Kategoria: poisnukkumisia

Another Two Done Gone

”Lupaan että tykkäät”, sanoi Hakaniemen Black & Whiten myyjä ja myi minulle Spencer Bohrenin Snap Your Fingers -levyn joskus aivan 1990-luvun alussa. Eipä oikeastaan tarvinnut kuunnella kuin aloituskappale ”Born in a Biscaynen” alku ennen kuin oli selvää että myyjä oli lupauksensa lunastanut.

Levyä tuli kuunneltua varsin paljon 1990-luvulla, jolloin oli nykyistä paljon hankalampi etsiä tietoja obskuurimmista artisteista, joten olin tämän (itse asiassa Bohrenin kahdesta albumista yhdistellyn kokoelman) kansitietojen varassa. Tiesin siis vain, että Bohren oli New Orleansin juurevien klubiympyröiden – etenkin mainion Tipitina’sin – vakionaamoja, ja että Dr. John oli mukana useammallakin levyn raidalla.

Jotenkin vasta vuosi–pari sitten tuli ryhdyttyä kaivelemaan, mitä muuta Bohren on mahtanut julkaista. Ja löytyihän herralta erinomaisen vahvaa, juurevaa, puoliakustista matskua melkoiset määrät.

Eilen tuli sitten tieto, että Spencer Bohren on menehtynyt 69-vuotiaana. Tieto tuli vain pari päivää sen jälkeen kun uutiset olivat kertoneet vain seitsemisen vuotta vanhemman Dr. Johnin kuolemasta.

Malcolm ”Mac” Rebennack eli Dr. John tuli nähtyä livenä useammankin kerran, ja levyjä kertyi hyllyyn sekä hankittuina että Rumban arvostelukappaleina. Monen ikätoverini lailla ensimmäinen kosketus hyvään tohtoriin tapahtui kuitenkin tämän elokuvan tässä kohtauksessa:

Sittemmin, kun kiinnostus N’Awlins-musaan kasvoi, ja vähän tietämyskin, Dr. Johnin arvostus kasvoi kasvamistaan. Hän jaksoi viime vuosiinsa asti tehdä laadukkaita, monipuolisia levyjä, jossa juurevat blues-, soul- ja jazz-vaikutteet yhdistyivät jouheasti modernimpaan New Orleansin funkiin.

 

Maailmassa on nyt kaksi hienoa, juurevaa, upeaa muusikkoa vähemmän. Onneksi heidän kaltaisiaan, heitä(kin) esikuvinaan pitäviä tulee lisää yhdistämään jälleen monenlaisia musiikkeja uudenlaisilla tavoilla. Se tieto tekee omalta osaltaan elämästä elämisen arvoista.

Viimeinen

Elmun baarin aurinkoisella terassilla parveili eilen illalla iso joukko vanhoja tuttuja, puolituttuja sekä toisilleen täysin outoja ihmisiä. Yhdistävä tekijä oli, että kaikki olivat olleet jossakin elämänsä vaiheessa tekemisissä Rumba-lehden kanssa – kirjoittaneet siihen, toimittaneet sitä, valokuvanneet siihen, taittaneet siihen, hallinnoineet sitä. Nyt käsissä oli maailmanhistorian viimeinen painettu Rumba.

Oma Rumba-urani alkoi 1990-luvun alkupuolella. Saimme kaverin kanssa myytyä päätoimittaja Rami Kuusiselle ajatuksen efektipedaaleja käsittelevästä juttusarjasta. Pian huomasin käveleväni toimituksesta mukanani nivaska levyjä arvosteltavaksi, ja vain tovia myöhemmin istuin tekemässä ensimmäistä muusikkohaastatteluani Liisa Akimofista.

Rumban maksamamat palkkiot olivat olemattoman pieniä, mutta toisaalta lehteen kirjoittaminen mahdollisti minulle olla tekemisissä itseäni kiinnostavien asioiden kanssa aikakautena, jolloin elämässäni oikein mikään ei tuntunut edistyvän oikein minnekään, ainakaan sellaiseen suuntaan mihin olisin halunnut. Kriitikon virassa oli myös mahdollista päästä (toisinaan) näkemään konsertteja, joihin ei muuten olisi todellakaan ollut rahaa mennä. Niin, ja tuli tavattua hyvinkin monta kiinnostavaa ihmistä, joista muutamien kanssa olen edelleenkin tekemisissä vähintäänkin Facebookin kautta.

