Eletään tulevaisuutta. Luovuus on kielletty. Toisinajattelijat murskataan ja muutetaan tahdottomiksi zombeiksi. Muutama kapinallinen on vielä olemassa. Heidän on löydettävä maailman viimeinen sähkökitara ja pelastettava maailma rockin avulla.
Ei, kyse ei ole Rushin aynrandimaisesta 2112-teemalevystä eikä mistään sen uustulkinnastakaan, vaan Lontoon Dominion-teatterissa jo kahdettatoista vuottaan pyörivästä musikaalista nimeltä We Will Rock You, joka – yllätys yllätys – perustuu Queenin musiikkiin. Randilaisen painostavan sosialistivaltion tilalla on yhtä painostava monikansallinen suuryritys ilkeine toimitusjohtajineen, randilaisten omalla työllään rikkauksiin uurastavien sankarien tilalla tulevaisuuden Lontoon hylätyillä metroasemilla luuhaavat ”boheemit”. Ja se etsittävä kitara on tietenkin Brian Mayn ”Red Special”, jonka hän rakensi kuusitoistavuotiaana isänsä kanssa ja joka on ollut koko musiikkiuran hänen tärkein instrumenttinsa.
Ben Eltonin tarina ei kauheasti jaksa sykähdyttää: se on laimean kliseinen sekoitus mukayhteiskunnallista halpascifiä ja teini-ikäisiä itsensälöytämis-supersankarifantasioita. Queen-klassikoiden sanoituksia on muokattu sieltä täältä niin että ne on saatu sopimaan tarinaan tai ainakin tuomaan siihen jotakin vitsiä. Hetkittäin tarinan huulenheitto on ihan osuvaa, etenkin vinoillessaan sille miten menneiden aikojen musiikkia romantisoidaan ja ihannoidaan monesti lähinnä siksi, että kyseisestä musiikista ja sen historiasta ei juurikaan tiedetä.
Mutta kukapa musikaaleja katsoisi juonen takia? Sellainen olisi yhtä naurettavaa kuin mennä katsomaan oopperaa ja odottaa syvällistä kertomusta.
Musiikki soi pääosin komeasti ja tekee kunniaa alkuperäisesityksille: lavan molemmille sivuille sijoitettu bändi on erinomainen. Itse kiusaannuin vain (kaikkien aikojen Queen-lempparini) ”Somebody to Loven” kohdalla, jossa Freddie Mercuryn, Brian Mayn ja Roger Taylorin kolmeen pekkaan äänittämän huikean gospelkuoron rooli oli annettu kimittäen laulavalle pissistyttöjoukkiolle. Kuoro-osuudet tökkivät muutenkin jonnin verran: tanssiminen ja nuotilleen laulaminen vielä onnistuu, ammattilaisethan ovat kyseessä, mutta tanssiminen ja biitilleen laulaminen on paljon vaikeampaa, jolloin monen yhtä aikaa laulama teksti puuroutuu pahan kerran. Solistit sen sijaan vetivät vallan komeasti. Erityisen vaikutuksen tekivät naispääosa-Scaramouche Rachael Wooding ja GlobalSoft-konsernin ilkeä toimitusjohtaja Killer Queen, Brenda Edwards, jonka versiot ”Another One Bites the Dustista” ja, tietenkin, ”Killer Queenista” olivat makeaa kuultavaa. Ja loppuun eräänlaisena encorena koko ryhmän voimin vedetty ”Bohemian Rhapsody” soi sellaisella voimalla kuin sen pitääkin.
Koko hoito kantoikin nimenomaan musiikin ansiosta. Niin tietysti on tarkoituskin: Queenin tuotannon parhaimmistoahan tässä oltiin alun alkaenkin ylistämässä. Ja kyllä sitä ylistää kannattaakin. Jotenkin vain tuntuu, että Queenin omasta tarinasta olisi helposti saanut paljon vahvemman, dramaattisemman, koomisemman ja traagisemman kertomuksen kuin tämä löysä ja löperö huuhaajuoni. En suostu uskomaan, etteikö musikaalissa voisi olla myös hieno ja koskettava tarina hienon ja koskettavan musiikin ohella.
(Oopperoista, hah, en olisi niin varma, mutta saatan vielä yllättyä.)
