Ensimmäisten cd-levyjen ilmestymisestä tulee kuulemma tänään kuluneeksi kolmekymmentä vuotta. Formaatilla on siis nyt ikää jotakuinkin saman verran kuin 78 kierroksen minuuttinopeudella pyörineiden ”savikiekkojen” tilalle tulleilla mikroura-LP-levyillä oli siihen aikaan kun cd-levyjä alkoi ilmestyä. ”Savikiekkojen” kautta kesti vajaat parikymmentä vuotta pidempään.
Itse siirryin musiikinkulutuksessani cd-aikaan vasta 1980-luvun päättyessä. Ensimmäisillä cd-hankinnoillani halusin ehkä alleviivata (jos joku olisi asiaa kysynyt tai ihmetellyt) etten uskonut uuden formaatin parantavan äänenlaatua. Kari Peitsamo & Ankkulin Jatsin syvin olemus ja Robert Johnsonin The Complete Recordins olivat (tuohon aikaan) kuitenkin saatavilla vain cd-formaatissa, ja vinyylilevyjen saatavuus alkoi muutenkin vaikeutua.
Itse cd-soitin soitin oli käytettynä ostettu kannettava Philips, joka palveli sittemmin hyvinkin toistakymmentä vuotta ennen hajoamistaan.*
Cd:t olivat edelleenkin pääsääntöisesti LP-levyjä kalliimpia, joten kului jonkin aikaa niin että levyostokset jakaantuivat suhteellisen tasaisesti formaattien välillä.** Levykokoelman koostumus muuttui merkittävästi vasta 1990-luvun puolella, jolloin kannoin kroonisen rahapulani takia ison osan vinyyleitä divariin (silloin niistä vielä maksettiin ihan kohtuullisesti) ja toisaalta aloin saada uusia levyjä Rumban arvostelukappaleina, muistaakseni yhtä tai kahta lukuun ottamatta cd-muodossa. Viime vinyyliostoksesta lienee muutama vuosi: divarissa tuli kohdalle muinoin myymäni Kadotettujen Liian suuri suu, jota ei ole vieläkään julkaistu cd-muodossa.
En ole koskaan onnistunut olemaan rehellisesti sitä mieltä, että cd-levyjen äänenlaatu olisi kategorisesti heikompi kuin vinyylilevyjen*** joten cd-levyjen käyttömukavuus kallisti vaakaa varsin pian digitaalitallenteiden puoleen. Äänitteiden nettilatausmahdollisuuksista huolimatta kohtuullisen iso osa tämän taloudenkin levyostoksista on edelleenkin cd-levyjä. Tuntuu mukavalta saada ostoksena myös esine hypisteltäväksi, kirjanen tai kansi tutkiskeltavaksi, vaikka iso osa musiikin kuuntelusta tapahtuukin kovalevyltä, jonne cd-levyjenkin sisältö on kopioitu.
Talouden puoltatoista vinyylimetriä tulee nykyään soitettua, varsin laadukkaasta soittimesta, äänirasiasta ja esivahvistimesta huolimatta, lähinnä silloin jos levyjä digitoi pipodiskokäyttöön. Kovalevy soi useammin kuin LP-levy. Ehkä hyvä niin: jokainen soittokerta kuluttaa vinyylilevyä paljon enemmän kuin cd-levyä. Näin äänitteet pysyvät paremmassa kunnossa.
Voi tietysti olla että olen eri mieltä parinkymmenen vuoden päästä, kun ämpärikolmoset ja iitunesit alkavat olla isoisänaikaisia musiikinnautintamenetelmiä.Mutta melkein veikkaisin, että silloin on ihmisiä, joiden mielestä cd-levy (tai mp3-tiedosto) on ainoa oikea tapa kuunnella musiikkia, että sen ajan nykyformaattien soundit ovat surkeat eikä musiikissa ole sitä oikeaa fiilistä. Ja yhtä lailla ihmisiä, joiden mielestä edellisen ryhmän menneenkaipaajat ovat väärässä.
Toivottavasti en kuulu kumpaankaan ryhmään. Toivottavasti edelleenkin osaan kuunnella musiikkia tallennusformaatin sijaan.
___
* Itse asiassa ensimmäiseen cd-ostokseen kuului kolmaskin levy, Neil Youngin ja Crazy Horsen vastailmestynyt Ragged Glory, jolla hyvittelin silloista avovaimoani etukäteen siltä varalta että hän olisi närkästynyt uuden vimpaimen ostamisesta kotiin. Erottuamme vähän myöhemmin levy jäi hänelle, lienee hänellä vieläkin.
** Merkittävä osa levykokoelmasta on aina ollut peräisin divareista, joten uusien LP-levyjen heikko tarjonta ei vaikuttanut niin paljoa
*** Pienet erot hukkuvat äänitys-, siirto- ja masterointiprosesseissa mukaan tulevien tekijöiden vaikutuksen sekaan.