Kirjoittelin lehteen puolisäännöllisesti reilut kymmenkunta vuotta. Jossakin vaiheessa homma alkoi tuntua taakalta: elämä oli aika tavalla toisenlaisessa mallissa, palkkiot olivat parantuneet lähinnä nimellisesti ja juttujen ja levyarvioiden tekemiseen kuluneelle ajalle alkoi olla paljon tähdellisempääkin käyttöä. Myös lehti oli muuttunut Kuusisen ajan monipuolisesta kulttuurilehdestä kapeammin kevyeen musiikkiin keskittyväksi – ”ammattimaisemmaksi” julkaisuksi sanan monenlaisissa merkityksissä. Itselläni ei sitä paitsi ollut enää oikein kykyjä eikä aikaa seurata musiikin – tai sanotaanko suomalaisen ja angloamerikkalaisen ns. kevyen musiikin – ajankohtaisia asioita niin laajalla perspektiivillä kuin mielekkään musiikkijournalismin kirjoittamisen kannalta olisi ollut aiheellista.

Viimeiset tekemäni haastattelut taisivat olla Pelle Miljoonasta ja Ziggy Marleysta, joten Liisa Akimofista alkanut kaari päättyi itse asiassa varsin tyylikkäästi.

Rumban kaltaiset julkaisut ovat muuallakin siirtyneet nettiin – siellä Rumbakin jatkaa yhä edelleen – tai lopettaneet. Kahden viikon tai edes viikon välein ilmestyvä ”ajankohtaislehti” on väistämättä ajastaan jäljestä jo painotuoreena. Rumban ilmestymistahti on jo kauan sitten harventunut, ja se on keskittynyt juttuihin joiden lukeminen tietokoneen ruudulta aiheuttaisi TL:DR-reaktion. Nyt niille ei enää katsottu olevan riittävän maksukykyistä lukijakuntaa. Elmun baarikin elää viimeistä kesäänsä, kun Nosturin tontille on kaavoitettu jotakin isompirahaista.

Niin se käy.

Ursula K. Le Guin 1929–2018

Olin luultavasti liian nuori lukiessani ensi kertaa Pimeyden vasemman käden. Luultavasti osittain siksi myöhemmin suomeksi julkaistusta Osattomien planeetasta tuli minulle niin tärkeä kirja – omalta osaltaan yksi niistä asioista, jotka saivat minut pyrkimään yliopistoon opiskelemaan fysiikkaa, kirjan päähenkilön Shevekin alaa.

Hieman hupaisaa, näin jälkikäteen arvioiden, onkin että yksi Ursula Le Guinin merkittävistä saavutuksista minun kannaltani katsottuna on, että hän laajensi ”tieteiskirjallisuuden” alaa luonnontieteistä (omaan opiskelualaansa) sosiaali- ja kulttuuriantropologiaan – jopa kirjallisuudenhistoriaan. Siinä mielessä Kahdesti haarautuvasta puusta on tullut minulle toinen erittäin tärkeä teos. Kirjoittamisen innoittajana hän on ollut tärkeä sikälikin, että hän on näyttänyt ettei kirjassa tarvitse pitää kiirettä. Päähenkilö voi pohtia asioita kaikessa rauhassa, katsella ympärilleen – nähdä tai olla näkemättä.

Monta suomennettuakin Ursula Le Guinin teosta on minulta vielä lukematta, jo tieteistarinapuoleltakin – puhumattakaan hänen fantasiakertomuksistaan. En ole kajonnut Maameren tarinoihin sitten nuoruusvuosien. Mutta ei niillä ole kiire. Ursula Le Guinin elämäntyö ei kuole.

