Tutustuin Annika Idströmiin pintapuolisesti kymmenkunta vuotta sitten. Istuimme saman järjestön johtokunnassa, joskin hän joutui olemaan paljon poissa terveysongelmiensa takia. Minulle ja muutamalle muulle syntyi vaikutelma, että stressi pitkään keskeneräisenä vaivanneesta romaanikäsikirjoituksesta alkoi käydä pahasti voimille. Kun hän sitten katosi kokouksista kokonaan, kuulimme hänen sairastuneen haimasyöpään, johon hän lopulta menehtyi alkusyksystä 2011. Viimeinen romaani jäi keskeneräiseksi eikä koskaan ilmestynyt.
Annika oli yksi niistä lukuisista kirjailijatuttavuuksista, joiden tuotantoa en ole koskaan lukenut. Hänen tunnetuimman romaaninsa Veljeni Sebastian (1985) muutaman vuoden takainen tarkistettu, korjattu ja Eila Kostamon jälkisanoilla varustettu versio sattui silmään Joensuusta palatessa erään huoltoaseman kirjahyllyssä, joten oli helppoa kuluttaa viisieuroinen yhden kirjallisen sivistykseni aukon täyttämiseksi.

Aloitin kirjan tietämättä siitä oikeastaan mitään, joten lukukokemus oli alkuun enemmän tai vähemmän hämmentävä. Kertoja, pienikokoinen yksitoistavuotias Antti, ei vaikuta lainkaan ikäiseltään, ei edes ”pikkuvanhalta”, kuten moni (sittemmin lukemani) bloggaaja sanoo. Hän on ikään kuin lapsen kehoon vangittu aikuinen, pakko-oireinen ja hetkittäin liki psykopaattinen aikuinen. 1980-luvulla ilmestyneen valtavirtaromaanin – sellaisen joka on saanut palkintoja ja F-ehdokkuuden – olettaa itsestäänselvästi olevan osa suomalaisen realismin perinnettä, mutta Veljeni Sebastian lähentelee monessa kohtaa pikemminkin maagista realismia. Perinteisen realistisimmillaan kirja on Antin suhtautumisessa koulukiusaamiseen: enimmäkseen hän on uhri, mutta toisinaan myös kiusaaja kun tilaisuus siihen koittaa. Suhde yksinhuoltajaäiti Kaarinaan on välillä enemmänkin komentelevan puolison tai isän kuin lapsen, ja saa hetkittäin insestisiä piirteitä.
Kaikkeen tähän, koko elämäänsä, Antti suhtautuu jotakuinkin tunteettomasti, toteaa vain tapahtuneen. Vasta kirjan loppupuolella hän tuntuu alkavan välittää yhtään kenestäkään, edes hieman: ensin Sebastian-nimisestä kaverista, joka välillä on vahvasti mukana Antin elämässä ”kuin veli” ja katoaa siitä välillä kokonaan, sitten eräästä kiusaajistaan, joka on itse kiusattu miltei hengiltä. Kaiken tämän Antti kertoo vieraantuneen välinpitämättömään sävyyn, samoin monet sellaiset tapahtumat jotka ovat luultavasti hänen mielikuvituksensa tulosta.
Kustannustoimittaja ja kirjailija Eila Kostamon laajoissa ja valaisevissa jälkisanoissa Annika Idström yhdistetään ”pahan koulukunnan” kirjailijoihin. Tämä on siinä mielessä ymmärrettävää, ettei Sebastianissa ole yhtään henkilöä, jonka lukija haluaisi osaksi omaa todellista elämäänsä. Useimmat pyrkivät tuottamaan hyvää itselleen ja läheisilleen, mutta kuten niin usein käy, se mikä on yhdelle ”hyvää” on toisen elämälle väkivaltaa, henkistä tai fyysistä. Suurimman osan kirjaa Antti on oikeastaan poikkeus: hän ei kauheasti välitä suuntaan tai toiseen edes silloin kun toisten ”hyvät” (tai toisinaan avoimen pahat tai pilailevan ilkeät) tarkoitukset aiheuttavat kärsimystä hänelle itselleen. Enimmäkseen hän elää vähintäänkin puolittain omissa maailmoissaan ja unelmissaan, joita hän ei aina erota todellisuudesta. Ehkä kyse on puolustautumisreaktiosta siihen, että todellisuus ajaa häntä ja hänen elämäänsä pikku hiljaa yhä pahempaan jamaan. Ainakaan ensilukemalla ei synny vaikutelmaa että hän mitenkään kasvaisi tai edes muuttuisi tarinan varrella, on vain ja yrittää korkeintaan puolinaisesti vaikuttaa tapahtumiin.
Monet lukijat tuntuvat pitävän kirjaa ”häiritsevänä”, jopa ”ahdistavana”. Itselleni se oli lähinnä hämmentävä. Kummallinen kertojahenkilö ja hänen käyttämänsä yltiökirjallinen ja (ainakin 2010-luvun loppupuolella luettuna) vanhahtava kieli vieraannuttivat ja saivat suhtautumaan tapahtumiin vähän välinpitämättömästi, aivan kuten kertojakin niihin suhtautui.