Festivaalien alla tulin pohtineeksi, koska olen mahtanut viimeksi käydä Ruisrockissa, ja vaikuttaa siltä että näin on päässyt käymään viimeksi joskus vuoden 1983 tienoilla. Maailma on (onneksi) muuttunut hivenen niistä ajoista. Rockfestaritkin ovat (onneksi) muuttuneet, ruoka on parempaa ja juomaksi alueelta saa muutakin kuin lämmintä limpparia ja yleistä halveksuntaa asiakaskuntaa kohtaan.
Tällä kertaa Ruissalossa tuli käytyä ihan vain päiväpiipahduksena, minkä voi tietysti ajatella olevan nostalgiapaluuta ensimmäiseen Ruisrockiini vuonna 1980 ja seuraavaan Ruisrockiini vuonna 1981, silloin kun festari oli vielä yksipäiväinen.
Tuomari Nurmion sopivasti rosoisen soolokeikan jälkeen kävimme katsomassa monen kehumaa Fleet Foxesia, joka ei kuitenkaan tehnyt oikein minkäänlaista vaikutusta. Stemmat ja melodiat soivat kyllä ylimaallisesti ja toivat mieleen 1970-luvun alun ynnä Crosby, Stills & Nashin: se taisikin olla ongelma, CS&N (tai myöhempi CSN&Y) ei yrityksistä huolimatta ole oikein koskaan kuulostanut minun korvissani muulta kuin tylsältä.
Onneksi Mark Lanegan ja Isobel Campbell osoittivat seuraavaksi, miten hienoa, koskettavaa, lyyristä ja tummissa uomissa virtaavaa musiikkia on mahdollista synnyttää oikeastaan hyvinkin samankaltaiselta, vanhahtavalta countryrock-pohjalta.
Tutuista nimistä huolimatta (Laneganiin olen törmännyt väkisinkin jo pelkästään Nirvana-aiheista kirjallisuutta suomentamalla) duon musiikki on jäänyt minulta kokonaan väliin, joten tätä voin pitää tämän festivaalin löytönä ja syynä tehdä vähintään yksi piipahdus myös levykauppaan. Hesarin kriitikkoa ärsyttivät muutaman kappaleen taustanauhalisäkkeet, ja turhia ne minustakin olivat: ei tällaista musiikkia ole oikeastaan mitään mieltä yrittää saada livenä kuulostamaan samalta kuin levyllä, se ei tarvitse sitä. Muuten ei totisesti valittamista, paitsi että viimeisten laulujen aikana viereiseltä lavalta kuuluva rytmi-ilotulitus häiritsi keskittymistä.
Manu Chaon takiahan Turkuun tuli lähdettyä, eikä herra tosiaankaan tuottanut pettymystä. Tällä kiertueella taustayhtyeenä toimi aikaisempien isojen kokoonpanojen sijaan La Ventura -niminen kitaristin, basistin ja rumpalin trio. Soitannollinen ote nojasi ehkä vähän näkyvämmin punkkiin kuin levyillä, mutta kohdalle sattuneiden livetallenteiden perusteella näin on ollut aikaisemminkin. Chaon musiikki on jatkuvaa ryöpsähtelyä tyylistä toiseen, näennäistä remellystä, joka (vaikkapa Gogol Bordellon tapaan) kuitenkin on äkkinäisten rytmivaihdosten (ja muunkin soitannan) tarkkuuden perusteella hyvinkin tarkkaan treenattua ja mietittyä. Mutta mitäs väliä sillä on? Jos homma toimii ja yleisö on ns. kybällä messissä, homma toimii.
Musiikki- ja festivaaliaiheisia kirjoituksia on lähiaikoina tulossa muutama muukin, koettakaa kestää.