Aikuinen lapsessa

Tutustuin Annika Idströmiin pintapuolisesti kymmenkunta vuotta sitten. Istuimme saman järjestön johtokunnassa, joskin hän joutui olemaan paljon poissa terveysongelmiensa takia. Minulle ja muutamalle muulle syntyi vaikutelma, että stressi pitkään keskeneräisenä vaivanneesta romaanikäsikirjoituksesta alkoi käydä pahasti voimille. Kun hän sitten katosi kokouksista kokonaan, kuulimme hänen sairastuneen haimasyöpään, johon hän lopulta menehtyi alkusyksystä 2011. Viimeinen romaani jäi keskeneräiseksi eikä koskaan ilmestynyt.

Annika oli yksi niistä lukuisista kirjailijatuttavuuksista, joiden tuotantoa en ole koskaan lukenut. Hänen tunnetuimman romaaninsa Veljeni Sebastian (1985) muutaman vuoden takainen tarkistettu, korjattu ja Eila Kostamon jälkisanoilla varustettu versio sattui silmään Joensuusta palatessa erään huoltoaseman kirjahyllyssä, joten oli helppoa kuluttaa viisieuroinen yhden kirjallisen sivistykseni aukon täyttämiseksi.

Aloitin kirjan tietämättä siitä oikeastaan mitään, joten lukukokemus oli alkuun enemmän tai vähemmän hämmentävä. Kertoja, pienikokoinen yksitoistavuotias Antti, ei vaikuta lainkaan ikäiseltään, ei edes ”pikkuvanhalta”, kuten moni (sittemmin lukemani) bloggaaja sanoo. Hän on ikään kuin lapsen kehoon vangittu aikuinen, pakko-oireinen ja hetkittäin liki psykopaattinen aikuinen. 1980-luvulla ilmestyneen valtavirtaromaanin – sellaisen joka on saanut palkintoja ja F-ehdokkuuden – olettaa itsestäänselvästi olevan osa suomalaisen realismin perinnettä, mutta Veljeni Sebastian lähentelee monessa kohtaa pikemminkin maagista realismia. Perinteisen realistisimmillaan kirja on Antin suhtautumisessa koulukiusaamiseen: enimmäkseen hän on uhri, mutta toisinaan myös kiusaaja kun tilaisuus siihen koittaa. Suhde yksinhuoltajaäiti Kaarinaan on välillä enemmänkin komentelevan puolison tai isän kuin lapsen, ja saa hetkittäin insestisiä piirteitä.

Kaikkeen tähän, koko elämäänsä, Antti suhtautuu jotakuinkin tunteettomasti, toteaa vain tapahtuneen. Vasta kirjan loppupuolella hän tuntuu alkavan välittää yhtään kenestäkään, edes hieman: ensin Sebastian-nimisestä kaverista, joka välillä on vahvasti mukana Antin elämässä ”kuin veli” ja katoaa siitä välillä kokonaan, sitten eräästä kiusaajistaan, joka on itse kiusattu miltei hengiltä. Kaiken tämän Antti kertoo vieraantuneen välinpitämättömään sävyyn, samoin monet sellaiset tapahtumat jotka ovat luultavasti hänen mielikuvituksensa tulosta.

Kustannustoimittaja ja kirjailija Eila Kostamon laajoissa ja valaisevissa jälkisanoissa Annika Idström yhdistetään ”pahan koulukunnan” kirjailijoihin. Tämä on siinä mielessä ymmärrettävää, ettei Sebastianissa ole yhtään henkilöä, jonka lukija haluaisi osaksi omaa todellista elämäänsä. Useimmat pyrkivät tuottamaan hyvää itselleen ja läheisilleen, mutta kuten niin usein käy, se mikä on yhdelle ”hyvää” on toisen elämälle väkivaltaa, henkistä tai fyysistä. Suurimman osan kirjaa Antti on oikeastaan poikkeus: hän ei kauheasti välitä suuntaan tai toiseen edes silloin kun toisten ”hyvät” (tai toisinaan avoimen pahat tai pilailevan ilkeät) tarkoitukset aiheuttavat kärsimystä hänelle itselleen. Enimmäkseen hän elää vähintäänkin puolittain omissa maailmoissaan ja unelmissaan, joita hän ei aina erota todellisuudesta. Ehkä kyse on puolustautumisreaktiosta siihen, että todellisuus ajaa häntä ja hänen elämäänsä pikku hiljaa yhä pahempaan jamaan. Ainakaan ensilukemalla ei synny vaikutelmaa että hän mitenkään kasvaisi tai edes muuttuisi tarinan varrella, on vain ja yrittää korkeintaan puolinaisesti vaikuttaa tapahtumiin.

