Gummeruksen syyskatalogista löytyy ensimmäinen minun heille tekemäni suomennos, Ernest Clinen Ready Player One. Loppujen lopuksi kirja piti alkuperäisen nimensä ja alunperin vasta ensi vuoden puolelle suunniteltua julkaisua siirrettiin aikaisemmaksi. Mainiota.
Kyseessä on vallan vinkeä kirja: 2040-luvulle varsin dystooppiseksi rapistuneisiin Yhdysvaltoihin sijoittuva tarina, jonka kantavana ideana on hillitön fiksaatio 1980-luvun populaarikulttuuriin – musiikkiin, elokuviin ja, ennen kaikkea, tietokonepeleihin.
Itsellänikin on jonkinlainen kasarifiksaatio ennen kaikkea musiikin suhteen ja pelasin minä 80–90-lukujen taitteessa ja vähän sen jälkeen muutamia pelejäkin, mutta mielenkiintoista kyllä minä kuuntelin enimmäkseen ihan eri musiikkia ja pelasin eri pelejä. Silti suuri osa kirjan mainitsemista nimistä oli vähintäänkin ohimennen tuttuja, tutumpia kuin olisin ehkä halunnut tunnustaakaan: en ole koskaan nähnyt esimerkiksi Ghostbustersia tai Sotaleikkejä tai pelannut Pac-Mania, ja kasari-listapoppikselle tai -tukkaheville nyrpistän edelleenkin nokkaa muutamia poikkeuksia (esimerkiksi Prince) lukuun ottamatta, mutta silti ne olivat riittävän tuttuja soittaakseen melkoisen montaa kelloa. En tiedä, syntyykö nykyhetken populaarikulttuurista yhtä yleissivistyksellistä kulttuuriperintöä, vai onko kaikki fragmentoitunut niin paljon kuin itse kuvittelin kasaripopulaarikulttuurinkin fragmentoituneen.
Mutta kyseessä oli oikeastaan hurmaavan viehättävä kirja suomentaa, siitäkin huolimatta että jouduin penkomaan paljon tavallista enemmän kaikenlaista pientä nippelitietoa (ja turvautumaan pelisanaston suhteen itseäni kokeneempiin). Oikeastaan tekisi mieli heittäytyä pitkästä aikaan pelaamaan… jotakin. En tiedä mitä. Yritykseni palata 90-luvulla harrastamieni lentokonesimujen pariin on töksähdellyt, koska nykyajan simulaatiot vanhoista mäntämoottoritaistelukoneista ovat niin sofistikoituneita, että niissä pitäisi osata oikeasti lentää. Ammuskelupelit eivät juuri viehätä edes ajatuksena, vaikka Doom kakkosta ja Duke Nukemin ekaa versiota tuli aikoinaan pelattua koko lailla paljon. Hakusessa olisi enemmänkin jotakin ongelmanratkaisutyyppistä – no, jotain sellaista kuin monet 80- ja 90-luvun seikkailupelit. Tai mainio avaruusparodiapeli Space Quest. Tai saman firman Leisuresuit Larry in the Land of Lounge Lizards.
Vaikka kyllä minä haluaisin myös kunnollisen purjelaivasimulaation. En tiedä, onko niitä edes olemassa?
”nykyajan simulaatiot vanhoista mäntämoottoritaistelukoneista ovat niin sofistikoituneita, että niissä pitäisi osata oikeasti lentää.”
Hahaa 😀 Jep, eikä vain vanhat koneet, mä yritin joskus pelata sitä viimeisintä Falconia (siis se oli jo 2000-lukua). Lyhyeen jäi, kun se oli helpoimmillakin asetuksilla niin tajuttoman vaikea, että pääsin harjoitustehtävässä kyllä lentotukialuksen kannelta ilmaan, mutta laskeutuessa joko rämähdin nokka edellä laivan kylkeen tai luistelin laidan yli jorpakkoon. Kun tämä oli toistunut noin sata kertaa, päättelin että ei ole mun peli… Sormet ei vaan riittäneet hallitsemaan kaikkia nippeleitä, ja mä olen sentään soittanut pianoa!
Tuo kirja kuulostaa hauskalta! 🙂