Yksi omissa oloissa kotona työskentelyn – lähityön, ei etätyön – parhaita puolia on mahdollisuus olla paljain jaloin. Kuulun niihin ihmisiin, joiden mielestä sukat jalassa – kengistä puhumattakaan – on vaikeaa ajatella ja tehdä työtä. Silloinkin kun olen ollut töissä muualla – etäällä – olen suosinut sisäkenkiä, jotka saa nopeasti potkaistua pois jalasta heti kun on käynyt hakemassa uuden kupillisen kahvia ja ryhtyy tekemään töitä.
Silloin harvoin kun ajan autolla pitkiä matkoja – autoilen ylipäänsä harvoin ja jos autoilen, yleensä vain pitkiä matkoja – ajan myös mielelläni paljain jaloin. Kun varpailla on tilaa heilua ja kipristellä, jalka pysyy rennompana ja reaktiokyky nopeampana. Olen pitäytynyt sinnikkäästi paljasjalkaisena myös taiji-tunneilla, vaikka suurimmalla osalla ryhmää on sisätossut.
(”Oikeat” kiinalaiset harrastavat taijia yleensä kengät jalassa, on opettaja kertonut, mutta syy on kuulemma ainakin osittain siinä, että japanilaiset harjoittavat budolajeja usein paljain jaloin ja mikä on japanilaista ei kiinalaisen mielestä voi olla hyväksi. Hieman maiden välistä historiaa tuntevana ymmärrän kyllä tunteen.)
Viime syksynä rupesin ihmettelemään, miksi kaikesta tästä huolimatta sipaisen aina automaattisesti pihakengät – kesällä sandaalit, talvella reiskat – jalkaan kun käväisen vaikkapa postilaatikolla. Eihän meidän pihamaalla ole mitään pelottavaa eikä mitään erityisen viiltävääkään. Keväällä päätin ryhtyä toimiin ja jätin systemaattisesti kengät eteiseen. Ajattelin, että otan kengät käyttöön vasta kun jalkapohjia alkaa paleltaa.
Alkuun välttelin pihatien kivituhkapintaa ja kiersin nurmikon kautta. Vähitellen en edes huomannut siirtymää sileiltä betonilaatoilta karhealle kivituhkalle, paitsi siinä mielessä että jalkapohjista levisi muuhun kehoon mukavaa kihelmöintiä, vahän niin kuin jalkapohjia hierottaessa (minkä elaboraatimpaa versiota on toisinaan markkinoitu ”vyöhyketerapiana”). Mielenkiintoista kyllä, huomasin vaistomaisesti pysytteleväni aina edellisellä materiaalilla niin pitkään kuin mahdollista, myös karhealla kivituhkalla, vaikka seuraavana, ihan postilaatikoiden luona, olisi ollut sileänmukavaa asfalttia. Ainakin osa tiedostamattomasta mielestä on perin konservatiivista.
Mutta kenkienlaitto-automatiikan olen saanut purettua. Toisinaan joudun piha- tai puutöihin mennessäni muistuttamaan itseäni, että nyt kengistä voisi olla hyötyä, kun on tekemisissä sälöjen ja muun terävän kanssa. Postilaatikkoa kauemmas mennessä käytän kyllä yhä kenkiä (kuten jalkapöydissä yhä kesähelteiden jäljiltä näkyvistä sandaali-rusketusrajoista huomaa). Mutta kotipihasta on tullut jalkapohjien valtakuntaa. Se on sitä edelleenkin, sillä niin kylmäksi maanpinta ei ole vielä jäähtynyt. Nurmikko tosin on kasteaamuina viileämpää, joten sitä kautta tulee nykyään harvemmin koukattua. Kenkäkauden alku häämöttänee kuitenkin lähitulevaisuudessa, sillä en ole enää niin cool kuin joskus parikymppisenä, jolloin saatoin kävellä paljain jaloin lumihangessakin ainakin lyhyitä matkoja.
Mutta vielä jalkapohjat saavat koskettaa kotiplaneettaansa.
Minäkin käyskentelen mökillä paljain jaloin aina, kunhan nyt ei ole ihan räntää maassa 🙂 Alkukesästä se on melkoista au-au-au-astelua, mutta pian käpälät tottuu.
Kaupungissa ei valitettavasti juuri uskalla paljain jaloin tepastella, lasinsiruja voi olla missä vaan :/
Nopeammin tuohon tosiaan tottui kuin kuvittelinkaan.
Meillä on onneksi rauhallinen ja siisti piha astella, paljon enemmän sitä paljain jaloin kävellessä katselee tietä edessään kuin kengät jalassa, tietoisesti tai tiedostamatta.
Okei, nyt olen alistunut: eilen oli sen verran viluttavaa kävellä postilaatikolle että olen ottanut kengät käyttöön.
Tuo olisi kyllä miellyttävää, jos en olisi sellainen vilukissa, että tarvitsen välillä kesälläkin villasukkia, jos jostakin vetää edes vähän. Talvella kotona kahdet pörrösukat päällekkäin, vaikka sisäilma on lämmin. Ehkä tuo on vähän sama kuin minulla liian ahtaat paitojen pääaukot. Joudun leikkaamaan t-paidoista yms. kaulukset pois ja tuunaamaan rööriä kaulan ympäriltä avarammaksi, ettei tule kuristavaa tunnetta. Onneksi en ole mies, niin ei tarvitse edes miettiä hirttos… siis kravattipakkoa.
Yksilöitä olemme, ja hyvä niin. Kravatti on kieltämättä yksi ihmiskunnan kammottavimpia keksintöjä. Onneksi olen onnistunut välttämään sen käyttöä suurimman osan aikuisikääni. (No, olen käyttänyt solmuketta, joka on yhtä lailla kaulan ympärillä, mutta ei näytä sentään yhtä paljon hirttosilmukalta eikä orjan kahleelta.)