Monet lukijat tuntuvat pitävän kirjaa ”häiritsevänä”, jopa ”ahdistavana”. Itselleni se oli lähinnä hämmentävä. Kummallinen kertojahenkilö ja hänen käyttämänsä yltiökirjallinen ja (ainakin 2010-luvun loppupuolella luettuna) vanhahtava kieli vieraannuttivat ja saivat suhtautumaan tapahtumiin vähän välinpitämättömästi, aivan kuten kertojakin niihin suhtautui.

Mauno Henrik Koivisto 1923–2017

Lokakuussa 1981 kävelin Dommalta tietojenkäsittelyopin luennolta kohti keskustaa. Ratakadun kohdalla oli Ilta-Sanomien jakeluauto (siihen aikaan iltapäivälehdet ilmestyivät vasta iltapäivällä) ja sen kojelaudalla kaksinkerroin lööppi, josta erottui sanat UKK EROSI.

Kekkonen oli sairastellut pitkään ja ollut hyvän aikaa sairauslomalla, joten lopullinen presidentin tehtävästä luopuminen ei ollut yllätys. Hänen lähipiirinsä oli yrittänyt käyttää Kekkosen vanhaa vaikutusvaltaa pääministeri Mauno Koiviston kaatamiseen niin, että uuden hallituksen johtoon olisi noussut jo aikaa sitten alkoholisoitunut Ahti Karjalainen, mutta Koivisto oli pitänyt pintansa. ”K-linjalaisten” peli oli ollut niin nuhjuista ja lehdistö oli vapautunut jo sen verran että asiasta oli kirjoitettu, joten Koivisto sai aikamoisen sankarin maineen. Kävellessäni kohti keskustaa lööppejä alkoi vähitellen ilmestyä myös kioskien ja kauppojen ikkunoihin. Sillä hetkellä tunsin käveleväni keskellä historiallista hetkeä: Kekkonen oli noussut presidentiksi kuusi vuotta ennen minun syntymääni ja ollut presidenttinä siihenastisen elämäni kaikki yhdeksäntoista vuotta.

Kekkosen kuolema 1986 ei enää ollut samanlaista historian siipien havisemista kuin dramaattinen ero viisi vuotta aiemmin.

Kun virkaatekevä presidentti Koivisto asettui ehdokkaaksi vuoden 1982 presidentinvaaleihin, hän voitti ne ylivoimaisesti. Aivan, minäkin äänestin häntä, ja äänestin seuraavissakin presidentinvaaleissa kuusi vuotta myöhemmin, joskin ehkä pikemminkin vähiten huonona kuin parhaana vaihtoehtona. Ainakin minä olen ymmärtänyt että Koivisto oli vanhana pankkimiehenä merkittävässä asemassa päättämässä 1990-luvun taitteen ”vahvan markan politiikasta” joka omalta osaltaan pahensi laman vaikutuksia Suomessa, mutta en tiedä olisiko kukaan muu presidenttiehdokkaista osannut tehdä yhtään kaukonäköisempää politiikkaa. Lamalla oli kuitenkin ollut isoja vaikutuksia minun(kin) elämääni: vuoden 1981 toiveikas ja innokas toisen vuoden fysiikan opiskelija oli Koiviston kaksitoistavuotisen kauden päättyessä 1994 työtön tai puolityöllistetty mikrotukihenkilö, avoliittoon mennyt ja avoliitosta vuosia myöhemmin lähtenyt, oman elämänsä suhteen jonnimmoisella tuuliajolla ollut kolmekymppinen, joka löysi nykyiselle ura- ja elämäntielleen vasta kun Koiviston seuraajan Martti Ahtisaaren kausi alkoi kallistua loppuaan kohti.

