1970-luvulla radion musiikkitarjonta ylsi klassisen, jazzin ja iskelmämusiikin ohi muihin musiikkityyleihin ehkä muutaman tunnin ajan viikossa. Siitäkin ajasta valistuneet toimittajat katsoivat asialliseksi käyttää merkittävän ajan kuulijoiden valistamiseen omasta mielestään hienommalla musiikilla.
Tästä syystä inhoan edelleenkin jazzrockia ja fuusiojazzia, minkä lisäksi iloitsen siitä, että nykyradioiden brežneviläisten soittolistojen ansiosta maahan on kasvamassa iskelmähtävää poprockia ja mollipateettista klasarimetallia inhoava sukupolvi.
Sittemmin olen kyllä kohdannut muutamia ihan kuuntelukelpoisia sävelmiä inhoamieni tyylilajien puitteissa. Jossakin vaiheessa minulla oli tapana vitsailla, että ne molemmat on kuluttajaystävällisesti sijoitettu saman LP-levyn ykkös- ja kakkosraidoiksi. Tässä numero yksi.
.
.
Elämänsä viime vuosina täysin deekikselle joutuneen Jaco Pastoriuksen ”Bass of Doom” -lempinimen saanut soittopeli onnistuttiin muuten paikantamaan muutama vuosi sitten ja restauroitiin soittokuntoon. Se näyttää nykyään aika erilaiselta kuin Pastoriuksen aikana, koska joku – luultavasti Jaco-setä itse – oli hakannut lankun kappaleiksi ja kokoaminen vaati tuekseen kansivaneria. Joten nykyään se on oikein tyylikkään ja uuden näköinen Fender Jazz Bass.
Näin itse Pastoriuksen livenä hänen viimeisinä vuosinaan Roskildessa. Ei, kokemus ei ollut elämää suurempi. Lähdin kesken kaiken pois kuuntelemaan jollakin toisella lavalla jotakuta toista bändiä. Olen edelleenkin sitä mieltä, että Jimi Hendrixin kitarariffien soittaminen säröbassolla on pelkkä hupaisa treenikämppäkuriositeetti, ei mielekästä musiikkia konsertissa soitettavaksi.
