Bändi hiippaili Savoyn lavalle verkkarit jalassa, ohimennen, kuin olisivat juuri palanneet turistikierrokselta 3T-ratikassa (kuten S. asian ilmaisi). Siinä vaiheessa kun Kirk Joseph pujottautui sousafoniinsa ja aloitti bassokompin puhkumisen ja puhaltamisen, oli jo selvää että tässä ovat tekijämiehet kyseessä.
Dirty Dozen Brass Band on laskettu neworleansilaisen puhallinorkesterimusiikin elvyttäjiin ja uudistajiin jo 1980-luvulta alkaen, jolloin bändi nousi tietoisuuteen omien levyjensä ohella monella vierailulla nimiartistien levyillä.* Jossain määrin turistirihkamaksi taantunut musiikkityyli sai tämän ryhmän myötä uutta henkeä funkista ja bebopista, sittemmin myös hiphopista, ja DDBB on jatkanut – kokoonpanomuutoksista huolimatta – oivaltavaa musiikintekemistä vuosikymmenten halki. Hyvä esimerkki on albumi What’s Going On, Katrina-myrskyn jälkimainingeissa (jos sanonta sallitaan) levytetty uudelleentulkinta Marvin Gayen klassikkoalbumista, jolla puhallinorkesterin säestämät laulajat ja rapparit kertoivat tunnelmista myrskyn vaurioittamassa ja korruptoituneen jälleenrakennuksen tuhoamassa kaupungissa.
Lavalla seitsenmiehinen yhtye** heitti mojovan, tanssittavan puolitoistatuntisen setin. Musiikki pysyi perinteisempänä kuin mitä olin odottanut: hiphopia ei juurikaan kuultu, ja välillä sikermän seassa soi ja lauloi jopa New Orleansin turistimusiikin äärimmäisin laulu ”When the Saints Go Marchin’ in”. Mutta se(kin) soi hyvin, enkä oikeastaan valita. Hyvä lauluhan se on.
Keikan työn sankarin palkinto menee kyllä Kirk Josephille. Sousafoni – se sellainen soittajansa ympärille kietoutuva tuuban sukulainen – on perin raskas ja fyysinen soitin, eikä Joseph päästä itseään tai bändiään helpolla. Edellinen biisi oli hädin tuskin saanut viimeisen iskunsa, kun hän jo soitti seuraavan riffiä. Bass Player -lehden 1980-luvun haastattelussa Joseph kertoi aloittaneensa soittamisen sähköbassolla eikä tajunneensa, ettei sousafonilla (tai tuuballa) voi soittaa samanlaisia, yhtä notkeita kuvioita. Niinpä hän yritti soittaa niitä, ja kehitti oman notkean, vivahteikkaan ja svengaavan soittotyylinsä. Salin akustiikka (ja äänikalusto) häivyttivät sousafonin soundia vähän turhan epämääräiseksi kuminaksi, mutta jos (minun tapauksessani kun) soittimeen kiinnitti huomiota, ei voinut kuin nöyränä kuunnella. Noilla komppikuvioilla Kirk Joseph olisi kova luu sähköbasistinakin. Encoressa hän jätti sousafonin syrjään ja komppasi pelkän mikrofonin keralla, human beatboxina.
Keikka päättyi jotenkin ravintolabändimäisen epämääräisesti. Encoren jälkeen osa bändistä häipyi, osa alkoi kieppiä piuhoja, osa mainosti lavan laidalla avautuvaa levyjen ja paitojen myyntiä sillä aikaa kun trumpetisti Gregory Davis ja baritonisaksofonisti Roger Lewis vielä vetäisivät kahteen pekkaan lyhyen version ”St. James Infirmary” -klassikosta.
___
* Tajusin vasta, että ensimmäinen kosketukseni Dirty Dozen Brass Bandiin ei suinkaan ollut heidän oma, mainio Voodoo-albuminsa, vaan vierailu Elvis Costellon parhaisiin levyihin kuuluvalla Spikellä.
** Kaksi trumpetistia (joista toinen soitti myös flyygelitorvea), tenori- ja baritonisaksofonistit, sousafonisti, rumpali ja urkuri.
