Helmikuussa 2004 oli jännät paikat, kun esikoisromaanini 391 julkaistiin. Olen siis ollut julkaissut romaanikirjailija jo kymmenen vuotta.
S:n kanssa olimme vitsailleet pitkin syksyä, kuinka keväällä ”alkaa se julkisuusrumba”. No… taidettiin minua haastatella yhteen tai kahteen lehteen. Vironniemen harhaanjohtavasti nimetyn paikallislehden Helsingin sanomien esikoiskirjailijakilpailuunkaan minua ei kelpuutettu. No, ehken olisi ollutkaan kauhean filmaattinen julkkis. Onneksi pitivät tunkkinsa… Oikeasti: en tiedä, odotinko sen ihmeempiä. Ainakaan ei käynyt niin kuin aina uhkaillaan, että toisen kirjan saama esikoista vähäisempi julkisuus olisi tullut pettymyksenä. Alshain oli esillä suunnilleen saman verran kuin 391, paitsi että arviot olivat kautta linjan paljon myönteisempiä.
Tasaiseen tahtiin on edetty senkin jälkeen. Arvostelut – sekä bloggareiden että ns. oikeiden kriitikoiden kirjoittamat – ovat olleet keskimäärin kohtuupositiivisia, palaute muutenkin hyvää, myynti luullakseni suomalaisen kirjallisuuden keskitasoa, eli muutamia satoja kappaleita vuodessa: sen verran, että kustantaja on mielihyvin julkaissut aina seuraavankin romaanin. Siinä suhteessa olen ollut monia virkasisaria ja -veljiä onnellisemmassa asemassa.
Sisaret ja veljet, muut kirjailijat, ovat olleet näiden vuosien kertakaikkisen hienoja asioita. On tullut loistavia tilaisuuksia tavata upeita ihmisiä, puhua kirjallisuudesta ja kaikesta muusta mitä maailmaan mahtuu, ystävystyttyäkin. Tämä alkoi valjeta minulle jo vuoden 2004 kesällä Urjalassa, jonne minut kutsuttiin Pentinkulman päivien yhteydessä pidettävään esikoiskirjailijaseminaariin. Meidän vuosikertamme oli (ainakin kuulemma läsnäolleille ikimuistoiseen edeltäjäänsä verrattuna) vähemmän kostea ja kaoottinen, mutta se sopi meille oikein hyvin. Niiltä jäljiltä osasikin jo odottaa, että myöhemmin Mukkulan ja Messilän kirjailijakokouksissa sekä Kirjailijaliiton eri tapahtumissa (sitten kun liittoon pääsin toisen romaanin ilmestymisen jälkeen) on tiedossa hyviä tyyppejä, samin muissa kulttuurialan järjestöissä. Kirjailijaliitolla ja joillakin kirjailijoilla on perinteisesti maine, mutta vaikuttaa vahvasti siltä, että sellaiset kirjailijat eivät pahemmin tilaisuuksissa käy tai kollegoiden kanssa tapaile. Niinpä heistä ja heidän mahdollisesta ylemmyydentunteestaan tällaista, hah, halpahintaisemman aihealueen kirjailijaa kohtaan ei ole havaintoja eikä harmia. Me muut olemme saaneet jakaa ilojamme, surujamme, arkeamme. juhlaamme, kokemuksiamme ja näppäriä vinkkejä erinomaisessa sovussa ja hyvässä hengessä.
En voi väittää, etten lainkaan kadehtisi niitä kollegoja, joiden teokset nousevat palkinnoille, myyntilistoille tai joiden teoksia käännetään ulkomaankielille (mikä sinänsä ei yleensä tiedä juurikaan rahaa eikä sen puoleen mainettakaan). Mutta toisaalta: olen pystynyt jatkamaan kirjojen kirjoittamista itselleni mielekkääseen tahtiin, itselleni mielekkäistä aiheista, itselleni mielekkäällä kerrontatavalla. Vaikka myyntirojaltit ovat jääneet pienenpuoleisiksi, minut on sentään katsottu säännöllisesti apurahojen arvoiseksi. Kaipa se merkitsee, että kirjoittamiseni on sentään kohtuullisen monen ihmisen mielestä vaivan arvoista.
