Linkitän tähän kuvan mainiosta Bad Astronomy -blogista. Kyseessä on Hubble-avaruuskaukoputken Hubble Ultra Deep Field -kameralla otettu kuva, joka valotusaika on ollut mukavat 48 tuntia:
Kuvaan merkityn neliön alueelta, ylävasemmalta kolmen kirkkaan galaksin jonon jatkona, löydettiin äskettäin UDFj-39546284-nimen saanut galaksi, jonka etäisyys kamerasta on peräti 13,2 miljardia valovuotta. Se on (tällä hetkellä) kaukaisin tunnettu galaksi, ja samalla vanhin: se näkyisi kuvassa (jos näkyisi, se nimittäin näkyy paremmin infrapunavalossa) sellaisena kuin se oli 13,2 miljardia vuotta sitten. Koko (tunnetun) maailmankaikkeuden iäksi arvioidaan 13,73 miljardia vuotta, joten perin aikaisesta linnusta on kyse.
Kuvaa kannattaa tarkastella lähemmin. (Se klikkautuu vähän isommaksi.) Ne pilkut, joiden ympärillä näkyy (kameratekniikan aiheuttamia) säteitä, ovat oman Linnunratamme tähtiä. Kaikki muut pilkut, läikät, soikiot ja viirut ovat galakseja – toisia linnunratoja, saman kokoisia tai ehkä isompiakin kuin oma Linnunratamme, mutta miljoonien vuosien päässä.
Maailmankaikkeus – edes se maailmankaikkeus tai maailmankaikkeuden osa, jonka pystymme mitenkään näkemään – ei ole ihan pieni paikka. Maailmankaikkeus on jotakuinkin tyhjä paikka, mutta se on niin iso, että mihin kohtaan ikinä katsookin, vastaan tulee lopulta galaksi, kun mennään tarpeeksi pitkälle…
Itse asiassa ei.
Jos näin olisi, kuvan joka ikisessä pisteessä olisi tietenkin pieni kirkas piste (ainakin jollakin valon taajuusalueella), ja yötaivas olisi valoisa kuin päivä. Koska näin ei ole, galakseja ei riitä äärettömiin. Jossakin tulee raja vastaan, ja sitä kauempana galakseja(kaan) ei enää ole.
Tätä niin sanottua Olbersin paradoksia voidaan selittää monin eri tavoin. Yksi varteenotettava teoria on, että maailmankaikkeus tosiaan syntyi joskus 13,73 miljardia vuotta sitten, joten ensimmäiset galaksit ovat syntyneet vasta joskus sen jälkeen.
Mutta kyllä niitä silti on aivan julmetun paljon. Jopa tuossa pienessä kuvassa.
Lueskelin männäviikolla uusinta Tähdet ja avaruus -lehteä, ja pohdin vähän samanlaisia. Katselin fotoa jostain sumusta, ja siinä yks kaks jotenkin syvällisemmin tulin ajatelleeksi että voi jestas – nuo pienet kirkkaat pallukat on kaikki aurinkoja, ja tuohonkin sumunrihman kapeaan kärkeen mahtuisi satamiljoonaa (tai sinnepäin) maapalloa. Maailmankaikkeus on AIKA ISO!
Siinä kyllä meinaa mieli muljahtaa, mutta eipä se jaksa semmoista vahvaa tiedostamista ylläpitääkään kovin pitkään. Hetken päästä oli taas vain nätti avaruuskuva lehden sivulla, mutta oivalluksen tunnelma kestää pitkään 🙂
Kyllä, Anu.
Saman kokemuksen äärelle pääsee pimeässä paikassa kirkkaana talviyönä, silloin kun ihmisen ja tähtien välissä ei tunnu olevan kuin tyhjää tilaa… PALJON tyhjää tilaa.