Daniel Levitinin kirjaan This Is Your Brain On Music: Understanding a Human Obsession (Dutton, 2006, Timo Paukun suomennoksena nimellä Musiikki ja aivot : ihmisen erään pakkomielteen tiedettä, Terra Cognita 2010) on tullut törmättyä niin monessa kirjassa ja muussa yhteydessä, että pakkohan se oli hankkia ja lukea.
Muusikkona ja äänitetuottajana uransa aloittanut Levitin on erityisesti musiikin hermostollisista vaikutuksista kiinnostunut aivotutkija. Rokkitaustan(kin) ansiosta hän välttää muutamia euroamerikkalaisia akateemikkoja perinteisesti vaivanneita sudenkuoppia: vaikka monessa suhteessa hän lähestyykin musiikin teoriaa nimenomaan länsimaisten musiikkityylien ja -perinteiden kautta (ja hän tuntuu lopettaneen uuteen musiikkiin perehtymisen joskus 1980-luvun loppupuolella), hän on sentään melkoisen hyvin tietoinen siitä, että pelkkä (eurooppalainen) klassinen tai (angloamerikkalainen) rock ovat vain pari pientä pisaraa musiikillisten tyylien valtameressä – ja että etenkin klassisen musiikin rituaaleihin kuuluva ääneti paikallaan istuminen musiikkia passiivisesti kuunnellessa on melkoisen kummallinen poikkeus maailman musiikinkuuntelukäytännöissä, ja monessa suhteessa ihmiselle jopa luonnotonta. Lähes kaikkialla musiikkiin kuuluu liikkuminen, tanssiminen – ja oma musiikin tekeminen: soittamisen ja säveltämisen jättäminen ”eksperteille” on sekin aika kummallinen, tuore ilmiö.
Suurimman osan kirjaa Levitin käy läpi viime vuosikymmenien aivotutkimuksen havaintoja siitä, miten musiikki näkyy aivojemme fysikaalisessa, ulkoa päin havaittavassa toiminnassa. Äänen ja eri taajuisten äänien aivojen hermoverkoissa aiheuttamat reaktiot ovat monessa suhteessa paljon syvemmällä kuin monet muut aistimukset, ja ulottuvat isoaivokuoren harmaista poimuista aina pikkuaivojen ”liskoaivo”-osaan saakka. Musiikki on tärkeässä osassa myös lapsen varhaiskehityksessä, aina kohdun sisällä kuunnellusta äänimaisemasta puheen oppimiseen asti. Levitin on monen muun lailla sitä mieltä, että musiikki saattaa hyvinkin olla puhetta vanhempi kommunikaatiomuoto ihmislajin kehityshistoriassa.
Levitin tarjoaa melkoisen kirjon erilaisia teorioita, näkemyksiä ja osin keskenään ristiriidassa olevia tutkimustuloksia yrittämättäkään pakottaa niitä mihinkään yksioikoiseen, ehdottomaan ”tieteelliseen totuuteen”. Siitä pisteet: ei tieteessä ole olemassakaan absoluuttisia totuuksia, ja ainakin minun ajatuksiani lennättää paremmin monenlaisten mahdollisuuksien kirjo kuin mikään ehdottomuuksien umpikuja. Pohdiskellessaan kirjan lopussa musiikin ja ihmisen yhteistä evoluutiota hän kyllä sortuu monien muiden varsinaisen evoluutiotutkimuksen ulkopuolisten tieteilijöiden tapaan arvioimaan asioita pelkästään yksilöiden lisääntymismahdollisuuksien kautta. Musiikin tapauksessa tämä tuntuu tavallistakin, köh, riitasointuisemmalta: musiikkihan on suurelta osin yhteisöllistä toimintaa, aina parviälykäyttäytymiseen asti, ja musiikin evolutiivinen merkitys on hyvinkin saattanut olla sen yhteisön selviytymis- ja lisääntymismahdollisuuksia parantavissa tekijöissä.
Joka tapauksessa kiinnostava, selkeälukuinen ja valaiseva kirja.
Mainitseeko Levitin japanilaisen Suzuki-metodin, siis musiikinkoulutuksessa? Joskus 1970-luvulla joku ryhmä oli Helsingissäkin ja pääpointsi oli siinä, että lapselle pitäisi ruveta soittamaan musiikkia kun se on äitinsä vatsassa. Minä en ehtinyt Suzukista valaistua kun lapsi jo ehti syntyä, mutta muistan kuinka se potki kuin vimmattu kun kävin KOM-teatterin Kalevalaa kuuntelemassa.
Tanssin suhteen olet varmaan oikeassa. Eivätköhän musiikki ja tanssi ole varhaisin taidemuoto ja Afrikasta peräisin. On aikuisellekin vaikeaa istua liikkumatta kokonaisen 2-tuntisen sinfoniakonsertin ajan.
Ripsa,
Suzukista ei puhuta, mutta siteerataan kyllä tutkimuksia siitä, että sikiöaikana kuultu musiikki jää mieleen.