Olen nähnyt Billy Braggin viimeksi vuonna 1985 Roskilden festivaaleilla. Tämä oli se kerta, jolloin hänen jossakin pienemmässä sivulavateltassa heittämänsä keikka keräsi niin paljon porukkaa ja todettiin niin loistavaksi, että hänelle järkättiin seuraavana (tai sitäseuraavana) päivänä toinen setti päälavalle. Sekään ei ollut huono. Yksinäinen lontoolaispoika takoi sähkökitaraansa rosoisella otteella ja lauloi yksinkertaisia, uuden aallon henkisiä lauluja rakkaudesta, tytöistä ja politiikasta. Hienon keikan jäljiltä tuli kuunneltua varsin paljon vähän myöhemmin ilmestynyttä Talking With The Taxman About Poetry -albumia ja etenkin sen tähtihetkeä – väkivallasta, siitä toipumisesta ja Four Topsin musiikin eheyttävästä vaikutuksesta kertovaa ”Levi Stubbs’ Tearsia”.
Sittemmin Bragg on laajentanut repertuaariaan monenlaiseen juurimusiikkiin. Hän on säveltänyt ja levyttänyt Woody Guthrien ennenjulkaisemattomia tekstejä perikunnan luvalla (ja toivomuksesta) ja muutenkin musiikkia, jota nykyään sanotaan americanaksi (jonka Bragg itse määritteli tänään ”kantrimusiikiksi niille, jotka kuuntelevat The Smithsiä”). Olen seurannut hänen tuotantoaan vähän satunnaisesti, mutta mitä olen kuullut, siitä olen tykännyt. Joten tämän illan keikalle oli odotuksia.
Ja kyllä Billy Bragg odotukset lunastikin. Vanhat rallit soivat hyvässä sovussa Guthrien vielä vanhempien ja Braggin uusien kanssa. Sähkökitaran soundissa oli edelleen särmää, samoin akustisessa kitarassa. Välispiikit venyivät välillä niin pitkiksi, että tuttava naureskeli illan setin olleen melkeimpä musiikilla tauotettua stand-uppia. Mutta kyllä Braggilla oli asiaakin. Itseironiaa ja huulenheittoa (joka kohdistui monen monta kertaa erääseen herra Morrisseyhyn) oleellisempaa oli edelleen terävä, ajan ilmiöitä ymmärtävä ja kriittinen yhteiskunnallinen asenne. Sitä tarvitaan, totisesti – siitäkin huolimatta, kuten Bragg itse totesi, että nykyään yhteiskunnallisia näkemyksiään on helpompaa välittää laajemmalle yleisölle twiittaamalla tai youtube-videoina kuin kirjoittamalla lauluja.
Mutta kukapa olisi kutsunut Braggiakaan Suomeen lukemaan twiittejään? Lauluntekijä kutsuttiin, ja täysi Savoyn sali sai erinomaisen annoksen asennetta ja juurevaa musiikkia. ”Levi Stubbs’ Tearsia” ei kuultu, mutta jotakuinkin kaikki muut Bragg-klassikot, joita kaipasin, soitettiin kyllä niiden klassikkoaseman arvoisina versioina. Hieno keikka. Toivottavasti seuraava kerta tapahtuu vähän lyhyemmän tauon jälkeen.