Kuten olen tainnut monesti todeta, olen aina tiennyt – siis haaveillut – kirjailijaksi tulemisesta, kuten moni muukin. Minun kohdallani tällainen onnistumislottovoitto lopulta tapahtui, ja kirjailijan arkinen työ on osoittautunut itse asiassa aika helkutin mukavaksi. Parempi työ tämä on kuin mikään niistä monista muista, jota on tullut kokeiltua. Paitsi kirjallisuuden suomentaminen. Se on hienoa hommaa. Ei siitäkään pahemmin makseta – apurahoinakin paljon vähemmän kuin kirjailijoille – mutta helkutin hienoa hommaa se on. Kun vain pystyisi jatkamaan näissä molemmissa hommissa tästä eteenkinpäin. Toiset kymmenen vuotta, ehkä kaksikymmentäkin: eläkekertymä tulee olemaan sen verran pieni että lienee sikälikin aihetta jatkaa töiden tekemistä hyvän matkaa yli kuudenkymmenenviiden. Niin kauan kuin tilataan, toimitetaan, ateljeekritisoidaan, oikoluetaan, painetaan, luetaan, julkaistaan ja kustannetaan. Ja niin kauan kuin on intoa tehdä. Ei sitä aina ole ollut, mutta huonompinakin, epäinnoittuneempinakin hetkinä on ollut hyvä muistaa että on niitä helkutin hienojakin päiviä tässä nähty, koettu ja kirjoitettu.
Tämmöistä se on ”meitin tämmötten tavallisten ihmisten (= kirjailijoiden) elämä”, Leppäsen Preetiä vapaasti siteeraten. SKL:ssa on jotain liki 700 jäsentä. Ajatusleikki: jos kyselisi kaduilla ihmisiltä montako kirjailijaa suomalaista tiedät/olet lukenut, niin hyvä jos osaavat viisi mainita. Jos kysytttäisiin meiltä jäseniltä ilman jäsenluetteloa, saattaisi määrä tuplaantua/triplaantua. Vai pessimistikö olen? Olen kirjailijana Sinua 10 vuotta vanhempaa vuosiluokkaa, 1994, iältäni Sinuun verrattuna tuplat. Ole onnellinen että olet saanut julkaista niinkin hyvin kuin olet. Minä työnsin 18 kirjaa 20 vuodessa, koska aloitin niin kypsässä iässä kuin 55 v. Niistä 15 teosta kaunoa. Nyt en enää jaksa iän, tänä vuonna 75v, ja vakavan sairauden takia, mutta seuraan kyllä ja luen muita. Pariin kolmeen lehteen kolumnoin. Seepra ja juovat… Sinulle jaksamista. Ehdit vielä paljon. Ja Sinulla on musiikki ja muut työt, käännöset muun muassa.
Kiitos kannustuksesta, Seppo!
Olet epäilemättä aivan oikeassa monessakin asiassa. Julkaisutahdin suhteen tiedän itsekin olleeni julmetun onnekas.
Suurinta osaa kirjailijoista ei suuri yleisö – lukevakaan yleisö – tosiaankaan tunne, ja jos tuntee, tuntee nimenä kirjan kannessa, ei muuten. Luulen kyllä, että monelle kirjailijalle tämä on toivottukin tilanne: julkisuudessa pörräämisen perään olijat hakeutunevat enimmäkseen muille aloille, sellaisille joissa suurin osa työstä ei ole yksin työhuoneella istumista, miettimistä ja kirjoittamista.
Kirjailijuus vedonnee enemmän meihin lievästi autistisiin/aspergerisiin ja muihin omissa oloissaan viihtyjiin, jotka nauttivat rauhasta ja hiljaisuudesta.
Ei sillä, kyllähän niille kirjoille on mukava saada julkisuutta, vaikka itse viihtyisikin enemmän sinä bussimatkustajana, johon kukaan ei kiinnitä huomiota ja joka siksi kuulee mielenkiintoisia tarinanituja kanssamatkustajien keskustelujen lomassa.