Kun äidin jäämistöstä löytynyt Kari Hotakaisen Finnhitsin äänikirjaversio päätyi haltuuni vähän toista vuotta sitten, tulin hetken mielijohteessa kopioineeksi sen pipodiskoon musiikin joukkoon. Ajatus osoittautui loistavaksi. Hotakaisen lyhyet, absurdia lähentelevät tarinat toimivat loistavasti musiikin lomassa. Tuli mieleen ne radion kulta-ajat, jolloin musiikkiohjelmankin kappaleiden välissä juontavalla henkilöllä piti olla a) älykkyysosamäärä ja b) sanottavaa.
Viime aikoina olen käyttänyt Hotakaisen ohella Tuomas Kyröä. Mielensäpahoittaja pelittää yhtä huikeasti irrallisina, satunnaisjärjestyksessä kuuluville putkahtavina välipaloina. Molempien kohdalla on toisinaan myös ilmeessä pitelemistä, etteivät kanssakulkijat tai -matkustajat kuvittelisi, että hekottelen heille. (Kyrön kirjan viimeisen luvun sattuessa kuulokkeisiin joutuu tietysti, nauramisen sijaan, nieleskelemään palaa kurkussa ja pidättelemään liikutuksen kyyneleitä.)
Täytyy laajentaa ohjelmistoa. Koska pipodisko kulkee mukana suhteellisen lyhyilläkin kävelymatkoilla, tarvitaan sellaisia äänikirjoja, joiden jaksot (eli pipodiskon mielestä ”laulut”) ovat suhteellisen lyhkäisiä ja toimivat irrallisina paloina. Novelleja, ainakin pienoisnovelleja, ja tietenkin runoutta. Olen huono lukemaan runoja, mutta Runoraati on opettanut minut kuuntelemaan niitä hyvin mielelläni.
Seuraavaksi pipodiskon kovalevylle vilahtaa (Kyrön ja Black Dubin lumoavan esikoisalbumin seuraksi) Helsinki Poetry Jam -albumi. Vinkkejä muista sopivista äänikirjoista otetaan mielihyvin vastaan.
