Luulin meneväni Neil Youngin & Crazy Horsen konserttiin, mutta huomasin päätyneeni jonkinlaisille festivaaleille, huonosti järjestetyille festivaaleille. Luvattuja istumapaikkoja oli karsittu, jotta ahtaalle alueelle oltaisiin saatu sullottua enemmän maksavaa yleisöä. Koska näytimme olevan viisikymppisinä suunnilleen keski-ikäisiä tai ehkä vähän keski-iän altakin, ajatus ei välttämättä ollut kovinkaan loppuun harkittu. Yleisö olisi ehkä jaksanut käyttää alueen palveluita paljon isommalla rahalla, jos kaikki energia ei olisi mennyt tuntikausien seisoskeluun.
Iltapäivän aloittanut Latebirds sopii hyvin ”klassinen”-nimikkeen alle. Yhtyeen ja sen vieraiden tekninen osaaminen on loistavaa, kaikki nyanssit ja soundit olivat kohdallaan. Runsaiden vieraiden avustuksella esitetty juurirockin klassikkokimara kuitenkin paljasti räikeästi saman ongelman, mikä minun korvaani kuuluu kovin usein silloin kun klassisen musiikin ammattitaitoiset muusikot yrittävät esittää jotakin rockiin nojautuvaa musiikkia: musiikista puuttuu sielu, jota ei soittotekniikalla korjata. Muutamat Latebirds-originaalit eivät mieli- ja kuulokuvaa muuttaneet.
Iltapäiväfestivaalin toisena lavalle noussut J. Karjalaisen yhtye korosti omalla musiikillaan vielä yhtä Latebirdsin ongelmaa: englanninkielisyys pudottaa musiikista väistämättä yhden (L:n tapauksessa kipeästi kaivatun) kommunikaatiotason pois. Jii lauloi luultavasti huonommin kuin koskaan eikä musiikki oikeastaan poikennut kauheasti Latebirdistä, biisit olivat (tälle yleisölle) melkein yhtä tuttuja kuin Latebirdsin veivaamat klassikot mutta silti musiikki eli ja hengitti ihan eri tavalla.
Kuuluttaja varoitteli etukäteen, että Neil Young oli vaatinut saada soittaa ”aivan saatanan lujaa” (tjsp.), mutta volyymit pysyivät onneksi ihan asiallisella tasolla: osaltaan asiaa auttoi laadukas moderni PA-laitteisto, jolla äänenpainetta pystytään jakamaan koko yleisölle vähän tasaisemmin. Crazy Horse maestroineen kuitenkin lähti käsittelemään musiikkiaan (osin) melun kautta. Suurin osa lauluista venytettiin likipitäen sietorajojensa yli äänivalli-kitarasooloilla ja parhaimmillaan viisiminuuttisilla kappaleen lopetuksilla. Mutta vain likipitäen: enimmäkseen musiikki toimi vallan mainiosti. Kompiltaan lievästi klenkkaava rymistely kuuluu Crazy Horsen tyyliin, on aina kuulunut. Puolimatkassa kuultiin pieni akustinen tuokio, joka – muutamien tuttujen kommenteista päätellen – toimi napakkana vittuiluna niille urautuneemmille ihailijoille, jotka inhoavat syvästi Youngin lempeämpää, akustista tuotantoa. Minulla itsellänikin on ollut vanhoista ihmissuhdekuvioista johtuen lievästi traumaattinen suhde näihin ralleihin, mutta oli mukavaa havaita ettei edes ”Heart of Gold” enää aiheuta ikäviä muistoja.
(Nyt kun kaivoin esiin blogimerkinnän Youngin edelliseltä Helsingin keikalta, huomaan että ”Heart of Gold” soi sieläkin.)
En ole seurannut Youngin levytettyä tuotantoa kovinkaan järjestelmällisesti, joten monet laulut kuulostivat lähinnä etäisesti tutuilta: Crazy Horsen yksioikoisehko soittotyyli sai näköjään uudetkin kappaleet tuntumaan osalta tuttua jatkumoa. Ja kyllä minunkin tunnistamiani klassikkoja tuli ihan riittämiin. ”Fucking Upissa” nähtiin soitannollisen ja laulannollisen jyrkkyyden maestron jopa hymyilevän. Yleensä Young näyttää laulaessaan lähinnä vihaiselta, mutta se ei ilmeisesti kuvaa hänen senhetkistä mielentilaansa.
Crazy Horse on ollut kuvioissa viisisenkymmentä vuotta ja auttoi Youngia näppärästi ylittämään kuilun vanhapieruisesta hämyhippiydestä uuden aallon suosikiksi ja sittemmin ns. vaihtoehtomusiikin kotijumalaksi, mutta henki tuntuu soitossa ja kiertelyssä olevan edelleen jäljellä. Sedät jaksoivat heilua jämäkän kaksituntisen keikan ja vielä pitkän encoren sen päälle – vaikka kappaleet venytettiinkin niin pitkiksi ettei niiden kokonaismäärä ollut kovinkaan suunnaton. Epätarkkuus ja mokailut kuuluvat yhtyeen eh, soundiin. Rockissa kuuluukin vähän pelätä, mitä seuraavaksi tapahtuu ja pysyykö biisi kasassa. Pysyy soittajillakin mielenkiinto tallella.
