Yhdysvalloissa opiskellut Saghira palaa kotiin Kuwaitiin ja joutuu etsimään itselleen työpaikan lisäksi paikkaa asua: lapsuudenkoti on myyty vanhempien kuoltua, ja jo aikaa sitten perheen perustaneiden vanhempien sisarusten mielestä olisi aivan mahdotonta, että nuori naimaton nainen asuisi yksikseen. Kun majailu vanhemman veljen teinityttären huonekaverina ei ota onnistuakseen, Saghira muuttaa isoisänsä vanhaan taloon, jossa hän ei ole koskaan edes käynyt. Itse asiassa hän tapaa vuodepotilaaksi dementoituneen isoisänsä nyt ensimmäistä kertaa. Saghiran isä on muuttanut pois oman isänsä luota viisitoistavuotiaana eikä ole ollut tämän kanssa sen jälkeen missään tekemisissä, koska uskoo tämän murhanneen vaimonsa ohella muitakin ihmisiä. Isoisän on myös huhuttu harrastavan nekromantiaa ja muita pimeyden toimia.

Isossa talossa asuu tulokas-Saghiran ja enemmän tai vähemmän tiedottoman isoisän lisäksi myös vanha taloudenhoitajatar ja isoisästä huolehtiva sairaanhoitajamies. Nämä hämmentyvät, kun Saghira tilaa torakoiden, hiirten ja pölyn täyttämään taloon ensi töikseen suursiivouksen. Suursiivous paljastaa portaikon alta piiloon rapatun oven, ja oven takaa huoneen, jossa on täpötäysien kirjahyllyjen ohella viisi luonnollisen näköistä ja kokoista vahanukkea. Yksi niistä esittää Saghiraa, jota isoisä ei ole koskaan tavannut. Pelottavaksi asia käy talon kolmelle (tajuissaan olevalle) asukille, kun vahanuket alkavat vaellella ympäri taloa, ja yksi niistä tappaa tuntemattoman, piirteiltään epämääräisen hahmon.

Kuwaitilaisen Abdulwahab Al-Rifaeen pienoisromaani The Museum of Spirits (Dorrance Publishing, 2017) tuli hankittua Worldconin arabiankielistä spefiä käsitelleen paneelikeskustelun innoittamana, ja seitsemänkymmentäsivuiseen kirjaan oli helppo tarttua Muusikoiden.netin jokavuotisesta miitistä palatessa, fyysisesti väsyneenä mutta psyykkisesti innoittuneena. Al-Riface onnistuu sivuamaan lyhyessä tarinassaan perhetragedian ohella Kuwaitin nopeaa kehitystä köyhästä kalastajakylien yhdyskunnasta ökyrikkaaksi öljyntuottajaksi, ja ristiriitaa Saghiran länsimais-rationaalisen ajattelun sekä perinneuskomusten välillä. Tarina kehittyy lopulta jotakuinkin toisenlaiseen suuntaan kuin miltä aluksi vaikuttaa.

Kiehtovuudestaan huolimatta kirja ei ole vailla ongelmia. Kertomukselle täysin oleellinen isoisän persoona osoittautuu sitten loppujen lopuksi monessa suhteessa erään spefi-tyylilajin perinteen mukaiseksi kliseeksi. (Yritän spoilerien välttämiseksi olla tässä mahdollisimman epämääräinen.) Lisäksi Al-Rifaee on mennyt englannintamaan teoksensa itse (yhdessä Nada Al-Rifaeen kanssa). Etenkin kirjan alkupuolella, ennen kuin tarinaan ehti uppoutua, teksti tuntui kovin geneeriseltä asiakirjaenglannilta, joka hukkasi arabiankielisen alkuteoksen (mahdolliset) sävyt ja tyylin.

Yhtä kaikki The Museum of Spirits on kiinnostava tirkistysaukko sellaiseen spefimaailmaan jota ainakaan täällä maailman nurkalla ei kovin hyvin tunneta.

• Tweet
• Pin It