Tämänpäiväisen Miesten vuoro -elokuvan päivänäytöksen jälkeen toinen ohjaaja Joonas Berghäll kertoi Bio Rexin harvalukuiselle yleisölle, että irlantilainen mielenterveysjärjestö on tilannut tuhat dvd-kopiota rohkaistakseen irlantilaismiehiä puhumaan tunteistaan. Ajatus suomalaisesta elokuvasta – ja suomalaismiehistä! – tunneilmaisuopettajana on stereotyyppien valossa tietysti jotakuinkin koominen. Mutta kun elokuvan oli juuri nähnyt…
Hetkittäin, ja etenkin alussa, Miesten vuoro tuntui ihastuneen liikaa Suomi-kliseisiin – maisemiin, klassishenkiseen musiikkiin ja hulluihin saunakonstruktioihin. Pian tämä kiusaantuneisuus kuitenkin katosi saunojien tarinoita kuunnellessa. Ilmeisesti kaikki tarinat olivat aitoja, ennen kertomattomia ja käsikirjoittamattomia. Kukin puhui tavallaan, mikä hetkittäin tuntui jopa hankalalta: Afganistanissa palvellut upseeri käytti niin muodollista kirjakieltä, että kesti hyvän aikaa tajuta, että se oli hänen luonteva tapansa ilmaista itseään. Toinen tarinansa kertoja käytti epäilemättä tilaisuutta hyväkseen kertoakseen suurelle yleisölle oman versionsa avioeron jälkiseurauksista – vaikka hän ja hänen tyttärensä olivatkin erittäin todennäköisesti joutuneet todellisen vääryyden kohteeksi, tästä jaksosta jäi kiusaannuttavan laskelmoitu vaikutelma. Mutta ei se tässä kokonaisuudessa oikeastaan haitannut. Ja elokuvan loppu sitten – kerrottuna se tuntuisi todella kornilta, mutta teatterin hämärässä viimeistään silloin tuli tippa linssiin.
Tämänpäiväinen näytös liittyy Pohjoismaiden neuvoston elokuvapalkinnon ehdokkuuteen, ja siksi Miesten vuorokin nähtiin englanniksi tekstitettynä. Mielenkiintoista oli huomata omaa ehdollistuneisuuttaan: kesti hyvän tovin ennen kuin pystyn pakottautumaan olemaan lukematta tekstitystä ja keskittymään kuvaan ja ääneen – suomenkieliseen puheeseen. (Tekstityksestä oli tosin iloa myöhemmässä jaksossa, koska saamenkielentaitoni on häpeällisen olematonta.)
* * *
Kulttuuripitoinen sunnuntai ei päättynyt tähän. Erinomaisen thaimaalaisaterian jälkeen matka jatkui tämän syksyn suosikkikonserttikohteeseemme, Savoy-teatteriin.
Olen kuullut Khaledia ensi kertaa vuoden 1988 tietämissä, kun monien kehujen innoittamana tulin ostaneeksi EarthWorks-levymerkin tuoreen kokoelma-albumin Rai Rebels. Cheb Khaled, kuten hänet silloin tunnettiin, koristaa levyn kantta ja esittää sillä yhden kappaleen, ”Sidi Boumediennen”. Tähän aikaan rai oli virallisten tahojen paheksumaa kapinamusiikkia (sana tarkoittaa ”asennetta”), jota tehtiin pienillä budjeteilla ja usein rumpukoneiden ja vastaavien halpalaatikoiden säestämänä.
(Kiinnostavaa kyllä, näitä vanhoja rai-konerytmejä on sittemmin sattunut paljon korvaan 15-20 vuotta tuoreemmilla amerikkalaisilla r&b-listalevyillä; rai-musiikki on puolestaan siirtynyt paljon isompiin ja vivahteikkaampiin tuotantoihin ja elävämpiin muusikoihin.)
Kun aloin kirjoitella Rumbaan viisi-kuusi vuotta myöhemmin, Khaled oli ensimmäisiä haastateltaviani. Edellisenä iltana jo isoksi tähdeksi noussut Khaled oli esiintynyt Vanhalla Ylioppilastalolla. En ollut ennen tajunnutkaan, miten paljon pohjoisafrikkalaisia pääkaupunkiseudulla asuu: heitä oli sali puolillaan, ja jo ennen keikkaa jokainen deejiin soittama tuttu rai-levytys sai melkoiset aplodit. Arvata sopii, että kun bändi astui lopulta lavalle joskus yhdentoista jälkeen, bileet pääsivät kunnon vauhtiin. Vauhtia jatkui sitten aina pitkälle yli aamukahden, mikä muodosti minulle ongelman: asuin Korsossa, johon siihen aikaan ei mennyt yöbusseja eikä -junia. Kävelin työpaikalleni Vallilaan, kirjoitin keikka-arvion, torkuin pari tuntia, menin kotiin aamubussilla nukkumaan pari tuntia ja palasin kaupungille tekemään haastattelua. Se ei ollut mikään erityisen intiimi tilanne: puolituntisessa haastattelussa oli paikalla puolenkymmenen muunkin lehden toimittajat – ja tulkki. Mutta juttu syntyi.
Seuraavan kerran Khaled tuli nähtyä jokunen vuosi sitten Huvilateltassa ja nyt Savoyssa. Viimeistään seitsenhenkisen bändin astuessa lavalle oli käynyt selväksi, että (jälleen osin pohjoisafrikkalaisperuinen) yleisö oli mukana jo valmiiksi. Ja miksi ei olisi ollut? Tämähän on loistavaa bailumusiikkia, ja bändi oli loistava. Meidän paikoillemme parvelle soundit olivat keikan alussa kummallisen puuroiset, mutta vähitellen kaikki alkoi olla kohdallaan. Savoyn normeista poiketen konsertissa ei ollut väliaikaa – vaikeaahan sellaista olisi tällaisella meiningillä ollut pitääkään – joten rytmi- ja hittiputki jatkui yhtä soittoa aina pitkään encoreeseen asti. Etenkin ”Aishan” alussa bändi suorastaan leikitteli sointukululla ja pyöritteli sitä eri soundeilla ja rytmiikoilla, kunnes pläjäytti sen tiskiin tuttuna, jännitteisenä urku- ja nakutuskitaraintrona, jolloin iso osa yleisöä vasta tajusi, mitä oli tulossa. (Vaikka olisihan se ollut kummallista, ellei sitä olisi soitettu.) Oma lempparini ”Kebou” jäi kuulematta, mutta se kyllä oikeastaan vaatisi ihan oikean orkesterin kahden kosketinsoittajan sijaan – ja sellaisen orkesterin, joka osaa soittaa rytmiä paljon paremmin ja tiukemmin kuin keskivertoklasarimuusikot.
Hieno keikka, hieno päivä.
