Muutama vuosi sitten olin ajamassa yksinäni kohti Muusikoiden.netin jokakesäistä tapaamista. Auton perään oli lastattu basso ja vahvistin, ja edessä oli pari päivää musiikin kuuntelemista ja soittamista. Siitä syystä olin tyytyväinen löytäessäni radiosta kanavan, josta ei tullut musiikkia, tai tavallaan tuli. Kuuntelin toista tuntia vastikään Einari Vuorela -runopalkinnon saaneen Johanna Venhon haastattelua, jossa hän puhumisen lisäksi lausui tekstejään ennen kaikkea Yhtä juhlaa -kokoelmasta. Niissä oli hyvinkin paljon musiikkia.
Itse olen huono lukemaan runoja, ellei niihin liity musiikkia. Johannankin tekstit toimivat minulle paremmin lausuttuina, organisoituna äänenä. Yhtä kaikki, hän on yksi niistä nolostuttavan harvoista kirjailijoista, jonka teoksia olin lukenut jo ennen kuin tapasimme ensi kertaa. Useimpien viime vuosien kirjailijatuttujen kohdalla kaihertaa jossakin mielen pohjalla pieni nolouden tunne, etten ole saanut aikaiseksi tai kerinnyt lukea ilmeisen fiksun ja sympaattisen tyypin ilmiselvästi kiinnostavaa tuotantoa. (Aivan niin, aika harvat heistä ovat puolestaan lukeneet minun kirjojani, mutta silti…)
Johannan ensimmäinen romaani Syntysanat (WSOY 2011) kiinnosti jo kalevalaisesti soivalta nimeltään. Pohjimmiltaan pienen kirjan tarina on hyvin yksinkertainen: Kohtuullisen nimekäs kirjailija, elämänmuutosta kaivatessaan, asettuu kodiksi pienen kylän vanhaan, autioon pappilaan. Naapuritalossa asuu nuorena leskeksi jäänyt kolmen kouluikäisen lapsen yksinhuoltaja, joka kyllä tietää kirjailijan, on lukenut tämän kirjan ja käynyt pohtimaan oman elämänsä ratkaisuja kirjan henkilöiden ratkaisujen kautta. Molemmat kyräilevät toisiaan, kyttäävät toisiaan, jopa vakoilevat toisiaan, ennen kuin uskaltautuvat puhumaan toistensa kanssa. Maailmojen kohtaaminen nostaa pintaan molempien kaipuun toisenlaiseen elämään, epäilyksen tekemistään ratkaisuista ja surun niiden seurauksista. Tai onnen: eivät kaikki ratkaisut ole suinkaan epäonnistuneita, vääriä, harhaan johtaneita. Pintaan nousee myös vanhaan pappilaan liittyvä tragedia parinkymmenen vuoden takaa.
Kulttuurikaupunkeja kiertäneen kirjailijan ja pienessä kylässä lapsiperheen arkea pyörittävän yksinhuoltajan kohtaamisen asetelmassa liikutaan aika lähellä kovin perusteellisesti kynnettyjä vesiä, mutta Syntysanat kyllä onnistuu välttelemään stereotypioita ja tekemään kaksikosta – ja molempien läheisistä – inhimillisiä, aidon tuntuisia, uskottavia. Tavallaan he ovat saman henkilön kaksi puolta, kaksi erilaista tietä, jotka lähtevät samasta risteyksestä ja siellä monta vuotta sitten tehdystä valinnasta. Yksinhuoltajan riesana roikkuva kiittämätön, dementoituva äiti tuo mukaan teemoja, joita itsekin sivuilin Muurahaispuussa. Loppuratkaisussa on vääjäämättömyyden tuntua, arvattavuutta, mutta eihän tämä olekaan mikään dekkari eikä tämän kirjan tarkoitus ole yllättää lukijaa odottamattomilla käänteillä. Ihmisen kokoinen pieni tarina kohtaamisesta ja elämän valinnoista – sekä uusista eteen tulevista valinnan mahdollisuuksista.
