Egyptin tapahtumien vuoksi kuunneltakoon tänä sunnuntaina legendaarisinta egyptiläislaulajaa, jonka nimi translitteroidaan usein muodoissa Umm Kulthum, Oum Kalthoum tai Oum Kalsoum. (Ymmärtääkseni riippuu siitä, minkä arabiankielen murteen ääntämyksen mukaan mennään.) Tämä setti on äänitetty Pariisissa vuonna 1967.
Tässä vetosi minuun myös YouTuben kommentti:
I have the chills. I romanced my wife to this music when we first met. Iam a black man from new orleans, she is a native eskimo from alaska. My friend from Bahrain gave me the album. we do not know the words but we felt its beauty. Thank you for the translation. i have arabic friends who dont like to listen to it because it makes them cry. I now understand.
Näin se käy.
En tiedä luenko taas piruna Raamattua tai tässä tapauksessa Koraania mutta sanoitus voisi olla suufilainen. Kuten Bollywoodissakin, tämänkin sanoituksen voi kukin kuulija ottaa itselleen sopivalla tavalla: joko maallisena rakkauslauluna tai sitten virtenä Allahille. Mukavaa että käännös oli mukana, sen kanssa Kalthumin Äidin musiikki alkaa vedota minuunkin, aiemmin ei ole kolahtanut vaikka olen yrittänyt useaan kertaan kuunnella.
Natalia,
ihan uskottava tulkinta. Vaikka suufilaisuus ei tietääkseni ole koskaan ollut Egyptissä kovin korkeassa kurssissa, populaarimusiikki(kin) on ollut hyvin tehokas levittämään sen ajatuksia ja asennetta rajojen yli.
Noissa vanhemmissa arabimaiden (ja Intiankin) populaarimusiikkiesityksissä on ainakin minun kannaltani ongelmana myös senaikainen tapa sovittaa ja äänittää: solisti peittää melkein täydellisesti alleen jousiorkesterin, joka puolestaan peittää aivan täydellisesti alleen rytmisektion… kun modernimpia esityksiä kuunnelleena on tottunut nauttimaan solistin ja rytmisektion yhteispelistä.