Yhden vuoden apurahakaudesta on nyt kulunut neljännes. Neljäskin vajaan tuhannenseitsemänsadan euron suuruinen apurahaerä kilahti eilen tilille, kiitoksia vain. Mitä tähän mennessä on syntynyt?

Pinnalta katsoen: ei juuri mitään. Tulevasta romaanista ei ole kirjoitettuna ensimmäistä lukuakaan, ei ensimmäistäkään sivua. Iso osa kirjahanketta varten hankitusta lähdemateriaalistakin on vielä lukematta. Tämän kirjahankkeen suurta projektinhallintauudistusta, työpäiväkirjaa, on kyllä kirjoiteltu ihan kohtuullisesti. Käveltyä on tullut HeiaHeian tilastojen mukaan 313 kilometriä, kroolattua 65 kilometriä, molemmat kirjailijalle äärimmäisen arvokkaan meditatiivisia liikunnan muotoja. Jotain sentään, siis.

En toki kuvitellutkaan että ryhtyisin suoltamaan säkenöivää tekstiä heti ensi kuukausina, tuskin edes ensimmäisen puolen vuoden aikana. Ei kirjoja niin kirjoiteta, tai jotkut saattavat kirjoittaa, mutta en minä. Jotta minä saisin kirjoitettua yhtään mitään, minulla pitää olla kohtuullisen hyvä käsitys siitä, mistä lähdetään ja mihin päädytään, sekä ainakin jonninmoinen suunnitelma siitä mitä sillä välillä tapahtuu, miksi ja kenelle.

Hunan on, kuten mainittu, (minulle) poikkeuksellinen romaanihanke, koska se perustuu todellisen ihmisen aitoon päiväkirjaan. Kyseinen päiväkirja on tavallaan hienoa dokumenttia kadonneesta ajasta, kadonneesta maailmasta ja niiden aikaisista ajattelutavoista, mutta samalla se on miltei raivostuttavan suurpiirteinen sekä historioitsijan että kaunokirjailijan kannalta isoista tapahtumista ja toisaalta välillä miltei pikkutarkka arkisista detaljeista, jokapäiväisten menemisten, tulemisten ja aamuherätysten ajoista. Henkilökohtaisia kriisejä kuitataan parhaimmillaan fraasilla ”en tahtonut tyyntä tietä, sinun tahtosi tien vain” ja heti seuraavassa merkinnässä todetaan, montako henkeä on ollut paikalla jokaviikkoisessa rutiinikokouksessa. Yhdentoista vuoden mittaan kirjoitetussa päiväkirjassa on myös ammottavia ajallisia aukkoja, yksi jopa kokonaisen vuoden mittainen.

Tarinaa on onneksi mahdollista täydentää toisaalta. Käytössäni on päiväkirjan kirjoittajan työstä tehty gradu ja hänen toimintansa takana olleen järjestön historiikkeja, samoin hänen kyseiselle järjestölle lähettämiään vuosiraportteja. Kaikista näistä yhdessä kyllä rakentuu kertomuksen kaari, jossa on riittämiin ainesta romaaniin, dramatiikkaa ja hengenvaarallisia tilanteita, mutta myös mietteliäitä suvantoja. Lisäksi käytössä on paljon materiaalia Kiinan historiasta, yhteiskunnasta (tai sen puutteesta) ja kulttuurista sekä päiväkirjan ajalta että edeltäviltä kolmeltatuhannelta vuodelta ynnä seuraavilta kuudeltakymmeneltä vuodelta. Niitä asioitahan minä olen aikanaan jopa opiskellut yliopistolla saakka!*

Mutta vaikka juonen runko olisikin periaatteessa olemassa valmiiksi tarjottimella, ei se vielä riitä romaaniksi, ei vaikka päiväkirjamerkintöjä sattuu olemaan jo valmiiksi tiedostoon tallennettuna (Alas-taittopohjaan siirrettynä) noin neljän ja puolensadan sivun edestä. Päiväkirjamerkintöjä voi kyllä käyttää tekstin osana, mutta ei kirjankaan keho tanssi pelkkänä luurankona. Tarvitaan lihaa, nahkaa ja sisäelimiä.

Jos käyttäisin päiväkirjan rakennetta suoraan, minulla olisi kirjassa puolen kirjan mittainen johdantojakso, jossa päähenkilö on ensin Englannissa opiskelemassa englantia ja sitten Kiinassa opiskelemassa kiinaa, eikä juuri muuta tapahdu, joitakin puolella sanalla viitattuja ihmissuhdekuvioita lukuun ottamatta. Sitten tummia pilviä alkaisi vähitellen kasautua ja päästäisiin dramaattisiin aikoihin, hetkiin ja tapahtumiin. Huipentumien jälkeen olisi vielä monen luvun verran –  reilut puolitoista vuotta – jäähdyttelyä, jossa ei hirveästi rutiineista poiketa, ollaan vain ja tehdään duunia kaikessa rauhassa. Sellainen ei kaunokirjallisuudessa kovin hyvin toimi. Todellisesta tarinasta täytyy löytää oikea paikka aloittaa, oikea paikka lopettaa ja oikeat paikat kuvata ja kertoa myös niiden väliltä, niin ettei lopputulos muistuta perinteistä suomalaisen suurhenkilön elämäkertaelokuvaturhaketta, sarjaa irrallisia kohtauksia joita ei yhdistä mikään muu kuin päähenkilön mahdollinen läsnäolo.

