Ystävä antoi minulle äskettäin D. M. Thomasin romaanin Pääskynen (Swallow 1984, suom. Hilkka Pekkanen), koska kirja sijoittuu Lahden kirjailijakokoukseen. Tai, jos tarkkoja ollaan, kirjan tapahtumat sijoittuva monipäiväiseen kirjalliseen tapahtumaan, joka sijoittuu Mukkulan kartanohotellin tammien katveeseen, kirjailijakokouksen perinteiseen pitopaikkaan. Kyseessä on kuitenkin kirjallisten tarinoiden suullisen improvisoinnin olympialaiset, jossa eri puolilta maailmaa paikalle saapuneet eri maiden edustajat lausuvat usean tunnin pituisia runo- tai proosamuotoisia tarinoita ja yhtä kansainvälinen raati sitten valitsee joukosta voittajan. Alkuun romaanin lukeminen on melkoisen hämmentävää, sillä Thomas vaihtaa useita kertoja ennalta varoittamatta, paikoin epäloogisestikin, olympialais-kehyskertomuksestaan kilpailijoiden tarinoihin, joista suurin osa kirjasta koostuu. Keskeisten henkilöiden kertomuksista vain kaksi jää esittämättä, toinen siksi että se on ymmärtääkseni aika pitkälti Thomasin aikaisemman Ararat-romaanin juoni, ja toinen ilmeisesti siksi, ettei Thomasin kantti tai taidot ole riittäneet tieteiskertomuksen sepittämiseen.
Netistä löytyvissä arvosteluissa Pääskystä on ylistetty monitasoisesta kirjailijan työn kuvauksesta. Sitä romaani epäilemättä onkin, ja vetoaa varmasti niihin joiden mielestä rockbändien kiertue-elämä on oiva aihe rockbiisien sanoituksille. Aivan erityisesti Thomas tuntuu kommentoivan hänen aikaisempia romaanejaan kohtaan (ilmeisesti) esitettyjä plagiointiväitteitä: hän tuntuu haluavan sanoa, että kaikkihan me hyödynnämme kaikkea kuulemaamme ja lukemaamme niin paljon kuin vain ikinä pystymme. Mikäs siinä. Erityisen paljon Thomas leikittelee H. Rider Haggardin Kuningas Salomon kaivoksilla ja mukailee tekstiä hyvän matkaa kohti miltei Pahkasika-maista parodiaa.
Nykylukijan mieleen jäävät kyllä ehkä vahvemmin asenteiltaan kovin kuuskyt-seiskytlukulaiset äijä-niljakkaat seksifantasiat, joiden ilmeinen tarkoitus on kyllä alun alkaenkin saada lukija kiusaantuneeksi. Muutenkaan Thomas ei tavoittanut tämän lukijan sydäntä, mikä osittain saattaa johtua suomennoksesta, jota leimaa kiireen tuntu: kirjan antanut ystävä arveli Pääskystä alun alkaenkin tilaustyöksi, mitä en välttämättä itse usko. Suomennos on kuitenkin haluttu kauppoihin samana vuonna minä alkuteos on julkaistu, joten kiireen ymmärtää (vaikka ei hyväksyisikään).
Kirjan nimi muuten viittaa linnun ohella neuvostoliittolaisiin nuoriin naisiin, jotka koulutettiin hankkiutumaan sukupuolisuhteisiin länsimaisten miesten kanssa kiristys- ja/tai vakoilutarkoituksissa. Kirjaan upotetuista kertomuksista pisin (ja kiusaannuttavin, monessakin mielessä) kertookin nimenomaan (miespuolisesta) neuvostorunoilijasta, hänen matkastaan Yhdysvaltoihin ja amerikkalaisvieraista hänen luonaan Pietarissa. Ja, ennen kaikkea, hänen sukupuolisuhteistaan.
Esa Keron ja Juha Metson Pieni kirja Juhani Leskisestä (Multikustannus 2007) on vähän kummallinen tapaus. Metson hienoja valokuvia viimeisiä vuosiaan eläneestä Juicesta lomittavat Keron siteeraamat katkelmat Juicen sanoituksista ja hänen omat kommenttinsa, joiden keskeinen sisältö on, ettei Kero koskaan nähnyt Juicea keikalla (mutta kuuli kerran nuorena järven yli), tapasi Juicen vain kerran (kun molemmat olivat sairaalassa dialyysissa), ei omien sanojensa mukaan ymmärrä mitään musiikista eikä hänellä ole juuri mitään sanottavaa teksteistäkään. 80-sivuinen muistokirjoituskirja on oikeastaan venytetty versio Keron entisen työnantajan Vironniemen sanomien Kuukausiliitteen runollisemmista valokuvajutuista, ja olisi ehkä toiminut paremmin sellaisena. Jos Kerolla oli ollut muita tavoitteita tätä kirjaa tehdessään, ne ovat menneet minulta ohi; osittain siksi että eripuhe ja jälkisanat on painettu pikkuriikkisillä harmailla kirjasimilla mustalle pohjalle, joten niistä oli perin vaikeaa saada mitään selvää.
