Joskus toistakymmentä vuotta sitten tein käännöstyötä jotakuinkin erikoisella vuorokausirytmillä: Tein töitä nelisen tuntia. Menin nukkumaan. Suunnilleen kolmen tunnin unien jälkeen heräsin (ilman kellonsoittoa) ja jatkoin työntekoa. Noin neljän tunnin rupeaman jälkeen alkoi uni painaa silmää ja menin nukkumaan. Heräsin taas noin kolmen tunnin päästä ja jatkoin työntekoa. Toisinaan kävin kaupassa ja söin jotakin. Sitten jatkoin samaan tahtiin.
Tätä jatkui muutamia viikkoja. Kuten arvata sopii, asuin silloin yksin enkä seurustellut kenenkään kanssa. Niinä viikkoina minulla ei ollut pahemmin edes sosiaalista elämää. Olin kyllä kavereihin yhteydessä netin välityksellä, mutta en juurikaan tavannut ketään. Olen usein naureskellut, että tällainen luonnoton vuorokausirytmi sopi hyvin suomennettavaan teokseen ja sen kirjoittajaan: kyseessä oli Philip K. Dickin Haudasta kohtuun.
Tiesin tosin jo siihen aikaan, että monet kokeet ja joidenkin tuttavien omat kokemukset – osin omatkin kokemukseni – olivat ristiriidassa normaalin, pohjoismaisen unirytmi-ihanteen kanssa: tarkoitan ajatusta siitä, että nukkumisen pitäisi tapahtua yöllä ja valvomisen päivällä, molemmat yhtenä, yhtenäisenä jaksona. Nyttemmin asiasta on ruvettu puhumaan enemmän ja avoimemmin: tämän aamun Hesarin Tiede-sivujen pääjuttuna oli laaja kirjoitus ”Nukummeko me väärin?” (jota ei ainakaan vielä löydy lehden ilmaisilta nettisivuilta) jossa pohdittiin vuorokausirytmin lisäksi tosin muitakin ihmisen biologian kannalta mahdollisesti virheellisiä nukkumakäytäntöjä (kuten yksin, hiljaa ja pimeässä nukkuminen).
Voi hyvin olla, että pitkät, makoisat yöunet ovat pohjimmiltaan ihmiselle yhtä suuri luonnottomuus kuin yhdessä paikassa asuminen tai viljatuotteiden syöminen.
Itse olen jo pitkään noudattanut varsin luontevasti perin konservatiivista pohjoismais-porvarillista vuorokausirytmiä sillä erotuksella, että olen kyennyt myöntämään itselleni, etten yleensä saa juuri mitään aikaiseksi aamupäivisin, joten on parempi lorvia vailla huonoa omaatuntoa kuin lorvia tuntien huonoa omaatuntoa. Kuulun silti niihin ihmisiin, joilla on taipumusta heräillä aamuyöstä: en muista että sitä olisi tapahtunut niin paljon siihen aikaan kun valvoin säännönmukaisesti pidempään ja heräsin myöhemmin. Nykyään sitä kuitenkin tapahtuu. Aikaisemmin aamuöinen valvominen on liittynyt minulla ahdistavaan tilanteeseen – taloudellisiin ongelmiin, ihmissuhdesotkuihin jnpp. – joten jossakin vaiheessa itse heräämisestä tuli ahdistava kokemus.
Olen kuitenkin vähitellen päässyt eroon siitä, että ahdistuisin itse valvomisesta. Parhaimmillaan aamuyön hiljaiset tunnit ovat nimittäin osoittautuneet melkoisen luovaksi ajaksi. Ei, en pomppaa jalkeille enkä kirjoita pimeässä muistikirjaan laajoja tekstejä. Loion sängyssä, katselen kattoa ja annan ajatusten vaeltaa. Omalla rytmillään, omia aikojaan. Siihen vuorokaudenaikaan olen kuitenkin riittävän lähellä unta, että ajatukset vaeltelevat omia latujaan, logiikasta ja asiayhteyksistä piittaaamatta. Odottamattomat assosiaatiot saattavat usein kiteytyä ideoiksi, tarinoiksi, näkökulmiksi. Ero uneen on, että mielekkäiden kokonaisuuksien koostaminen on kuitenkin paljon helpompaa ja tietoisempaa, ja että nämä ajatukset on helpompi muistaa vielä aamullakin.
(Voi tosin olla, että se aamulla muistettu versio on saanut lisäprosessointia mahdollisen uuden nukahtamisen jälkeisistä unista. Se on luultavasti idealle vain hyväksi.)
Muurahaispuun lukeneet kyllä huomaavat, että kirjaa on ideoitu tällaisessa lähes-mutta ei ihan-valvetietoisessa tilassa. Ei se ole kuitenkaan ensimmäinen kerta, kun olen tätä ”tekniikkaa” käyttänyt. Eikä taatusti viimeinen. Enkä ole varmasti ainoa.
