Tämän kerran ensimmäinen kuva on peräisin matkalta edellisen postauksen Cilistä (kirjassa käytetyn vanhan translitteraation mukaan Tzelistä) Zhangjiajieen (Changkiakaihin) ja on varsin tyypillinen näky. Vanhastaan Kiinassa ei ole harrastettu hautausmaita (kuten ei, perinteisesti, esimerkiksi kaikkialla Yhdysvalloissakaan) vaan edesmenneet saivat leposijansa omien peltojen laidasta, parhaasta paikasta tarkkailla myöhempien polvien elämää.
Zhangjiajien kaupungin lähellä sijaitseva, hiekkakivipilareistaan kuuluisa Wulingyuanin kansallispuisto ei liity varsinaisesti Helvi-tädin (alkuperäiseen) tarinaan eikä siten vuoden 1991 reissumme tavoitteisiin, mutta oppaamme halusivat näyttää meille tämän kieltämättä vaikuttavan paikan, jonka maisemat ovat tuttuja vanhoista kiinalaisista maalauksista. Hunan-romaaniin alue pääsi sitten Johannin ja Anneliesen häämatkakohteena.
1930-luvulla alue on ollut huomattavan paljon vaikeakulkuisempaa kuin nykyään. Meille kerrotun mukaan 1960–70-lukujen kulttuurivallankumouksen aikana maaseudulle työhön karkoitetut ”intellektuellit” tekivät polkuja ja louhivat kallioon reittejä pakkotyönä, joka luultavasti vaati aika monen hengen.
Oletin romaania kirjoitaessani, että kuvan kaltaisia lepotaukosyvennyksiä on ollut jo sen tapahtuma-aikoihin – tosin niissä lienee ollut vähemmän matkamuistokauppiaita – ja sijoitin henkilöni sellaiseen huilaus- ja piirustustauolle. Etummaisena kuvassa istuva vanha rouva on muuten kirjassakin pari kertaa vilahtanut entinen sairaanhoitaja ja lähetystyöntekijä Annikki Sipilä, joka vieraili seurueemme mukana vanhalla työalallaan, ja toimi kerran toisensa jälkeen tulkkina. (”Virallinen” Hunanin kristillisen kirkon tarjoama matkanjohtajamme ja tulkkimme Edith Shi istuu hänen takanaan.)
Kantotuoli oli 1930-luvulla yleinen varakkaamman väen kulkuneuvo maakunnan kehnoilla teillä. Zhangjiajiessä niitä oli tarjolla jyrkkien polkujen ja portaiden uuvuttamien turistien tarpeisiin.
Zhangjiajiestä matkamme jatkui jo tutuksi käyneellä Liteacella kohti Dayongia (Tayungia). Matkalla kohdalle sattui jotakin, jota ei ehkä enää Kiinan maaseudulla(kaan) näe: pieni metallivalimo. Siihen aikaan kun kiinalainen kommunismi edes yritti olla kommunismia eikä yksipuoluekapitalismia joku sai nerokkaan idean, että maan teollistuminen saisi vauhtia siitä että joka kylässä ja talossa alettaisiin valaa metallia raskaan teollisuuden tarpeisiin. Niin ei käynyt.