Koivistolla oli joka tapauksessa iso vaikutus siihen, että presidentti-instituutio muuttui Kekkosen ajan puolidiktaattorista eräänlaiseksi seremoniamestariksi, jonka julkisuudessa esittämiä mielipiteitä saa ja kuuluu paheksua (ainakin jos presidentti ei ole omasta puolueesta). Tästä voimme olla hänelle(kin) kiitollisia: huippuyksilöuskovaisten doktriineista huolimatta tähän maailmaan ei ole syntynyt eikä synnykään ketään sellaista henkilöä jolla olisi riittävästi kykyjä käyttää järkevästi sellaista valtaa kuin Kekkosella oli, lakien mukaan ja laeista huolimatta.

Robert Maynard Pirsig 1928–2017

Olen saattanut kertoa tämän ennenkin, mutta kerronpa jälleen:

Joskus vuoden 1980 tietämissä kirjakaupan alelaarista sattui silmään englanninkielinen pokkariversio kirjasta, josta olin kuullut puhuttavan. Koska kirja maksoi vain kymmenen markkaa ja minulla sattui olemaan rahakkaahko hetki (ts. minulla oli ainakin muutama kymppi), kirja lähti mukaani ja päätyi lukemattomana hyllyyn. Kului vuosi tai pari, muutin pois kotoa ja pidin ensimmäisessä ”omassa” kämpässäni tuparit. Kaverini Kimmo huomasi korkkaamattoman kympin kirjani hyllyssä ja pyysi sen lainaksi. Hän palautti sen paria kuukautta myöhemmin ja oli aivan tohkeissaan. Sitten minäkin sain aikaiseksi lukea kirjan. Siitä kesti vain pari vuotta, ennen kuin vaihdoin pääaineeni fysiikasta filosofiaan, ja Robert M. Pirsigin Zen and the Art of Motorcycle Maintenance oli päätöksen tärkeä alkuitu. Pidin pitkään tapanani lukea kirjan vähintään kerran vuodessa. Jossakin vaiheessa suunnittelin suomentavani sen (mutta onneksi homman teki ammattilainen ennen kuin ehdin edes aloitella).

Hyvin zeniläiseen tapaan Zen ei juurikaan käsittele zen-buddhismia (jota Pirsig kyllä oli opiskellut). Moottoripyörästä ja sen kunnossapidosta kyllä puhutaan sen verran, että nuori romanttinen mieli alkoi kaihota omaa kaksipyöräistä (johon onneksi ei ole koskaan ollut rahaa). Moottoripyöräkään ei ole kuitenkaan kirjan perimmäinen juttu. Pirsigin kahden kirjan tuotannosta ensimmäinen ja tunnetuin on pohjimmiltaan varsin taitava länsimaisen filosofian peruskäsitteiden ja -kysymysten esittely – sekä, kuulemma, huomionarvoinen Sokratesta edeltävien kreikkalaisfilosofien merkityksen uudelleenarviointi. Lisäksi kirja on kehyskertomukseltaan tarina isän ja pojan sekä heidän tuttavapariskuntansa moottoripyörämatkasta Yhdysvaltain keskilännen halki Montanaan ja sieltä Kaliforniaan, sekä kirjoittajan itsensä psyykkisen romahduksen ja siitä toipumisen kuvaus. Sen lisäksi sitä voi mainiosti käyttää melkein minkä tahansa teknisen laitteen vianetsinnän henkisenä opaskirjana – tai melkein minkä tahansa muunkin ongelman ratkaisemisen apuneuvona.

1991 ilmestyi Pirsigin jälkimmäinen teos Lila: An Inquiry into Morals. Tavallaan se oli Zeniä täydentävä teos, joka käsitteli niitä filosofian aloja jotka esikoinen oli sivuuttanut, erityisesti moraali- ja yhteiskuntafilosofiaa sekä tieto-oppia. Myös se rakentui kehyskertomuksen ympärille. Tällä kertaa moottoripyörän tilalla oli purjevene, ja (nuorena väkivaltaisesti kuolleen) Chris-pojan tilalla oli veneen kipparin matkaan satamasta päätynyt moniongelmainen nuori nainen nimeltä (yllätys) Lila. Aikamoisten ennakko-odotusten paineessa tämä kirja ei tehnyt ihan yhtä voimakasta vaikutusta, miksi en olekaan lukenut sitä yhtä monta kertaa.

Ehkä pitäisi – jo pelkästään siksi, että tänään on uutisoitu että Robert Maynard Pirsig on pitkään sairastettuaan menehtynyt kotonaan Mainessa kahdeksankymmentäkahdeksanvuotiaana.

