Pari viikkoa sitten, kirkkaana iltana, ruuvasimme naapurin Juhan kanssa kamerani Juhan kaukoputken seurantakoneistolla varustettuun jalustaan ja otimme muutamia kuvia.
Tässä kuvassa ei ole mitään kovin ihmeellistä. Keskellä oleva kirkas tähti on Kotkan tähdistön kirkkain tähti, α Aquilae eli Altair. Sen ja oikean ylänurkan välissä näkyy (tässä kuvassa) hieman punertava, kirkkaahko tähti, γ Aquilae eli Tarazed. Kuvan vasemman alakulman lähellä taas on β Aquilae eli – yllätys yllätys – Alshain. Tämä tähtikolmikko erottuu kirkkaina syysiltoina oikein hyvin jopa kaupunkien valosaasteen keskellä suunnilleen etelälounaassa.
Alshain on kaksois- tai mahdollisesti jopa kolmoistähti, mutta tarvitaan aika paljon järeämpää kuvauskalustoa näyttämään muuta kuin vain järjestelmän kaikkein kirkkain komponentti. Pienempi komponentti Alshain B – se, jonka nimesin Alshainissa ”Pikkuauringoksi” – on niin sanottu punainen kääpiö, eli hyvin himmeä ja (tähdeksi) viileä kohde. Suurin osa maailmankaikkeuden tähdistä on punaisia kääpiöitä. Meidän Aurinkoamme lähin toinen tähti Proxima Centauri kuuluu sekin joukkoon, ja sekin on niin himmeä ettei sitä näe täältä vähän päälle neljän valovuoden päästä paljain silmin.
Tähtikuvaamisen yrittäminen on oiva oppitunti siitä, miten pimeää ja tyhjää maailmankaikkeudessa on. Tähdet ovat kirkkaita jos niitä pääsee näkemään läheltä – kuten me katselemme meidän Aurinkoamme – mutta suurin osa tähdistä katoaa oitis näkymättömiin heti jos ollaan vähän kauempana. Kuvan keskellä oleva Altair on kahdenneksitoista kirkkain taivaalla näkyvä tähti, ja sekin vain siksi että se on tässä aivan lähinaapurustossa, reilun 16 valovuoden päässä.
Muut tähtitaivaalla näkyvät – tai ”näkyvät” – kohteet ovat vielä himmeämpiä.
Tässä kuvassa alaoikealla näkyvä kirkas tähti on α Cygni eli Deneb, isokokoisen ristin muotoisen Joutsenen tähdistön kirkkain tähti, hieman Altairia himmeämpi. Maasta katsottuna, siis. Todellisuudessa se on mielettömän suuri ja järjettömän kirkas tähti yli kolmentuhannen valovuoden päässä – yksi kaukaisimpia paljain silmin näkyviä tähtiä. Kuvan keskivaiheilla näkyvä epämääräisen punertava sumumuodostelma, niinsanottu Pohjois-Amerikka-sumu, on puolet lähempänä. Tähän kuvakenttään mahtuisi useampikin täysikuu, joten sumu näkyy melkoisen isolla alueella taivasta. Näkyisi jos näkyisi: saadaksemme sumua näkymään edes tämän verran otimme Juhan kanssa monta minuutin valotusta, jotka äsken yhdistin yhdeksi kuvaksi ns. pinoamisohjelmalla.
Hubblen ja muiden kaukoputkien kuvissa tähtienväliset kaasusumut näkyvät loisteliaan kirkkaina, mutta ihmissilmällä katsottuna – oli ihmissilmä sitten Maan pinnalla tai avaruudessa, avaruuspuvun silmikon takana – niitä on jotakuinkin mahdotonta erottaa, vaikka sumut levittäytyvät suurelle alueelle taivasta. Babylon 5:n kaltaisissa tieteissarjoissa ja elokuvissa käytetään avaruusalusten taustalla Hubble-kuvia ja saadaan aikaiseksi illuusio, että muualla avaruudessa olisi paljon värikkäämpää, jännittävämpää ja kauniimpaa kuin täällä meidän syrjäkulmillamme.
Mutta jos yhdistetään miljoonia tähtiä ja miljoonia kaasusumuja, saadaan taatusti aikaan jotakin todella kirkasta ja näyttävää, eikö?
Eikö?
No, taivaan halki kaartuva Linnunradan vyö näyttää pimeässä paikassa hyvänä iltana katseltuna tosi näyttävältä. Mutta ei se erityisen kirkas ole. Entäs sitten lähin iso naapurigalaksimme, M31 eli Andromedan galaksi?
Astrofyysikko Phil Plait linkitti taannoin mainioon Bad Astronomy -blogiinsa Travis Rectorin henkeäsalpaavan panoraamakuvan parin miljoonan valovuoden päässä olevasta lähinaapuristamme. Kuva-alan koko olisi oikealle taivaalle levitettynä noin seitsemisen täysikuun leveyttä. Eikös näytäkin komealta, kun käyt katselemassa sitä pihalta iltasella?
Ei muuten näytä. Minä kuvittelen nähneeni Andromedan galaksin paljain silmin (no, silmälasit päässä) pari kertaa teini-ikäisenä, mutta ongelma on siinä, että tiesin jo silloin oikein hyvin, miltä sen pitäisi näyttää: olemattoman pieneltä – Kuuta paljon pienemmältä – juuri ja juuri havaittavissa olevalta soikealta sumuläikältä. Paljain silmin näkyy nimittäin vain aivan kirkkain osa galaksin keskustasta, ja sekin vain hyvin juuri ja juuri, hyvällä onnella. Suurin osa niistä miljoonistä tähdistä on liian harvassa ja liian himmeitä näkyäkseen edes yhteisvoimin.
Me elämme perin pimeässä maailmassa.
