Onnea, Helsinki!
Olen syntyjäni Helsingistä, asunut kaupungin (hallinnollisella) alueella koko ikäni – vuoden Muhos-sivaria ja seitsemää Vantaan Korsossa asuttua vuotta lukuun ottamatta – mutta siltikään en ole oikein koskaan osannut mieltää Helsingin kantakaupunkia kotipaikkakunnakseni. Asuinhan minä sentään puoli vuotta Katajanokalla itsekin. Tuleehan kantakaupungissa kyllä käytyä usein, keskimäärin kerran–pari viikossa (nyttemmin, kun olen vähän saanut rajoitettua monissa järjestöissä toimimista ja järjestöaddiktiuden aiheuttamaa yletöntä kokoustelua), mutta ei sinne tee erityisemmin mieli jäädä. Liikaa autoja. Liikaa melua. Liian likainen ilma. Sitä paitsi se on niin kaukana, syrjässä.
Silti miellän itsekin ”Helsingin” tarkoittavan ensisijaisesti kantakaupunkia, ei omaa kotikaupunkiani, joka on suuren osan elämääni ollut Itä-Helsinki ja on nykyään (hallinnollisen suurpiirijaon mukaisesti) Koillis-Helsinki. Aivan ehdottomasti asun eri kaupungissa kuin ne kantakaupunkilaiset kunnallispoliitikot(kin), joiden mielestä kantakaupungin ulkopuolella on vain ”lähiöitä” ja ehkä muutama ”automarket”. Selvästikin tällaiset tyypit asuvat aivan eri paikkakunnalla kuin minä. Ehkä kysymys on vain sanan tulkinnasta, mutta minusta ”lähiö” tarkoittaa aikalailla erilaista, negatiivisesti arvovarautunutta käsitystä miljööstä kuin vaikkapa ”esikaupunki”.
Väkiluvun perustella mitattuna esikaupunkialueet ovat joka tapauksessa kolme neljäsosaa koko kaupungista. Ylivertainen enemmistö. Silti täältä koillisesta tiiraillen vaikuttaa kovin usein siltä, että sekä monen päättäjän että paikallislehden toimituskunnan mielestä se jäljelle jäävä neljäsosa on ainoa oleellinen osa kaupungista. Siihen satsataan. Sinne pykätään monumenttejä. Sinne, kauas kaupungin maantieteellisestä ja väestöllisestä keskustasta, suunnitellaan ”Keskustakirjastoa”.
Tähän on tietysti historialliset syynsä. Helsinki suunniteltiin ennen kaikkea merikauppaa harjoittavaksi taajamaksi. Kartalta katsoen sijainti vaikutti täydelliseltä: suojainen lahti ankkuripaikaksi, joki huolehtimaan tavarankuljetuksesta sisämaahan ja sisämaasta. Todellisuus oli tietenkin toinen: Vanhakaupunginlahti oli surkeaa liejukkoa kapeansokkeloisen saaristolabyrintin takana, ja Vantaanjoessa jo heti suulla vuolas koski, joka esti kaiken järkevän venerahtiliikenteen. Ruotsin kuninkaan virkamiehet eivät tajunneet, että jos paikka olisi ollut niin ihanteellinen kuin kartalla näytti, siinä olisi ollut itsekseen syntynyt kaupunki jo monta sataa vuotta. Vähitellen kaupunki siirtyikin viereiselle Vironniemelle, jonka lahdelmiin oli vähän helpompaa purjehtia. Punavuoren ja Eiran kukkulat suojasivat taajamaa myrskyiltä. Siihen aikaan kaupunki oli liikenteen kannalta niin järkevässä paikassa kuin näillä kulmilla oli mahdollista.
Nyt, kun satama on siirtynyt toisaalle ja kaupunkilaisten liikennöinti muutenkin tapahtuu enemmän busseilla, metroilla ja junilla, keskusta on järjettömässä paikassa ahtaalla, ylitäyteen rakennetulla niemellä, josta on vaikeaa kulkea maata myöten mihinkään muuhun suuntaan kuin pohjoiseen, ellei rakenneta massiivisia, rumia ja kalliita siltaratkaisuja. Keskusta on kukoistanut Vironniemellä siitä huolimatta, mutta se on enimmäkseen johtunut siitä, että poikittaisliikenne on vanhastaan ollut kertakaikkisen surkeassa jamassa: ihmisten matkoista kaupunginosista toiseen on tullut järjettömiä V-kirjaimia keskustan kautta, kun muuten ei ole päässyt. Tähän on onneksi vähitellen tulossa muutos, ja se tietää myös sitä, että työpaikat ja palvelut siirtyvät pikku hiljaa lähemmäs niitä seutuja, missä ihmiset asuvat. Siirtyminen on jo hyvässä vauhdissa, vaikka esimerkiksi Jokeri-bussi on vasta hyvä alku.
