Marsia on viime vuosina tutkittu varsin laajaan ja taajaan. Syitä on monia: Mars on Venuksen jälkeen Maata lähin planeetta (ellei oteta huomioon Kuuta, jota usein pidetään Maan kaksoisplaneettana – ”normaaliksi” kuuksi Kuu on aivan liian suuri), ja Venus on kaiken kaikkiaan Jupiterin Io-kuun jälkeen vihamielisin ja viheliäisin paikka koko aurinkokunnassamme. Marsiin voitaisiin ehkä laskeutuakin, ehkä. Sitä paitsi Marsissa saattaa olla elämää, eikä ole täysin mahdotonta, että Maan elämä olisi itse asiassa syntynyt Marsissa ja päätynyt tänne sisemmäs aurinkokuntaa jonkun muinaisen asteroiditörmäyksen irrottaman meteorin kyydissä. Mars tuntuu olleen ennen vanhaan jotakin aivan muuta kuin nykyinen puoli-ilmakehätön autiomaa. Siellä on ollut melkoisen varmasti ainakin yksi valtava valtameri. Vettä siellä saattaa olla vieläkin, ja paljon enemmän kuin se vähä mitä Kuusta* näyttäisi löytyvän. Mars ei ole ihmiselle asuttava planeetta – ja on kyseenalaista saataisiinko sitä asuttavaa edes vuosisatojen ”terraformauksella” – mutta on se asuttavampi ja helpommin tilapäisoleskeltava kuin mikään muu aurinkokuntamme taivaankappale Maata lukuun ottamatta.

Kasvanut Mars-kiinnostus on herättänyt kiinnostusta myös Marsin kahta kuuta kohtaan. Phobos ja Deimos ovat ns. päällisin puolin jotakuinkin yhdentekeviä, pikkuruisia kivenmurikoita. Pitkään niitä on arveltu Marsin painovoimallaan kaappaamiksi asteroideiksi. Mars-lentojen (edes teoreettinen) mahdollisuus on kuitenkin tehnyt myös näistä klönteistä kiinnostavia: on spekuloitu ajatuksella, että kuita voitaisiin käyttää Mars-lentojen tukikohtina: laskeutumisen ja nousemisen kannalta lähes painovoimaton ja täysin ilmakehätön, parinkymmenen kilometrin paksuinen klöntti on paljon näppärämpi kuin täysikokoinen planeetta, jolla on sentään (sisemmän aurinkokunnan mittakaavassa) aikamoisen paksu ilmakehä perin puoleensavetävän gravitaatiokentän lisäksi. Muun muassa Eurooppalainen Mars Express -luotain on tutkinut itse Marsin ohella visusti myös kuita, ja havaintojen mukaan perinteikäs asteroidikaappausteoria alkaa vaikuttaa epätodennäköiseltä. Tällä hetkellä vaikuttaa todennäköisemmältä, että Marsiin on joskus kauan sitten iskeytynyt joku isommanpuoleinen möykky – niitä liikkui täällä paljon aurinkokunnan varhaisvaiheissa – ja täräyksen kiertoradalle lennättämä roju kasautui sittemmin kahdeksi pieneksi kuuksi. Samantapainenhan on nykyään suosituin oman Kuumme syntyselitys, tosin Maahan törmännyt kappale lienee ollut aika paljon isompi: ehkä jopa Marsin kokoinen.

Phobos kuitenkin herättää yhä enemmän hämmennystä, mitä enemmän sitä tutkitaan. Sinänsä vaatimattomaan kokoon nähden sen massa näyttäisi olevan vieläkin vaatimattomampi. Onkin ruvettu arvelemaan, että Phobos saattaisi olla (osittain) ontto. Siellä saattaisi olla monenlaisia onkaloita kuin pesusienessä. Ja vaikuttaisi ihan mahdolliselta, että osa näistä onkaloista saattaisi kyetä säilömään sisällään kaasuja, kuin mikäkin paineilmasäiliö. Tämä taas on saanut jotkut spekuloimaan – kuten Daily Galaxy -verkkolehti kirjoittaa – että Phobos ei olisikaan mikään oikea kuu. Entä jos se onkin jonkinlaisen muinaisen avaruusaluksen hylky?

Ensi vuonna laukaistaan venäläinen robottiluotain Phobos-Grunt, joka kertoo epäilemättä lisää, jahka tavoittaa aikanaan kohteensa. Ja ei, minä en laita tähän loppuun sitä elokuvasitaattia. Uskon, että se raksuttaa mielessäsi jo ilman keinotekoista apuakin.

___

* Kuusta viime vuosina löydetty vesi aiheuttaa muuten ongelman eräälle pitkäaikaiselle suunnitelmalle: kaksoisplaneettamme ei olekaan ihanteellinen paikka pystyttää teleskooppeja, jotka voisivat (Hubble-satelliitin tavoin) havainnoida maailmankaikkeutta ilman että (Maan) ilmakehä häiritsee. Jos Kuussa on vettä, sitä myös haihtuu Kuusta, joten Kuulla on jonkinlainen vesihöyry-kaasukehä ainakin silloin tällöin. Ja ”silloin tällöin” on oikeastaan vielä pahempi vaihtoehto kuin ”aina”, koska satunnaishäiriöitä on vaikeampi ottaa huomioon laitteiden käyttöä suunniteltaessa tai havaintoja tulkitessa.

• Tweet
• Pin It