Elämäkertaelokuvia ei pitäisi tehdä, ei Mannerheimista eikä kenestäkään muustakaan. Etenkään, jos kyseessä on niin tunnettu kansallinen (tai kansainvälinen) ikoni että kaikki (tai ainakin monet) ovat tietääkseen elokuvan kohteen elämän tärkeimmistä tapahtumista ja niiden merkityksestä kohteen elämälle/uralle/kansakunnalle/maailmanrauhalle/ties mille. Silloin käsissä on jo ennen käsikirjoittamisen aloittamista tolkuton, muodoton klöntti, josta on täysin mahdotonta tiivistää toimivaa kaksituntista elokuvaa. Tai kolmetuntista. Ei minkäänlaista elokuvaa. Tuloksena ei ole elokuva, vaan sarja huonosti toisiinsa liittyviä irrallisia kohtauksia. Ei se toimi, ei mitenkään. Älkää edes yrittäkö, olkaa niin hyvät.
Tämä ei tarkoita sitä, etteikö historiallisista merkkihenkilöistä olisi mahdollista tehdä kelvollisia tai jopa mainioita elokuvia. Kyllä se onnistuu. Oleellista on luopua yrittämästäkään tehdä elämäkertaa. Satuin muutaman päivän välein näkemään kaksikin kohtuullisen tasokasta elokuvaa, jossa hommaan oli lähdetty oikealla asenteella. Molemmissa oli myös ongelmia hyvinkin samanlaisissa asioissa.
Sekä Pjotr Buslovin ohjaama Vysotski (2011) että Steven Spielbergin ohjaama Lincoln (2013) tajusivat valita sankarinsa elämästä sopivan kompaktin episodin, jota on tarkoitus valottaa päähenkilön (tai hänen lähipiirinsä) luonnetta, elämää ja merkitystä. Neuvostoliittolaisen laulaja/näyttelijä/lauluntekijälegenda Vladimir Vysotskin (1938–80) kohdalla valituksi tuli lyhyt konserttikiertue Uzbekistanissa ja päähenkilön sen aikana saama sairaskohtaus, joka johti kliiniseen kuolemaan kahdeksan minuutin ajaksi. Yhdysvaltain presidentin Abraham Lincolnin (1809–65) kohdalla keskitytään vuoden 1865 kevääseen, jolloin Lincoln ajoi puoliväkisin läpi ns. 13. lisäyksen Yhdysvaltain perustuslakiin saadakseen juridisen vahvistuksen muutamaa vuotta aikaisemmin esittämälleen orjuuden lopetusjulistukselle.
Vysotskin tapauksessa elokuvan huomio keskittyy oikeastaan paljon enemmän hänen lähipiiriinsä ja sen ihmissuhteisiin – sekä neuvostovallan yrityksiin pitää kurissa tätä kansansankaria, joka oli liian suosittu ja maineikas että häntä olisi voitu pidättää edes holtittomasta autohurjastelusta. Elokuva ei demonisoi KGB:n kyttiäkään, vaan näyttää heistä hyvinkin inhimillisen puolen. Vysotski itse jää perin etäiseksi hahmoksi, siitäkin huolimatta että hänen poikansa Nikita Vysotski (joka toimi sekä käsikirjoittajana että toisena tuottajana) on lainannut oman äänensä isän näyttelijälle. Osasyynä on näyttelijälle ympätty paksu maski: hän kyllä näyttää aivan samalta kuin Vysotski filmeissä ja kuvissa, mutta ilmeitä ei juuri pääse läpi.
(Aluksi missään elokuvan materiaaleissa ei edes mainittu pääosaa näyttelevän Sergei Bezrukovin nimeä.)
Daniel Day-Lewisin Lincolnilla on itse asiassa aika paljon samoja ongelmia. Hänkin onnistuu kasvojensa ja maskin puolesta näyttämään aivan Lincolnilta, mutta ilmeettömältä Lincolnilta. Kun hänen on vielä koko ajan esitettävä itseään isokokoisempaa ihmistä, vaikutelma muistuttaa monessa suhteessa enemmän Mauno Koivistoa. Emootiot tulevat läpi lähinnä kiihkeänä pöydänhakkaamisena tuolla ja leppoisana turinointina täällä.
Molemmissa elokuvissa kesti myös aikansa päästä tarinaan sisään, sillä ne vaativat jonnin verran pohjatietoa Neuvostoliiton kyttäysjärjestelmästä, taidemaailmasta ja byrokratiasta 1970-luvun lopulla sekä päätöksentekoprosesseista Yhdysvaltain hallinnossa 1800-luvun puolivälissä. Lincolnia on höystetty paikka paikoin lyhyillä, ohimenevillä taistelu- ja ruumiskasakuvilla, mutta pääosin se keskittyy poliittiseen juonitteluun ja lehmänkauppoihin: Lincolnin tavoitteet kuvataan kyllä kiistattoman kunnioitettaviksi, mutta samalla osoitetaan että niiden saavuttamiseksi hän ei sumeile turvautua palkkiovirkojen lupailuun tai suoranaiseen korruptioon.
Vysotskin tapauksessa hänen työnsä – musiikki ja teatteri – jäävät monien muusikkoelokuvien tapaan aivan liian vähälle huomiolle, jolloin päähenkilöstä korostuu enemmän jääräpäisyys ja itsekeskeisyys kuin se, mistä hänen maineensa ja asemansa kansakunnan kaapin päällä oikein ovat peräisin.
Molempien elokuvien päähenkilöt olivat (ja ovat) suuren yleisön sankareita, joten elokuvatkin on suunnattu suurelle yleisölle (kuten Nikita Vysotski totesikin Kino Lokakuun näytöksen jälkeisessä kyselytilaisuudessa). Sellaisina ne toimivat vallan mainiosti huolimatta siitä, että molemmissa toimintaa on perin vähän ja puhetta hyvin paljon.
Kino Lokakuussa tuli nähtyä samana päivänä Aleksei Utshitelin vuonna 1987 ohjaama dokumenttielokuva Rock 1980-luvun lopun venäläisistä vaihtoehtorockmuusikoista. Puolikkaan kengännauhan budjetilla oli syntynyt visuaalisesti hieno ja hillitty kokonaisuus, jonka tapauksessa olisi kyllä ollut syytä tuntea neuvostorockia aika paljon paremmin. Elokuva ei selittele eikä pohjusta mitään, näyttää vain hyvin tarkasti rajattuja konserttikatkelmia sekä yhtyeidensä johtajien ajatuksia elämästään ja tekemisistään. Yhtyeitä kokonaisuuksina ei juurikaan näytetä: konserteissa käytössä on ollut selvästikin yksi ainoa kamera, joka ei kuvaa muuta kuin bändin nokkamiestä.
