On levyjä – ja lauluja – joihin liittyy paikka, paikka joka tulee aina mieleen kuunnellessa. Paikalla ei välttämättä ole mitään suoranaista tekemistä itse musiikin kanssa, todennäköisemmin musiikin kuuntelukokemuksen kanssa. Tänään päätin muistella levyä – tai pikemminkin kasettia – joka tuo aina mieleen Kaapparin etukajuutan Stor-Svartön rannassa vietettyinä kesäöinä, jolloin torkuimme pimeässä pikkusiskon kanssa unta odotellen ja kuuntelimme kasetteja vanhempien haastattelunauhurilla.
Kyseessä oli kesä 1973. Olin saanut kasetin syntymäpäivälahjaksi tädiltäni. Tähän aikaan minulla oli merkillinen vimma numeroida kasettini, ja tämän nimenomaisen selässä oli (ja on vieläkin – kasetti on luullakseni tallessa ullakolla) tussilla piirretty numero ”5”. Epäilen, että Anja oli mennyt levykauppaan ja kysynyt myyjältä suositusta jostakin lahjaksi sopivasta nuorisomusiikkikasetista. Kyllähän täti oli musiikin suhteen paljon trendikkäämpi kuin isoveljensä, mutta siinä missä isäni oli juuttunut Earl Bosticiin Anja diggaili Little Gerhardia ja Paul Ankaa, joiden parhaista päivistä oli jo kymmenkunta vuotta. Itse olin nauhoittanut radiosta kasetille ”The Man Who Sold The Worldin” joten tiesin kuka David Bowie oli, tosin en välttämättä tiennyt miltä hän siihen aikaan näytti.
The Rise and Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Mars oli ilmestynyt edellisen vuoden puolella ja on – ilman tunnelmallisia venemielikuviakin – niitä harvoja sen ajan lemppariäänitteitäni joka kuulostaa edelleenkin mielettömän upealta.* Bowien hienojen laulujen ohella kunniaa on syytä suitsuttaa myös loistavalle bändille, jota sitäkin kutsuttiin sittemmin Spiders from Marsiksi: rumpali Mick ”Woody” Woodmansey, basisti Trevor Bolder ja, ennen kaikkea, kitaristi/pianisti/sovittaja Mick ”Ronno” Ronson. (Keikoilla yhtyettä täydensi vielä pianisti Mike Garson.)
Ziggy Stardust oli ajan hengen mukaisesti ”teema-albumi”, joka pyöri Bowien kehittelemän Ziggy-avaruusmies/rocktähti-sivupersoonan ympärillä. Yksitoistavuotiaana en juuri tällaisista ymmärtänyt enkä osannut kovin montaa sanaa englantiakaan, joten albumin viehätys omalla kohdallani oli muualla, itse asiassa ennen kaikkea lauluissa. Laulu on hieno musiikin muoto, melkein yhtä pakkopaitamaisen kaavamainen rakenne kuin sinfonia, mutta yhtä kaikki loistava alusta tehdä mielettömän hienoa, rikasta, monipuolista musiikkia. Tältä albumilta ensimmäisinä kolahtivat sen tunnetuin raita ”Starman” (jonka Fredi levytti suomeksi nimellä ”Muukalainen”) ja jykevällä kitarariffillä etenevä jytäpala ”Suffragette City”. (Minä joko tiesin tai otin selvää mitä suffragetit olivat, mutta en voi väittää että vieläkään oikein tajuaisin, mistä laulussa loppujen lopuksi kerrotaan…)
Kaapparin etukajuutan uneliaaseen tunnelmaan upposivat kuitenkin hitaammat tunnelmapalat, ”Soul Love”, ”It Ain’t Easy” ja ”Lady Stardust”. Sekä huikea finaali ”Rock & Roll Suicide”. Niin, ja tietenkin aloitusraita ”Five Years”, jonka teksti oli riittävän selkeää parin vuoden kouluenglannillakin ymmärrettäväksi. Ainakin osittain. Kun Bowie esiintyi kymmenen vuotta sitten Helsingissä, kylmät väreet kulkivat selkäpiitä myöten kun encoren lopuksi rämähti käyntiin ”Ziggy Stardustin” kitarariffi.**
Ziggy Stardust aukaisi minun korviani vähän radiopoppista monipuolisemmalle musiikille. Sittemmin olen seurannut Bowien uraa ja musiikkia vähän kausittain, palannut välillä tutustumaan levyihin jotka ovat jääneet väliin, välillä hommannut uusia albumeja suunnilleen ilmestymispäivänä. Moni ilmestymisaikoinaan omituiselta ja mielenkiinnottomalta tuntunut albumi on avautunut myöhemmin vallan vaikuttavalla tavalla – Low ja Young Americans, esimerkiksi – ja oikeastaan ainoa Bowien uran kausi joka ei vieläkään ole uponnut on 1980-luvun tanssipoppiskausi (vaikka vuoden 2003 Helsingin-keikalla kuultiinkin todella huikea versio ”Let’s Dancesta”). Olen jollakin tavalla oppinut ymmärtämään tätäkin musiikkia oltuani tekemisissä kahdenkin Bowie-elämäkerran kanssa (David Buckleyn kirjan suomennosta minä olin toimittamassa ja Marc Spitzin kirjan minä suomensin).
Olin monen muun lailla sopeutunut ajatukseen, että kymmenen vuoden takaisen Reality-albumin jälkeen sydänongelmainen ja uusperheellinen Bowie oli jättäytynyt eläkkeelle eikä uutta musiikkia luultavasti enää tulisi. Niinpä tammikuussa yllättäen nettijulkaistu ”Where Are We Now?” tuli täydellisenä, miellyttävänä yllätyksenä. Hieno laulu, ja hieno video jossa Bowie ei yritä lainkaan näyttää ikäistään nuoremmalta. Vähän toista viikkoa sitten julkaistu The Next Day -albumi joutuikin kantamaan melkoisia ennakko-odotuksia. Ensimmäisten kuuntelukertojen perusteella se tuntuu enimmäkseen lunastavan odotuksensa. Levylle on kantta myöten siroteltu lukemattomia viittauksia Bowien pitkän uran eri vaiheisiin: minun korvaani osui tietenkin ”You Feel So Lonely You Could Dien” loppufeidauksen yksinäinen rumpukomppi, sama rytmi jonka kuulin ensi kertaa neljäkymmentä vuotta sitten ”Five Yearsin” alkufeidauksessa.
___
* No, kun satuin kuuntelemaan niinä vuosina mm. Sweetiä, Gary Glitteriä ja sen sellaisia, vaikutelma on ymmärrettävä… Jussi and the Boysin Mä tahdon rokata on musiikillisesti hieno, mutta soundeiltaan melkoisen tumppu.
** Väreitä tosin vähensi, että Bowie pisti laulun melkein saman tien poikki – joku tekninen ongelma, ilmeisesti – ja se aloitettiin uudelleen. Mutta silti.
