Mikä sopisikaan paremmin marraskuun sateiseen iltaan kuin elävä tuaregimusiikki? Jos olen laskenut oikein, näin Tinariwenin eilisiltana viidennen kerran, mutta kyllä tätä bändiä kelpaa katsella vielä monta kertaa. Ja voinhan minä tässä nimenomaisessa tapauksessa sentään hieman röyhistää hipster-rintaani: Satuin nimittäin olemaan paikalla bändin kaikkien aikojen ensimmäisellä Malin ulkopuolisella keikalla Roskildessa vuonna 2001.
Jostakin syystä tällainen moderni aavikkomusiikki tuntuu uppoavan tähän rannikon asukkaaseen. Pohjatyötä teki ennen Tinariweniä mm. Ali Farka Touré, jonka ohjelmistossa oli aina paljon tamašek-lauluja, sellaisen johnleehookermaisen akustisen bluesin ohella joka sai minut ensi kertaa kiinnostumaan hänen musiikistaan. Tinariwenin musiikin kansainvälisen menestyksen myötä tuaregipumppuja on siinnyt muitakin: Terakaft, Tartit, Kel Assouf,… eikä esimerkiksi Mariem Hassanin ja muiden sahrawitaustaisten musiikintekijöiden ”aavikkoblues” ole sekään kovin kaukana lännempien veljien ja siskojen ilmaisusta.
Olin eilen ensi kertaa Korjaamolla, joka vaikutti oikein mainiolta keikkapaikalta. Valot ja savut loivat lavalle melkoisen mystistä, hämyistä ilmapiiriä, ja ehkä bändi halusi vielä korostaa tunnelmaa pukeutumalla tiukemmin huiveihinsa ja kaapuihinsa kuin mitä olen useimmilla aikaisemmilla keikoilla nähnyt. Tällä kertaa Tinariwen-kollektiivi esiintyi kuusimiehisenä – ilman taustalaulajattariaan – ja Mohammed Ag Tahadan lyömäsoittimia oli nostettu miksauksessa aikaisempaa enemmän pintaan. Laulut etenivät perinteiseen tyyliin, (näennäisen) yksinkertaisten riffien päälle rakennettuina vuorolauluina. Pääsolistin tehtävä kiersi keikan mittaan mieheltä toiselle, samoin kitarat ja basso. Aikaisemmasta poiketen etenkin bändin johtaja ja tuaregirockin kummisetä Ibrahim Ag Alhabib ja basisti Eyadou Ag Leche antoivat hienovaraisia näytteitä siitä, ettei soittotaito tosiaankaan rajoitu riffittelyyn. Solistiset revittelyt olivat kuitenkin hyvin synkassa muun musiikin kanssa eivätkä hyppineet silmille, kuten helposti käy etenkin jatsitaustaisilla, muunlaista musiikkia tekevillä virtuooseilla. Siitä(kin) pisteet.
Hieno keikka, jälleen kerran, vaikka mielibiisiäni ”Amassakoul ’N’ Ténéréä” ei tällä kertaa kuultukaan. Odotin uteliaana, esitettäisiinkö lavalta jonkinlaista kommenttia Malia riepovaan sisällissotaan – kuten Fatoumata Diawara esitti torstaina vedotessaan rauhan puolesta – mutta bändi puhui ylipäänsä hyvin vähän: Ag Alhabib sanoi lähinnä olleensa aavikolla sen verran pitkään ettei englanti tällä hetkellä oikein luista. Tuaregimuusikot ovat ylipäänsä olleet ymmärtääkseni aika vaitonaisia kriisin suhteen. Ystäviä ja lojaliteetteja lienee kiistan monilla puolilla.
Marraskuun alun mainio konserttiputki jatkuu jo tänään vähän toisenlaisella meiningillä.
