunut ja teollistunut. Lossimatkan kaupunginpuoleisessa päässä oli kuitenkin kaupustelija myymässä sokeriruo’on pätkiä, joista saa sopivasti pilkkomalla kerrassaan maukkaan hiilihydraattitäräyksen matkalaisen makeannälkään.
Pääkohteemme Shimenissä oli edelleenkin pystyssä ollut entinen lähetysasema, paikka jossa Helvi oli aikoinaan asunut hyvän aikaa ainoana eurooppalaisena koko kaupungissa. Nykyään paikka on asuintalo. Helvin entisen huoneen oviaukko on suunnilleen luhtiparvekkeella roikkuvan korin ja pyykkinarun takana.
Lähetysasemalla oli aikoinaan myös – tietenkin – sauna. Nykyään pieni siipirakennustila toimii talon pyykkitupana.
Pihamaalla parveilevien paikallisten joukosta kerrottiin, että joku tuntee tyypin joka oli asunut talossa lähetysaseman aikoina, ja häntä lähdettiin hakemaan torilta, jossa hän toimi kaupustelijana.Tämä oli jotenkin tyypillistä koko reissulle: ensinnäkin niin usein joku tunsi jonkun, joka tunsi… ja toiseksi siinä suhteessa, että paikalliset olivat aina valmiita näkemään vaivaa omituisen näköisten ulkkareiden avuksi. Niin, ja siinä suhteessa että minne menimmekin, ympärille keräytyi utelias ihmisjoukko. Välillä olo oli kuin kiertävällä sirkuksella.
Meille esiteltiin kohtelias vanha herra, joka kertoi isänsä toimineen lähetysaseman talonmiehenä silloin kun hän oli itse ollut vielä pikkupoika. Äiti haastatteli Edith-tulkkimme välityksellä häntä(kin), mutta valitettavasti en ole onnistunut löytämään äidin haastattelumuistiinpanolehtiöitä. Yhtä kaikki sijoitin Hunanin Shimenin lähetysasemalle sijoittamaani kohtaukseen myös parivuotiaan, uteliaan pikkupojan, jollainen tämä kohtelias vanha herra ehkä siihen aikaan oli. Johann Caspar Wolff ehkä yöpyi huoneessa, jonka ovi näkyy kuvan yläreunassa.
Me sen sijaan yövyimme Shimenin vierastalossa, joka oli ehkä kulunut ja karu eurooppalaisiin retkeilymajoihinkin verrattuna, mutta täysin kelvollinen yönviettopaikka yhtä kaikki. Minun uniani häiritsi lähinnä äidin kuorsaus, ennen kaikkea ne pitkältä tuntuneet jaksot jolloin hän lakkasi kokonaan hengittämästä.
Vastoin tapojaan äiti kuunteli kun kerroin asiasta, ja meni matkan jälkeen uniapneatutkimuksiin. Hän sai käyttöönsä CPAP-laitteen ja, oman kertomuksensa mukaan, alkoi herätä aamuisin virkeänä ensimmäistä kertaa vuosikausiin.
Seuraavana päivänä, matkalla Shimenistä Jinshiin (Tsingshiin), vaadimme kuljettajaamme pysähtymään, kun huomasimme joella purjehtivan sampaanin. Jotta vaikutelma hetkellisestä siirtymästä vuosikymmenten takaiseen maailmaan olisi ollut täydellinen, vastarannan rinteeltä kuului korviaraastava vihellys ja ohitse kulki höyryveturin vetämä juna.*
Toinen kuva samaisesta veneestä löytyy Hunanin viimeiseltä sivulta.
___
* Hunan-kirjan aikoihin 1930–40-luvuilla Kiinassa oli tosin varsin vähän rautateitä, lähinnä maan pohjois-eteläsuunnassa halkaiseva linja Peipingistä (nyk. Peking tai Beijing) Kantoniin. Itä-länsisuunnassa liikenne tapahtui enimmäkseen jokia pitkin.