On mietittävä, kenen suulla ja kenen silmillä tarinaa kerrotaan. Tässä on vielä pienoinen lisäongelma: päähenkilöni – se ihminen joka hän todellisuudessa oli – on minun edesmennyt tuttuni, sukulaiseni, ihminen jota olen aina arvostanut, mutta joka valitettavasti kuoli ennen kuin meillä oli tilaisuutta (ja minulla kypsyyttä) oikeasti tutustua toisiimme. En siis erityisemmin halua tunkea väenväkisin hänen fiktiiviseenkään päähänsä sellaisia asioita, jotka eivät sinne tunnu kuuluvan.

Tässä tietysti on sekin lisäongelma, että kyseinen henkilö oli vuonna 1902 uskovaiseen perheeseen syntynyt viipurilaisen veturinkuljettajan tytär, ja jo tämä kertoo että hän eli jo lähtökohtaisesti hyvin erilaisessa aatteellisessa ja mielenmaisemassa kuin minä tai lähipiirini on koskaan elänyt. Kyllähän me löysimme kontaktipintaa jutellessamme hänen kanssaan hänen viimeisten elinvuosiensa aikana, mutta silti. Monessa suhteessa hän oli aikaansa ja taustaansa nähden poikkeuksellinen ihminen, ja hänen omassa elämässään tekemänsä ratkaisut olivat ajan mittapuulla niin radikaaleja, että on vaikeaa keksiä nykyajasta verrokkeja – mutta silti.

No, minähän olen (hah!) tunnettu näkökulmatekniikan käyttäjänä. (Kyseinen termi löytyy esimerkiksi Alas-romaanin avainsanoista Helmet-tietokannasta.) Voin kuvailla päähenkilöäni ympäristön – tai ympäristöjen kannalta, aivan kuten olen edellisessä romaanissani kuvaillut samaa, dramaattista tapahtumasarjaa usean henkilön ristiriitaisista näkökulmista. Tässä tietysti on osittain samoja ongelmia: nämä ympäristönkin henkilöt ovat väistämättä aikansa lapsia. Ja jos käyttäisin oikeita, nimettyjä henkilöitä, tullaan taas siihen että pistäisin todellisten henkilöiden päähän ja suuhun asioita jotka eivät sinne välttämättä sopisi. En minä oikeusjuttuja pelkää, mutta jos pitää käyttää kaunokirjallisen itsekkäästi suoraan hyväkseen jotakuta todellista ihmistä (tai hänen sukulaistaan) murjomalla hänen elämästään sellaista fiktiota jota kyseisen tyypin elämään ei todellisuudessa liittynyt, teen sen mieluiten vain silloin jos siihen on todellinen tarve ja pakottava syy.

Todellisten päähenkilöitteni elämän ihmisten pohjalle voi toki rakentaa fiktiivisiä hahmoja. Tämä antaa jo enemmän pelivaraa. Voin myös lisäillä tarinaan kokonaan fiktiivisiä hahmoja ja tapahtumia. Pelivara kasvaa entisestään Olen myös sanonut – ja siitä pidän kiinni – ettei tästä ole tulossa tavanomaista historiallista romaania, että tähän tulee mukaan myös spekulatiivinen, reaalifantastinen elementti. Sekin antaa pelivaraa. Itse asiassa tulin nostaneeksi esikoisromaanissani eräälle huomaamattomalle, syrjäiselle seinälle proverbiaalisen haulikon, jolla olisi mahdollista ampua täräyttää tässä romaanissa, ehkäpä vain ihan hiljaa pihauttaen, monen huomaamatta. Vähän samaan tapaan kuin tein Muurahaispuussa. En tiedä vielä, teenkö tällä niin. Aika näyttää.

Tällaisiin asioihin olen käyttänyt paljon aikaa ja ajatuksia ensimmäisten kolmen apurahakuukauden aikana. Ongelmanratkaisupohdiskelu on synnyttänyt myös ongelmanratkaisuideoita, hyvinkin monia. Hanke siis etenee oikeastaan vallan hyvää vauhtia. Seuraavaksi olen ajatellut tehdä pois kuleksimasta erään aikaa sitten sovitun käännöstyön. Suomentamisen aikana jatkan lähdemateriaalin lukemista ja romaaniasioiden pohdiskelua. En varmaankaan aloita itse kirjoitustyötä vielä sittenkään kun käännös on valmis – ellei tarina sitten ala olla mielessä niin valmiina että se tunkee itseään väkisin tekstiksi.

___
* Minulla oli aikoinaan tarkoitus tehdä sivuaineopintokokonaisuus Itä-Aasian tutkimus -nimisestä oppiaineesta. Homma kaatui kielellisiin asioihin: tajusin, että joutuisin opettelemaan kiinan lisäksi, nollasta lähtien, vähintäänkin alkeiskurssin verran myös korean ja japanin kieliä. Kuten epäilemättä tiedättekin, nämä kielet eivät ole mitään sukua toisilleen ja kaikilla on oma kirjoitusjärjestelmänsä (joskin kiinalaisia merkkejä käytetään sekä japanissa että koreassa oman merkistön täydennyksenä, eräänlaisina sivistyssanoina). Urakka alkoi vaikuttaa sen verran toivottomalta että päätin ruveta tosissani kiinnostumaan kulttuuriantropologiasta, joka osoittautui sekin erittäin antoisaksi (ja myöhemmille kirjallisille tekemisille hyödylliseksi) alaksi.

• Tweet
• Pin It