Menetetyn perään jään kaipaamaan: vain menetyksen tunteen voi saada takaisin

Näin synnyin, en tätä halunnut lain:
synnyinlahjaksi kultaisen kurkun sain
ja enkelit taivaan taikasauvoineen
kahlitsi mut selliin Linnassa laulujen.

(kuva: Sari Eronen)

Vaikka osuuteni eilisessä So Long, Leonard -konsertissa oli vain yhden kappaleen mittainen, en voi väittää etteikö olisi jännittänyt. Olen toki laulanut erinäisissä yhteyksissä, periaatteessa kriittisenkin yleisön edessä, mutta tämä oli eräänlainen muistotilaisuus. Sitä paitsi sen oli järjestänyt ja sitä johti oma lauluopettajani Helena Haaparanta, ja opettajansa edessä oppilas haluaa toki onnistua. Ja vaikka ”Tower of Song” ei ole melodialtaan kovinkaan vaativa laulu, se pelaa hyvin paljon hienovaraisilla sävyillä myrkyllisestä itseironiasta rakkauden kaipuuseen ja ikääntymisen, menetysten suruun. Sitä paitsi esitin sen omana suomennoksenani. Sitä paitsi tupa oli jotakuinkin täynnä väkeä. Ja sitä paitsi minun osuuteni oli sijoitettu setin loppupuolelle, monen kertakaikkisen hienon, koskettavan, sydämeenkäyvän tulkinnan jälkeen: Helenan itsensä lisäksi oli kuultu Café de Abejasin duokokoonpanoa ja Antti Nurmista, jotka kaikki olivat vetäneet sellaista settiä josta itse en osaisi edes haaveilla.

No. Muistin oman tekstini jotakuinkin ulkoa. Luullakseni ja kuullakseni lauloin suhteellisen sävelessä. Pianisti-Helenan ja djembeä soittaneen Antin komppi toimi ja Helenan sekä viulisti-Lotta Ahlbeckin enkelikuoro teki tunteen etten ollut lavalla yksin. Ja, itse asiassa, nautin lavalla olemisesta aika tavalla. Jälkikäteen kiitoksia tuli sekä laulusta että suomennoksesta. Joten ei se sitten kaiken kaikkiaan tosiaankaan huonosti mennyt edes omasta mielestä.

Olen vain kiitollinen että seuraavaksi lavalle noussut pianisti/laulaja Rebecca Clamp esiintyi minun jälkeeni eikä minua ennen. Rebecca nimittäin teki ”Hallelujahista” sellaisen tulivuorenpurkauksen etten ole siitä laulusta – enkä kovin monesta muustakaan – sellaista tulkintaa koskaan kuullut. Jestas. Ja loppuilta jatkui samaan malliin Helenan ja Lotan vetämän jousitrion myötä.

Illasta jäi sekä meille esiintyjille että aivan ilmeisesti myös yleisölle sen verran hyvät fiilikset ettei homma jää tähän, vaan muistokonsertista järjestettäneen uusi versio ehkä vähän isommassa paikassa ja isommalla kokoonpanolla joskus kevään tietämissä. Aion olla siinä mukana.

Nyt näkemiin jää, en tiedä milloin tavataan
meidät huomenna viedään linnaan kaukaisempaan
mutta mua kuulet, kulta, yhä edelleen:
sulosäkeitäni lausun Linnasta laulujen.

Siis näkemiin jää

Ensi sunnuntai-iltana Helsingin Rautatientorin laidalla sijaitsevassa On the Rocks -baarissa muistellaan musiikin keinoin äskettäin poismennyttä kirjailijaa, runoilijaa, lauluntekijää ja laulajaa Leonard Cohenia.Kyseessä on myös harvinaislaatuinen tilaisuus kuulla minua laulusolistina.

Yhden kappaleen verran vain, tosin (onneksi?). Tilaisuutta on ollut järjestämässä loistava laulunopettajani Helena Haaparanta, joka värväsi minut mukaan tulkitsemaan illan luullakseni ainoan suomeksi käännetyn ja lauletun kappaleen.

Linkki Facebook-tapahtumasivulle.