Olen erinäisiä kertoja todennut, että festivaalien – etenkin Roskilden – parasta antia on joutua alttiiksi sellaisille musiikille, josta ei ole koskaan edes kuvitellut voivansa tykätä, ja vielä ehkä sellaisesta maasta, josta ei ole aikaisemmin kuullut yhtään mitään. Tällä tekniikalla on tullut kohdattua muun muassa pakistanilainen sufirockbändi Junoon ja silloin ensimmäistä keikkaansa Malin ulkopuolella soittanut Tinariwen.
Tänään olimme, Helsingissä pysyen, samanlaisen kokemuksen äärellä. Tiesin Peter Maxwell Davisin teoksesta Eight Songs for a Mad King ennakolta lähinnä sen että se on sävelletty vuonna 1969. Olen myös aikaisemmin kuullut kontratenori David Hackstonia paljon vanhemman musiikin parissa ja tiesin hänet loistavaksi laulajaksi. (Hän on myös toiselta ammatiltaan kääntäjäkollegani ja erittäin mukava tyyppi.)
Laulusarjan hullu kuningas on/oli Englannin Yrjö III (1738–1820). Vakavista psyykkisistä ongelmista vanhemmalla iällään kärsinyt kuningas kirjoitti tekstejä ja melodioita lemmikkilintujensa laulettavaksi, ja näistä on jäänyt fragmentteja, joita libretisti Randolph Stow on punonut Maxwell Davisin lauluihin. Musiikilliset ainekset ovat – minun korvani mukaan – peräisin lähinnä ns. modernin taidemusiikin perinteestä, vaikka välillä kuultiin kyllä pitkiä viittauksia vanhaan englantilaiseen tanssimusiikkiin (siis useita satoja vuosia vanhaan) sekä nihkeään yökerhojazziin. Ja tavallaan myös teoksen sävellysaikana hyvin vahvassa luomisvireessä olleenseen The Whohon. Tavallaan… Myöhemmin samankaltaisia melodia-aineksia on ns. populaarimmassa käyttänyt muiden muassa Diamanda Galás, joten mukana oli koko ajan jokunen kahva, mihin korva ja mieli saattoivat tarttua.
Maxwell Davisin teos vaatii sen verran rajuja pyrähdyksiä (kenenkään) äänialan ylä- ja alarajojen tuolle puolen, ettei Hackstonilla ollut aivan kauheasti mahdollisuuksia antaa huikean äänensä soida aivan samalla tavoin kauniin melodisena kuin vaikkapa Bachin vokaaliteoksissa. Melkoista fysiikkaa ja treeniä teos ilmiselvästi vaatii, niin laulajaltaan/monologinäyttelijältään kuin kuusihenkiseltä kamariyhtyeeltä, josta irtosi melkoinen määrä sävyjä ja tehoja.
Kyllä kannatti lähteä kaukaiseen Ruoholahteen asti, Helsingin konservatorion saliin, kuuntelemaan ennenkuulumatonta. Etenkin kun esitys oli ainoa.
