Kävin lukion ensimmäistä luokkaa, kun jotakuinkin tasan 34 vuotta sitten äiti ilmoitti, että minun osuuteni perheen joulusiivouksesta käsitti kirjahyllyjen siivoamisen ja järjestämisen. Homma eteni hitaasti, minulla oli taipumusta juuttua lukemaan kaikenlaista kiinnostavaa, mitä runsaiden ja täysien hyllystöjen kätköistä paljastui. Yksi kirjoista oli Patrick Mooren Tähtitaivas.
Sen luin monta kertaa joululoman aikana, ja useita kertoja sen jälkeenkin. Alkuaan vuonna 1960 ilmestynyt ja neljä vuotta myöhemmin suomennettu (Martti P. Raudas) The Sky at Night oli vuonna 1978 jo vanhentuneen puoleinen, mutta synnytti nuoreen mieleen edelleenkin jatkuvan kiinnostuksen tähtitiedettä ja maailmankaikkeutta kohtaan. Olin valinnut lukiossa pitkän matematiikan hetken mielijohteesta, mutta nyt minulla oli motiivi lukea niin matikkaa kuin fysiikkaakin, ja konteksti johon koulussa opittua soveltaa. Molempien aineiden arvosanat kohosivat vähitellen usealla numerolla. Kävin kesäyliopistossa kuuntelemassa tähtitieteen peruskurssia ja pari vuotta myöhemmin pyrin ja pääsin yliopistoon lukemaan fysiikkaa.
Vaikkei minusta koskaan tullutkaan tähtitieteilijää, fyysikkoa tai mitään muutakaan akateemista, merkittävä osa siitä mitä olen elämässäni tehnyt sai alkunsa pölyisestä vanhasta pokkarista, joka sattui käteen tuona, hah, kohtalokkaana joulukuun iltana. Sir Patrick Moore, tähtitieteilijä ja eksentrinen televisiopersoona, on vastuussa paljosta.
Uutiset ovat kertoneet tänään, että Patrick Moore on kuollut 89-vuotiaana monien pitkäaikaisten sairauksien uuvuttamana. Niinpä on vain kohotettava katse korkealle ja sanottava kylmään yöilmaan ”Kiitos”.