(Tietysti myös minunkin harjoittamani, hyvien tietoverkkoyhteyksien mahdollistama lähityön lisääntyminen edistää asiaa, kun porukan ei tarvitse matkustaa etätyöpaikalle kauas kotoaan.)
Mitä sitten tapahtuu nykyiselle kantakaupungille, tulevalle entiselle kantakaupungille? Kallio-kliseen tyylinen slummiutuminen on yksi mahdollisuus, mutta ei välttämättä kovin todennäköinen. Työ- ja kauppaliikenteen ynnä sitä myöten melun ja saasteiden väheneminen tekee tietysti Vironniemestä nykyistä paljon miellyttävämmän elinympäristön, joten siitä on mahdollisuus kehittyä hintava asuinalue eläkeläisille ja muille, joiden ei tarvitse kotoaan liikkua. Tai sitten Banjulin ja Brasílian kaltainen monumentti- ja hallintokaupunki, joka tyhjenee iltaisin yhtä sukkelasti kuin Senaatintorin viereinen Kruunuhaka nykyään. Wau-arkkitehtuuri-intoilu viittaa vahvasti viimeisen vaihtoehdon suuntaan: Alvar Aallon marmoritöherrykset ovat kyllä tehneet kaupunkilaisille selväksi, ettei wau-arkkitehtuuri tuota miellyttävää eikä funktionaalista kaupunkimiljöötä.
Voin tietysti olla ihan väärilläkin jäljillä. On sellaistakin toisinaan sattunut.
Jos menet Suomenlinnaan ja katsot sieltä Helsingin kaupungin silhuettia, niin silmään pistää pahasti Aallon Enso-rakennus. Se on väärässä paikassa, enkä käsitä miksi Aalto suostui sen tekemiseen.
Enso olisi pannut vielä jonkun kamalamman laatikon siihen, jos ei Aalto olisi suostunut? Kaupungin suunnittelijat eivät kyllä olleet hereillä tässä tapauksessa! Mutta kyllä minä Finlandia-talosta tykkään. Ja Jyväskylän yliopiston tiilikampuksesta ynnä Seinäjoen suojeluskuntatalosta.
Ripsa, tarinahan kertoo että Enson talo oli alkuaan suunniteltu jonnekin muualle, ja Aalto sitten vähän pienenteli sitä saadakseen sen mahtumaan tuolle paikalle.
Minusta Finlandia-talokin on aikamoinen kammotus, ja siinä kiteytyvät Aallon arkkitehtuurin kaksi keskeistä ominaisuutta: vesivahingot ja kelvoton akustiikka. Sali on myös visuaalisesti eikä ainoastaan äänellisesti kolho.
Itse pidän Kiasmasta tilana – mukava paikka seikkailla tai jäädä mietiskelemään, minkä lisäksi se muodostaa lännestä katsoen Mannerheimin patsaalle paljon komeamman kehyksen kuin ratapiha – mutta siinäkin on Aallon perinnön hengessä jätetty täysin huomiotta, että talon pitäisi pystyä kestämään arktisessa ilmastossa päästämättä kosteutta sisään vääristä paikoista.
Sanopa sitten keskustakirjastolle parempi paikka? Kyllä kirjaston tulee olla siellä missä ihmisetkin ovat. Vrt Pasilan pääkirjasto kirjasto 10.
Kari, Kirjasto kymppihän on hyvässä paikassa: siitä ihmisvirta kulkee. Sanomatalon–Finlandia-talon tietämissä nököttävä tontti on itse asiassa aika syrjässä liikenteellisesti: ratikkapysäkkejä ei ole lähelläkään, ei bussipysäkkejä. Paikka ei ole kenenkään luonnollisella reitillä, ellei olla menossa Musiikkitaloon. Siellä kirjasto olisi yhtä korvessa kuin Pasilan pääkirjasto. Sen lisäksi paikka on meluisa (joten miellyttävän oleskelutilan tekeminen vaatii melkoista satsausta äänieristykseen) ja ilmansaasteiden osalta luultavasti melkein yhtä paha kohta kuin Hämeentien ylämäki.
Malmin kirjasto olisi yksi aika ihanteellinen sijainti Keskustakirjastolle. Paljon lähempänä kaupungin maantieteellistä ja väestöllistä keskustaa, hyvät liikenneyhteydet joka suuntaan. Miellyttävämpi ympäristö muutenkin. 😎